XIV Tavisten tarina: OTK:n aika

Asunto Espoon Lähderannassa ja työpaikka Hämeenkadulla Helsingissä. Kytkös työn ja asumisen välillä oli näin katkaistu, mikä olikin yksi odotuksista. Kaunis ajatus siinä kai oli, että asunnosta käsin voi surffailla työpaikkoja vapaasti valiten jos sikseen tulee. Tämä varaus piti olla nyt kun on oikea perhe. Kävi kuitenkin niin, että työ pysyi ja asumisella surffailtiin. Espoon jälkeen asuttiin vielä Helsingissä ja sitten Vantaalla.

Muutto toi paljon uutta ja yllättävääkin. Perheen ostokset oli tähän asti kirjattu ruutuvihkoon, laskettu yhteen kuukauden lopussa ja kuitattu maksetuksi kun tili tuli. Nyt haettiin paikallisesta Sestosta päivittäinen leipä ja maito, maksettiin kassalla ja poistuttiin kaupasta perään katsomatta. Suhde kauppaan oli nyt toinen. Siihen ei ollut enää sellaista otetta että se olisi kuulunut päivän arkeen, oli sivustakatsojan rooli. 20 vuotta tiskin takana oli takana ja 25 vuotta edessä opetella uutta tapaa katsella kauppoja ja kauppiaita.

Asunto oli uudessa talossa, jossa väljä ja viihtyisä ympäristö. Tilat huone, keittokomero, makuualkovi ja kylpyhuone osoittautuivat nopeasti liian pieniksi. Tarja oli 2 vuotta ja Pirkon oli oltava kotona hoitamassa. He viettivät päiviä pihapiirissä ulkoillen läheisillä kallioilla. Alueelle oli korkeita kerrostaloja ja matalia rivitaloja, osa rannalle rakennettuja. Ajan kuluksi kierrettiin niitä katselemassa ja ihastelemassa. Ympäristössä oli paljon muutakin mielenkiintoista meille uudisasukkaille. Jari meni taas uuteen kouluun. Meidän valinnoista johtuen Jarin koulutiestä tulikin monivaiheinen polku, joka johti hänet monesti uuden tilanteen eteen. Nyt aloitettiin Viherlaakson koulussa. Seuraavaksi tuli eteen Pitäjänmäen koulu, sitten vielä Viherlaakson Yhteiskoulu. Jari kirjoitti ylioppilaaksi Töölön Yhteislyseosta Helsingissä ja siellä välivuoden vaihto-oppilaana Amerikassa. Oli siinä oppimisen ja sopeutumisen paikkoja tarpeeksi nuorelle ihmiselle. Mutta loppu hyvin niin kaikki hyvin. Tarja suoritti kansakoulun oppimäärän Aleksis Kiven koulussa Kalliossa kymppiluokkaa myöten. Ei yhtään vaihtoa hänen kouluaikanaan. Koulu tunnettiin oppilasmäärältään Suomen suurimmaksi mikä kaupunkiympäristönä puhtaimmillaan ja Kallion kaupunginosassa asuneelle on täytynyt olla kokemus sekin.

Työpaikka OTK:ssa oli Helsingin toimisto. Se oli aikaa jolloin osuusliikkeellä meni tosi lujaa. Uusia myyntiennätyksiä syntyi kuukausittain, osuusliikkeiden lukumäärä oli huipussaan ja toimipaikkoja oli tavarataloista lähimyymälöihin ja toimintaa oli kaikilla mahdollisilla toimialoilla. OTK:lla oli toimistoja hajautettuna muuallakin ja Helsingin toimisto oli keskusvaraston yhteydessä OTK:n korttelissa Lintulahdenkadun puolella. Toimisto hankki tavarat Etelä-Suomen osuusliikkeille. Osastoja toimistossa asiantuntijoineen oli ainakin elintarvikkeet, maatalous, rautaryhmä, viihde-elektroniikka ja kankaat.

Toimiston johtaja koordinoi ja piti yllä suhteita osuusliikkeisiin mikä edellytti häneltä 36 kuppia kahvia päivittäisenä annoksena kun ostajat osuusliikkeistä kävivät tekemässä hankintoja. Minut oli istutettu aluksi rautaryhmään tarkemmin työkalut.

Myöhemmin toimisto siirtyi Margariinitehtaan tiloihin Hämeentien varrelle. Enemmän tilaa ja uusi jako vastuualueisiin. Siinä oli yhteyshenkilön rooli tiettyihin osuusliikkeisiin ja tuoteryhmävastuu toimistossa. Minun alaa olivat nyt taloustavarat, Emppu hoiti radiot ja televisiot, Loikala työkalut, Einto raskaan raudan. Einton veli oli Sini-Tuotteen luoja ja omistaja, joka niihin aikoihin kuoli lento-onnettomuudessa pienkoneen pudotessa liikematkalla. Meidän Einton työllisti täysin yksin raskas rauta. Hän junaili sitä vain vaunulasteittain. Aina kun junavaunun verran oli tilausta, pantiin vaunu menemään. Rautakauppa oli osuuskaupan vahva toimiala ja joka osuusliikkeestä löytyi rautaosasto. Renlundin osto vahvisti edelleen toimialaa, mutta sen vaikutus ei suuresti ulottunut koko osuusliikekenttään. Työ Helsingin toimistossa oli vilkasta, vaihtelevaa ja sopivan kiireistä. Maakunnasta kävi kaupallista väkeä hankinnoilla ja sillä tavalla tuli ihmisiä tutuksi pitkäksi aikaa vielä senkin jälkeen kun en enää ollut toimistossa.

Kaupan volyymit OTK:ssa olivat melkoiset. Pelattiin varsin suurilla summilla. Ryhmä kävi ostoksilla Japanissa. Kauppa sisälsi erikoistuotteita, koriste-esineitä, taloustavaraakin vaihteeksi niin, että jaoston tulos oli lopulta kaatua tuohon kauppaan. Pienet kömmähdykset kuten tämänkin pelasti tukkukaupan laskutuskäytäntö. Massatuotteet kuten pesuaineet koko konserniin kulkivat jaoston laskutuksen kautta, jolloin pienikin korjaus ehdoissa osuusliikkeille merkitsi suuria lukuja. Messut ja markkinat tavarataloissa ympäri maata eivät nielleet sitä tavaran paljoutta minkä japsit olivat onnistuneet meille myymään. Myöhemmin niitä dumpattiin vaunulasteittain jälkimarkkinoille. Muistona tästä on kotona häränverimalja ja norsunluiset suola- ja pippurisirotin.

Tavaranvaihto Venäjän kanssa oli oma lukunsa. Se perustui vaihdantaan. Sinkkiämpäreitä tuli meille vaunulasteittain, kuten niitä tuli myös Marimekolle, kosmetiikkatehtaille jne. Kahvikuppeja kaikki samaa kokoa ja mallia kaupattiin ihan omalle henkilökunnallekin kun muu maailma oli jo niitä täynnä. Näistä sai osansa ainakin Sievä tuliaisina meiltä. Tällainen tuonti teki mahdolliseksi viennin ja kaikki oltiin samassa veneessä. Myös Marimekko sai vaihdossa sinkkiämpärinsä. Ainahan isoissa erissä on isompi riski. Minä hankin Kotkan rautaosastolle muutaman vaunukuorman lekaharkkoja. Toimitusajassa tuli virhe ja tavara meni väärään aikaan. Ikävä juttu. Se oli välivarastoitava ja se taas maksoi maltaita. No OTK maksoi, mutta virheistä tuli ottaa opiksi.

Työssä oltiin toisaalla lähellä tavaroiden tuotantoa ja samalla oli tuntuma tuotteiden läpimenosta vähittäiskaupassa. Arabian Posliinitehdas oli silloin vahva tuottaja laajalla valikoimalla ja sen tuotanto oli merkittävässä osassa taloustavaroissa. Hankinnat perustuivat ennakko-ostoihin kuten myös maalit, sukset ja monet muut. Elanto oli näissä asioissa ihan oma lukunsa, iso liike jonka myyntiluvut poikkesivat kaikista muista kaikissa tuoteryhmissä. Elanto sai erityiskohtelun.

Aloin käyttää illat opiskeluun. Työpaikalla minua häiritsi kun moni puhui kieliä. Mm. myyntitoimistosta oli lupa ostaa myös lähetystöjen ja kaupallisten edustustojen väellä ihan yksityisesti. Heiltä sain hyvän mallin tehdä joskus samalla tavalla jos siihen mahdollisuus tulisi. Eivät halunneet vain yhtä tai kahta, vaan ostivat siltä varalta, että noitakin saatamme joskus tarvita itselle, lahjaksi tai jollekin. Minusta niin oli hyvä, kun on löysää rahaa. Meidän perheessä sitä ei ollut. Ihan näin emme olleet tänne tullessa laskeneet. Aloin siis opiskella oppikoulun juttuja iltakoulussa. Kansan taloa vastapäätä oli vielä pari puutaloa ja niiden pihan puolella pidettiin koulua. Töistä suoraan sinne ja aika myöhään meni ennen kuin ajaa köröteltiin bussilla Espoon Lähderantaan. Ei hyvä. Kyllä minä jonkin aikaa kävin, mutta eräänlainen periaate vei voiton. Sen mukaan uurastus ei saanut ylittää kohtuuden rajoja. Tämä ylitti mutta mitä tilalle, se tuli saada aikaan järkevissä mitoissa. Sama asenne oli selkeä myös erääseen toiseen kysymykseen.

Ajan henkeen kuului kiivas rakentaminen. Asunnoista oli pulaa ja rakentaminen kallista sen ajan palkkatasoon verrattuna. Asuntoja rakennettiin hartiapankilla, myös kerrostaloja. Työkaveri Mäkisalo oli hartiapankkirakentaja. Hän oli mukana hankkeessa kerrostalot Mannerheimintiellä vastapäät Tullinpuomia. Meni töistä suoraan, oli myöhään iltaan ja jatkoi viikonvaihteessa. Minä sitäkin vierastin liian vaativana. Olin sitä mieltä, että inhimillisempiäkin tapoja täytyy olla olemassa.

Pirkko hoiti Jaria ja Tarjaa kotona, asuntolaina oli päällä, työmatka jonkinmoinen mitä ennen ei ollut, tai jokin muu tässä osoittautui taloudellisesti odotettua hankalammaksi. Asunnon pienuus rassasi. Kaipasimme omaa autoa vaikka autokanta oli vielä varsin harva. Uudet olivat pääosin itäblokin maista ja autoja rakenneltiin kunnostamalla käytettyjä ajokuntoon. Näin teki Ilmarikin ammattikoululla veljelleen Lasselle Saabin. Pidimme kovasti talosta jossa asuimme sekä ympäristöstä ja seurasimme alueen rakentumista. Lasten päivähoitopaikkoja ei silloin ollut, emmekä osanneet seudulla uusina tulokkaina penkoa paikallisia mahdollisuuksia. Myimme asunnon pois ja muutimme vuokralla asumiseen Pitäjänmäelle. Siellä teimme sen mitä olisi voinut Lähderannassakin osittain tehdä. Tarjalle hankittiin päivähoitopaikka ja Pirkko meni töihin. Tämä helpotti taloudellisesti. Tarja sai hyvän hoitopaikan Östermannin tädin ainoana hoidettavana. Lempeä kumppani siellä oli Lassie koira, paitsi kerran hermostui ja näytti hampaitaan kun Tarja veti sitä partakarvoista. Jari meni kouluun Pitäjänmäelle. Hän joutui palaamaan koulusta kotiin nyt yksin kun äiti oli töissä. Vastuu välipalasta oli myös yksin hänen jo siinä vaiheessa.

Kun leikit painoivat päälle paloi muutama kattila pohjaan. Lähderannasta luopuminen oli siis vähän hätäinen toimenpide. Myöhemmän ymmärryksen mukaan sen olisi voinut pitää ja vaihtaa kaksioon ja kolmioon ajan myötä. Sen aikainen inflaatio tuki juuri tuota käytäntöä, mutta me olimme vasta makselemassa oppirahoja. Kiinteistötoimisto Vasara järjesti asunnon myynnin, eli sama jolta sen ostimmekin ja osoitti meille vuokra-asunnoksi huoneiston Konalantie 12 Pitäjänmäellä.

Jarin koulutie oli Pitäjänmäellä helpompi, oli kavereita lähellä ja kauempana ja mukaan tuli partio. Tarja sai hoitopaikan, Pirkko meni töihin Elannon pieneen myymälään. Siellä hän opetteli olemista ensi kertaa kaupassa vieraan palveluksessa. Sitä oppia sitten tarvittiin myöhemmin yhä enemmän. Maito myytiin vielä irtonaisena isosta tonkasta asiakkaan astiaan litran mitalla mitaten. Harmillista vain kun jäähdyttämö oli kellarissa ja tonkat piti raahata portaita myöten lihasvoimalla (millä lihaksilla?) yläkertaan myymälään. Ei vaikuttanut järkevältä. Tuohon aikaan ostettiin Simca tonni. Autossa oli 1000 ”kuution” moottori takana ja se tuotiin markkinoille näyttävällä kampanjalla vahvana ja kestävänä mallina. Meillä sen kestävyys testattiin myöhemmin hirvikolarissa, mutta tulos oli huono, lyttyyn meni auto sekä hirvi. Olo alkoi tuntua nyt väljemmältä. Asunto oli 2h+k, keskustaan oli lyhyempi matka ja omalla autolla pääsi Orimattilaan ja Nikkilän asemalle tapaamaan asemapäällikkö Holger Tikanderia ja puolisonsa Nellyä. Pipsa ja Heidi eivät olleet aina kotona, koska niihin aikoihin olivat jo siinä iässä. Pirkko hankki lisukkeita ruokavalioon ompelemalla suihkumyssyjä kotityönä Aino Korhoselle pimeesti.

Työ OTK:ssa jatkuivat vakaana nuo vuodet, eikä suuria muutoksia ollut näkyvissä. Eräänlaista rönsyjen karsimista harjoiteltiin, mikä ajan mittaan sitten voimistui. KK:lle oli kertynyt vähitellen kaupallista toimintaa. Vaikka se oli aatteellinen ja valistustyötä tekevä, se oli ominut myytäväkseen ja sillä ansaitakseen pientä kevyttavaraa paperia, leluja tms. Sieltä matkustettiin ja OTK:sta matkustettiin osuusliikkeisiin myyntitarkoituksessa. Nyt KK:lta riisuttiin pois kaupalliset toimet ja keskitettiin yhteen paikkaan. Myös OTK luopui tavasta tehdä kauppamatkoja osuusliikkeisiin.

Minun aikanani käytiin vielä muutamia kertoja maakunnassa. Vietiin pari kolme tuotealaa esille paikalliseen hotelliin ja tavaratalon ostajat kävivät näyttelyssä. Ainakin Mikkelissä Kouvolassa ja Imatralla olin asialla näissä merkeissä. Yhdelle näistä matkoista läksin pienessä flunssassa. Seurauksena sain munuaistulehduksen, jota sairastin puoli vuotta, josta kaksi kuukautta tuliterässä Meilahden sairaalassa. Töihin menin vajaakuntoisena, jossa minua ymmärrettiin ja josta olen kiitollinen Keijo Lehdelle, esimies parhaasta päästä. Olin myöhemmin Veikko Järvisen kanssa laskemassa seppeleen hänen haudalle. Minun lopullinen paraneminen tapahtui vähitellen. Aivan erikoista OTK:lla oli se vanha kaarti, joka oli ollut siellä pitkään, ja vain siellä. He tunsivat tavaran alkulähteet. Merkittävinä muistan mukana olon noviisina vanhojen konkarien kanssa Arabian tehtaalla tai tuotemerkki OPA:n syntysijoilla Tikkurilassa Virtasen mukana. Arabiassa toimii nyt Taideteollinen Korkeakoulu ja OPA:n paikalla on Vantaan maamerkki, tornitalo Helsingin rajalla ennen Anttilan tavarataloa. Sillä paikalla oli näihin päiviin asti puutalo, josta kahvipannu ruostumatonta terästä on edelleen kotona hyllyssä muistona käynnistä OPA:lla.

KK:n insinööriosaston rakennustoiminta laajeni kunnes se päätettiin sulauttaa Rakennuskunta Hakaan. Nyt oli tultu jo siihen vaiheeseen, että myös Helsingin kaupunki tuli mukaan ja syntyi lopullisesti tuo yleishyödyllinen Rakennusosuuskunta Haka. Sitten tuli valtio mukaan lainoittamaan vuokra-asuntotuotantoa ja siitä syntyvä lainajärjestelmä sai nimen Arava. Nämä vilkastuttivat rakennustuotantoa. Näillä perusteilla Haka rakensi Arava vuokrataloja mm. Espoon Karakallioon ja me muutimme yhteen näistä osoitteeseen Kotkatie 6. eli takaisin Espooseen. Asunto oli taas uusi ja myös tilavampi kuin ennen. Koko alue oli uusi ja rakentui pitkään meidän jälkeenkin. Talous oli vielä tiukoilla. Kaitafilmikameran osto otti vielä lujille, mutta pitihän se saada. Tai samalla tavalla jouluna junaraiteisiin vaihteet lisävarusteena, mutta pitihän ne saada.

Jari kävi Karakalliosta käsin Pitäjänmäellä kansakoulun neljännen luokan loppuun ja siirtyen sitten Viherlaakson oppikouluun. Tarja sai hoitopaikan viereisen talon kotirouvilta ja Pirkko työpaikan Karakallion Elannosta. Semin Ilmari asui viereisessä talossa, ja hänen äitinsä Anni Juankoskelta oli usein siellä kylässä. Samalla hän kävi meillä tai Pirkko heillä. Niinpä Anni ehti kertoa Pirkolle ihan kahden kesken elämästä vanhaan hyvään aikaan Salmissa ja Uuksulla. Ja Pirkko ymmärsi olla kiinnostunut jutuista. Pääosin oli puhuttu riijuureissuista kuten naisten tapana on. Pirkko oli hyvin suosittu minun sukulaisteni parissa.

Karakallion Elanto oli silloin nykyaikaa. Paljon neliöitä, suuri valikoima ja työssä osaavat ihmiset. Pirkko oli käynyt konekirjoituskurssin ja kävi nyt Elannon sokkokassakurssin. Sillä ei ollut mitään tekemistä näön kanssa, se nopeutti kassatyötä. Karakallion myymälässä oli töissä Elannon silmäätekevien vaimoja joilla oli siellä oma erityinen asemansa. Pirkko purjehti osaavasti ohi karikoiden ja niinhän sen pitää ollakin. Yksi asia johon Pirkko ei sopeutunut oli selvä. Ostokeskuksen laajentuessa lopulliseen muotoon, siihen sijoittui myös K- kauppa. Pirkko alkoi voida pahoin, kun bussi pysäkillä tyhjeni ja väki marssi K- kauppaan, vain muutama suuntasi Elantoon. Kotona Pirkko valitti tästä minulle jatkuvasti, ja siitä, että muu väki heillä ei sitä huomannut lainkaan. Pirkolla tämä ongelma oli peräisin sieltä entisiltä ajoilta, kun asiakkaat istuivat vuoroaan odotellen meidän kaupan kaivon kannella ja naapurikaupan tytöt ottivat sillä aikaa aurinkoa kauppansa portailla. Tästä traumasta Pirkko parantui vasta kun muutti töihin Stockmannin tavarataloon.

Elanto oli kuitenkin suuri ja mahtava. Se oli sitä myös valtakunnan mitassa. Väinö Tannerin aikana sille oli luotu pysyvää pääomaa ja sitä oli käytetty taitavasti. Toimissa oli selkeät periaatteet. Raittius oli yksi hyve johon kansaa kasvatettiin esimerkin voimalla. Ravintolat kuuluivat Elannon toimialaan, mutta esimerkiksi alkoholia ei Elannon ravintoloissa tarjoiltu. Sittemmin on tarjoiltu, ja on investoitu tuotantoon mm. lihatehdas 1980 luvulla joka täyttää mitat vielä 2000 luvulla, vaikka tosin toisten lukuun. Meijeri Pitäjänmäellä mittasuhteiltaan samaa luokkaa, joka sekään ei enää ole Elantoa. Ja Itse Elanto, joka ei enää tosin ole sekään sitä vaan HOK Elanto. Tässähän toteutui se, että Elanto oli se suuri ja HOK oli silloin se pahanen muutaman myymälän osuuskauppa, jolla oli pieni myymälä tien laidassa myös Pitäjänmäellä, ja nämä löivät nyt hynttyyt yhteen. Viimeaikaisin suuruus tulee noista yhteensä ja paljolti Elannosta. Ihan suurten muutosten alkuvaiheessa Elannon toimivan johdon sanotaan sanoneen, että vaikka huonosti menee, Tannerin perintöä kyllä riittää vaikka kymmeneksi vuodeksi. No vuodet meni ja myös perintö. Nämä kaksi erilaista ja eri suuruista liikettä yhdistyivät kombinaattifuusioksi sanotulla tavalla. Siinä kumpikin lopetti toimintansa samanaikaisesti ja perustivat yhdessä uuden yrityksen. Elannon omaisuus siirrettiin tähän kirjanpitoarvosta ilman muita arvonmäärityksiä. Kun käymme Pirkon kanssa edelleen Packkaksen tilalla ostamassa sieltä kukkia kotiin, pidämme joka kerta kartanotiellä pienen hiljaisen hetken Väinö Tannerin muistoksi.

Alettiin lähestyä suurta murrosta. E-liike oli ollut monessa edelläkävijä. Elanto oli avannut ensimmäiset valintamyymälät Suomessa. Ensin Hämeentiellä ja heti perään Kluuvikadulla ja menestys oli valtava. Siitä seurasi suuri huomioarvo. Taipalosta Kluuvikadun päällikkönä tuli tähti. Asiantuntijat läheltä ja kaukaa kävivät juuri Kluuvikatuun tutustumassa. Niin mekin. Paljon muutakin tapahtui. OTK:n Margariinitehdas oli tuonut markkinoille uuden levitteen, pehmeän margariinin. OTK:n meijeri kehitti kevytmaidon. Margariinin kimppuun kävi pian Floora kilpailevana tuotteena ja kevytmaidon kimppuun kävi valtiovalta. Sen mukaan valmistamalla kevytmaitoa jäi osa maitorasvasta syöttämättä. Siitä ei hyvää seuraa, sanottiin. Tavalla tai toisella tulisi saada kuluttaja syömään mahdollisimman paljon rasvaa. Muuten syntyi lisää voita jota oli jo ennestään kaikki paikat täynnä. Muitakin innovaatioita oli, mutta markkinavoimat alkoivat heräämään ja ottamaan ohjat omiin käsiin. Grilleri- makkara oli uusi innovaatio ja sitä teki tunnetuksi ”mainio makkaramies”. Mutta vähitellen tästä luottamus oman tuotannon voimaan alkoi horjua ja sitä kautta rasittaa kokonaiskuvan muodostumista markkinoista. Oman tuotannon työntövoima alkoi tökkiä, tarvittiin myös markkinoiden imua mutta sitä puolta ei vielä osattu. Oppia saatiin kun Kesko lanseerasi oman Pirkka tuotteensa hyvällä menestyksellä. Omalle tuotemerkille oli oikeastaan ajallinen tilaus. Junnattiin samoilla tuotteilla ja samoilla hinnoilla. Tuli tarve erilaistua ja omalla tuotemerkillä olisi ollut hyvä harjoitella.

Karakalliosta on jäänyt mieleen Jarin vilkas osallistuminen pihapiirin touhuihin. Hiekkalaatikko oli keittiön ikkunan alla ja siitä oli hyvä näköyhteys kun Jari selosti ja toiset kuunteli. Tarja oli kova voimistelija ovitangossa. Pitkä paksu tukka lattiaa viiltäen ja riipunta käsin ja jaloin kävi kuin tyhjää vaan. Sama jatkui mökillä. Kuistin kattoon oli kiinnitettynä voimistelurenkaat, ja voi jos Tarja muistaisi miten notkeasti jalka pujottui renkaaseen ja ilman pelon häivää syntyi kiepit. Jyrkkä rinnekään ei pelottanut alla. Olisi pitänyt jatkaa samaa linjaa.

Rappukäytävän ilmoitustaululle oli kerran laitettu ilmoitus, jossa haluttiin vaihtaa asuntoa. Tähän taloon oli halukas muuttamaan Kalliossa Pengerkadulla asuva perhe. Otimme heihin yhteyden, pikainen tapaaminen ja nopea käynti molemmin puolin ja asuntojen vaihto todettiin sopivan kummallekin. Sitten vaan muotoseikat kuntoon.

Pengerkatu 19 oli Kansa-yhtiön talo. Taas oli muutto edessä lapsilla, meillä ja tavaroilla. Perheen muille jäsenille muutto oli aina muutakin kuin tavarat. Tälläkin kerralla Jarille vaihtui koulu, Tarja vasta aloitti koulua ja ihan muuttoon sopivasti, Pirkko vaihtoi myymälää. Minä sen sijaan menin aamulla samalle työmaalle. Nyt se oli tullut lähelle. Makuuhuone sattui olemaan niin, että OTK:n pääkonttorin katolla nuo kolme kirjainta loistivat suoraan silmiin aina viimeksi kun illalla silmät suljin ja ensimmäisenä kun aamulla ne avasin. Näin se oli aina läsnä. Pääkonttorin katolla kirjaimet OTK näkyivät valaistuina aamuin ja illoin makuuhuoneen ikkunasta. Tätä kirjoitettaessa ne tosin eivät enää näy aamuin eikä illoin. Kirjaimet on poistettu katolta ja talo on myyty. Sen osti Rakennusyhtiö Viitoset ja Eka-yhtymä jatkaa talossa vuokralaisena. Tämä on ajan henki.

OTK:n pääkonttori Hämeentie 19 Helsinki

Pirkko ei ollut vaihtoon Pengerkadulle tyytyväinen, näin ensimmäinen kerta. Nyt vaihdettiin pienempään asuntoon kuin entinen oli, ja niin päin se tuntui tietysti hankalalta. Yhdessä laskettiin taloudellisia puolia ja taskulaskin näytti että se kannatti. Jarin koulu Viherlaaksossa oli yksityinen ja Töölön Yhteislyseo, johon Jari nyt pääsi jatkamaan oli kunnallinen. Lukukausimaksu putosi kolmannekseen. Matkakulut jäivät pois, vuokra asunnosta oli halvempi ja edut yhteensä ihan merkittävät. Pirkolla oli paikka täälläkin, edelleen Elannossa nyt Porvoonkadulla. Tarja aloitti kansakoulun Aleksis Kiven koulussa, joka oli aivan Pirkon työpaikan vieressä. Tarja muistaa kuinka mukavaa se oli, että pääsi käymään vaikka välitunnilla myymälässä missä äiti oli työssä. Se oli tosi tärkeää ekaluokalla. Sievä oli tuolloin paljon meillä ihan Tarjan takia. Oli aina vastassa ja tekivät Helsinginkatua itselleen tutuksi. Pirkko vaihtoi myöhemmin Elantoon Toiselle Linjalle, mutta Tarja varttui jo, ja tämä koulu olikin hänen koulu alusta loppuun, joten Helsinginkatu tuli tosi tutuksi Tarjalle. Pengerkadun kulmassa oli kemikaalikauppa ja sen täti jututti Tarjaa, vakituista kulkijaa joskus ohimennen. Sievä ystävystyi tähän seutuun. Siinä lähellä oli kaksi käsityöliikettä. Hämeentien puolella oli toinen ja Vaasankadulla toinen. Varsinkin Vaasankadun käsityöliike oli oikea aarreaitta Sievälle. Siellä käytiin vielä sittenkin kun oli muutettu Hakunilaan. Sievä oli aidosti pahoillaan kun muutimme pois Kalliosta ja oli sitä juuri ihanien käsityöliikkeiden takia. Hän huomautti meitä siitä monesti ja jouduimme toistuvasti perustelemaan miksi muutimme.

Käsityöt ovat Pirkonkin harrastus ja osin enemmänkin. Tartunta tullut Sievältä. Käsitöitä kun voi tehdä, kuulemma samalla kun katselee televisiota. Se on kaksi kärpästä… Pari kuvaa Pirkon tuotannosta sellaista jota syntyy samalla kun tekee jotain muuta. 

Kuvissa satunnainen otanta Pirkon galleriasta sarjassa virkkuutyöt. Esittelystä puuttuvat kokonaan ristipistot ja kuultokudokset, joista monesta on luovuttukin. On viety tuliaisina tuttaville ja onpa jotain myytykin, mutta verotuksellisesti teko on jo vanhentunut. Pirkko on saanut hyvät pisteet taiteellisesta sekä teknisestä suorituksesta tälläkin alalla. Jotain tuosta on sijoitettu kotigalleriaan. Kannattaa käydä. 

Pengerkadulla ei ollut saunaa, mutta siellä oli erinomainen pyykkitupa. Pyykkivuorot varattiin virkaa hoitavalta henkilöltä ja varaukset piti tehdä ajoissa. Paikka oli kovassa käytössä. Kaupunkilaisittain kävimme pyykillä itsepalvelupesulassakin ja kerran pesumyymälän kautta mikä toimi kun vaan vei ja haki pois pestynä ja silitettynä. Nyrkkipyykki pienessä kylpyhuoneessa oli kuitenkin se yleisin tapa selvitä tästä puolesta arjen kotitöitä. Saunassa käytiin muutama kerta Urheilutalon uimahallissa, kerran Pirkon työkaverin kerrostalosaunassa ja kerran saunomassa E-instituutissa.

Kaupan aukioloajat alkoivat pidentyä ja se vaikutti Pirkon työaikaan. Hänellä oli näistä syistä kolme tuntia vapaata päivällä ja tänä aikana ehti käydä lasten kanssa joskus Uimastadionilla.

Eli siististi elettiin, pienessä kylppärissä oli amme kovassa käytössä. Kotieläimiäkin oli kaksi valkoista hiirtä. Niitä lapset hellivät kunnes kohtalo heidät korjasi. Toinen niistä kaivoi hiekkalaatikossa kuopan kupin alle meidän ollessa mökillä. Kuppi oli kaatunut ja hiiri löytyi sen alta ikävin seurauksin. Ei ollut enää pelastettavissa. Toinen hiiristä kylpyhuoneen lattialla kurkisti purkin reunan yli juuri kun Jarilta luiskahti kädestä saippua kurkistelijan niskaan. Se oli laakista poikki, puhdas vahinko ja onneton sattuma. Myöhemmin hiiret vaihtuivat kahteen undulaattiin. Niilläkin oli häkki, mutta saivat lentää vapaasti sisällä. Ja lensivätkin. Aamupalalla kahvipöydässä nokkivat paahtoleivän muruset ja kakkivat vastalahjana pöytäliinalle.

Pengerkatu oli erikoinen paikka asua. Ei mikään paha. Yöllä kolmelta heräsin usein siihen, että Hämeentien liikenne oli hiljaisimmillaan. Muuna aikana meno oli tasaista huminaa kumpaankin suuntaan. Varattuja autopaikkoja taloyhtiöllä eikä koko alueella ollut. Parkkipaikka piti löytää joka kerta erikseen ja uudestaan. Se pani vähät aivosolut joskus lujille jotta muisti mihin se auto juuri viimeksi jäikään. Kyllä se aina löytyi, mutta unessa joutui kääntämään kylkeä moneen kertaan. Jarin Tunturi- mopo oli ketjuilla kahlittuna kadun kaiteeseen. Siinä se säilyi, mutta varastettiin Jarin kesätyöpaikalta. Minulle sattui myös kolarinpoikanen Helsinginkatu 2. Olin ylittämässä katua kun edestä kaartoi kuorma-auto niistäen osan auton keulasta ja jatkoi pysähtymättä. Ennen kuin selvisin ulos autosta, se oli jo kadonnut Hämeentien vilinään. Nainen kadulla ilmoittautui silminnäkijäksi ja otin hänet kyytiin todistajaksi. Menimme yhdessä Pengerkadun poliisiasemalle. Ystäväni todistaja osoittautui siellä päissään olevaksi naiseksi ja sillä siisti. Tein kerran pyhänä auton huoltoa Finoilin huoltoasemalla Sörnäisten Rantatiellä. Seuraan tuppautui pari laitapuolen hyvin ulospäin suuntautuvaa avuliasta kansalaista. Tarjosivat apua ja touhusivatkin siinä ohessa. Siitä hyvästä olisi pitänyt maksaa heille 30 mk. Enpä suostunut. Seuraavana aamuna oli sivupeili repäisty lokasuojasta, ilmeisesti pakkoperintänä. Kerran istuimme pyhäiltana kotona ja juttelimme kuinka rauhallista täällä on viime aikoina ollut. Sitten ikkuna helähti jossain. Menimme parvekkeelle.

Oli syntynyt tilanne, jossa läheisen huoneiston ikkunasta oli nuori mies heitetty ikkunan läpi kadulle seitsemännestä kerroksesta. Tuli selvää jälkeä ja noutajat paikalle. Hetken siinä valkotakkiset ja ambulanssin miehistö tekivät osansa, sitten tuli talkkari siisti paikan vesisuihkulla ja tilanne oli ohi. Tällaistakin se elämä voi olla.

Ilmarin mökillä vierailimme usein Vihdissä. Ilmari oli hyvä löytämään marjamaat, ja erityisesti vadelmia löytyi uskomattoman paljon hakkuun jäljiltä. Kerran mustikkamatkalla Ulla ja Pirkko eksyivät pahemman kerran, mutta pelastuivat johonkin lähiseudun taloon ja Ilmari kävi poimimassa heidät talteen. Tuolla mökillä olimme ihan omin nokkinemmekin kun talon väki oli töissä ja meillä lomaa. Minä en kuitenkaan lämmennyt ajatukselle ryhtyä itse vastaavaan hankkeeseen. Pirkko oli asiasta toista mieltä. Kun minä epäilin riittääkö rahat, Pirkko väitti tietävänsä jotta joka päivä sitä tulee lisää. Hän oli optimisti ja minä pessimisti. Näiden erohan on siinä, että kun pessimisti sanoo ettei huonommin enää voi mennä, optimisti sanoo että kyllä voi. Uimarannoilla kävimme joskus Hietaniemessä ja joskus kauempana yleisillä uintipaikoilla.

Elämä oli vakiintunut, minun työni oli muuttunut, Pirkko oli mennyt Stockmannille, Jarille oli muodostunut toveripiiri koulun ja partion kautta, Tarja oli kiltti tyttö ja kävi tuttua kouluansa. Tarja Teija ja eräs kolmas tyttö olivat kovat kaverit. Minä kiersin usein iltakävelyllä Töölönlahden ja poikkesin matkalla Eduskunnan lehterille jos oli täysistunnon aika. Ihailin suuresti Veikko Vennamoa. Ymmärsin keskustelua kuunnellessa kuinka suuren työn edustaja tekee näkymättömissä. Hänen imagonsa oli se minkä media välitti. Kyllähän meille näytettiin kuinka hänet kannettiin ulos salista, mutta se ei parantanut kuvaa hänestä. Lehteriltä käsin sain toisenlaisen kuvan. Kunpa kaikki käyttäisivät puheenvuoronsa kun siihen on tilaisuus, tai pysyisivät asialleen uskollisina jos omaa sellaisen, tai olisi edes paikalla kun demokratiaa toteutetaan. Kaiken kaikkiaan me aloimme sopeutua ympäristöön Kalliossa ja Pengerkadulla.

Siitä huolimatta ennen pitkää huomasimme katselevamme ilmoituksia kesämökkitonteista. Välillä voisi maalla olla mukavaa. Kävimme ainakin Sammatissa. Viehättävä paikka, alueella yhteinen rantasauna. Ajeltiin Hartolassa ja muuallakin näissä merkeissä ilmoitusten perässä. Mäntyharjun paikka löytyi samoin lehti-ilmoituksesta ja sovittiin tapaaminen Vihantasalmella. Siitä se kauppa syntyi. Kauppakirjaan merkittiin tontin hinnaksi 5000 mk ja lisäksi pimeesti 2000 mk. Rahat saatiin kokoon kun Rajasteen Erkki takasi 2000 mk Työväen Säästöpankista. Siitä alkoi ralli Mäntyharjun ja pääkaupunkiseudun välillä. Hankala tieosuus parani ajan myötä, samoin kulkuväline. Tie ei alkuunkaan ollut enää kuten oli vielä IFA F 9:n aikana. Silloin valtatie Lahti-Helsinki kulki Orimattilan kautta. Se kiersi Renkomäessä ladon ympäri ja Orimattilan keskustassa valokuvaamon kivijalkaa viistäen. Bussin ajoaika Orimattilasta Helsinkiin oli tuolloin kolme tuntia ja viisi minuuttia. IFA:lla yritettiin niihin aikoihin myös Äänekoskelle, mutta Jyväskylän jälkeen auto vajosi liejuun, piti palata Jyväskylään ja jatkaa junalla. Mäntyharjulle mentiin kyllä mutkaista mutta pitävää tietä ja keskustan läpi Lahdessa sekä Heinolassa. Joka viikonloppu sinne mentiin. Kun Pirkko oli töissä lauantaina, me muut menimme jo perjantaina ja Pirkko tuli perässä bussilla. Olimme vastassa ilta kymmenellä Vihantasalmella ja sitten pyhänä taas takaisin. Siinä sitä ohjelmaa riittikin koko perheelle.

Lapsilla koulut, Pirkolla Stockmann ja minulla matkatyö ja tukipaikkana Pengerkatu. Vapaa-aikana rakennettiin mökillä lapset mukana. Rakentaminen alkoi siinä vaiheessa kun minä olin vielä toipumassa munuaistaudin jäljiltä. Ensimmäistä osaa rakennettiin lasten ja Pirkon erittäin vahvalla osallistumisella. Pilarien ja saunan lattian valu edellytti sementin sekoittamista ja sitä tehtiin talkoilla. Aluksi oli rannalla muovilla lavennettu teltta jossa keitettiin, syötiin ja yövyttiin. Sitten valmistui liiteri johon voi jo siirtää osan toimista ja tavaroista suojaan ja lukkojen taakse. Mökin ensimmäinen osa tuli myös ensimmäisenä kesänä runkovaiheeseen ja laudat ikkunoihin talveksi. Toisena kesänä valmistui tupa ja sauna. Saunaa lämmitettiin jo vaikka ovessa oli vasta muoviverho. Silloin elettiin jo vuotta 1970.

Mäntyharjun kesäpaikka osui alueelle, jota paikallinen omistaja piti vähempiarvoisena ja myi sen välittäjälle ilmeisen edullisesti. Tämä kaavoitti alueen ja jalosti sen kesämökkiasutukseen. Alueelle muodostui 22 kesämökkitonttia. Osa tonteista on Huhtjärven puolella ja suurin osa, 15 tonttia Hiukkasen rannoilla. Hiukkasen järveen rajoittuu yhteensä 45 kesäasujaa. Olimme tavallaan uudisasukkaita tällä seudulla. Maanviljelijä Fabian Nironen oli ja on rajanaapurina, joskin perikunnan kesäpaikkana sitten myöhemmin. Ailille ja Fabille, perin juurin ystävällisiä ihmisiä me ”kaupunkilaiset” olimme tervetullut lisä heidän arkeen. Vastapalveluna heille teimme kesällä heinätöitä talkoilla ja Fabi oli kaikkien kaveri. Hän osti kaavoitukseen sopimattoman järven ja tien välisen alueen ja suunnitteli siihen leirialuetta karavaanareille, mutta se lienee ollut mahdoton jo ajatuksena. Myi sitten alueen pois kunnan elinkeinoasiamiehelle, jolla oli taas omat suunnitelmansa. Hänen hankkeensa kaatui meidän eriävään lausuntoon. Siitä tuohtuneena Hackman myi alueen edelleen nykyiselle omistajalla Tuiskulle ja muutti pois paikkakunnalta Näin tuo alue on pysynyt ja pysyy erossa maailman melusta ja melskeistä.

Mökin vasemmalle puolelle näkyvissä olevaan rinteeseen on kuvan ottamisen jälkeen tullut grillimaja. Taustalla Hiukkasen järvi.

Mökkimatka Korsosta Mäntyharjulle on ollut alkuun parinsadan kilometrin pintaan ja ajoaika silloin kolme tuntia. Pala palalta tien parantuessa matka on lyhentynyt 180:een kilometriin ja ajoaika alle kaksi tuntia. Näin ollen auto on ollut koko ajan kohtuullisessa käytössä. Täällä aloitettiin Simcalla, seuraavana oli Escort, sitten Taunus ja lopuksi on ollut kolme Peugeottia peräkkäin. Melkoinen kustannuserä tuokin, mutta ehkä se kannatti sietää. Meidän perässä Mäntyharjuun ja naapuritontille tulivat Tenhovirrat, Pirkon työkaveri Stockmannilta ja Heiniöt taas heidän myötä. Tiehoitokunta on pysynyt hyvin kasassa ja vaihto alueella ollut vähäistä. Mäntyharju kuntana on heittäytynyt mökkiläisten ystäväksi, mikä on lisännyt kunnan vetovoimaa. Siihen on vaikuttanut suuresti myös ulkopuolinen yrittäjä Tuomas Hoikkala joka loi Taidekeskus Salmelan kirkonkylän maisemaan. Myönteisellä julkisuuskuvalla tämä vakiinnuttanut paikkansa laajasti tunnettuna kulttuuritapahtumien järjestäjänä Mäntyharjussa. Sen avajaisista kesän kynnyksellä on tullut maankuulu tapahtuma ja julkkisten näyttäytymispaikka.

Rakentamisen ohessa risujen raivaus oli osa mökkielämää. Lisäksi siivosimme Hiukkasen rannat uppopuista. Kiersimme rantoja ja nostimme veneeseen mitä irti saimme ja omaan rantaan maihin kuivamaan. Ihan hyvää polttopuuta niistä sata vuotta järven pohjassa loikoilleista tuli. Halkoja ostettiin silloin 2 kuutiota ja nyt 32 vuotta myöhemmin 3 kuutiota lisää, jotka tätä kirjoitettaessa ovat vielä käyttämättä. Lasten luultuja kokemuksia lienee kun Jari ja Kaino tekivät matkan Mäntyharjuun mopoilla. Tai kun Tarja meni poikakaverinsa kanssa bussilla ja kävelivät kasseineen Vihantasalmelta. Jari ja Lehtisen Jarmo jäivät kerran mökille kahdestaan viikoksi. Meistä se oli reipas teko, kuten kaikki muutkin. Toivomme, että muistavat myönteisinä vaikkapa Tarja sukeltelun Harsian Eijan kanssa ja Jari ja Tarja seilaamisen styroksilla ilman turvaliivejä. Se oli sitä aikaa.

Rakentaminen eteni vaiheittain. Isompi puoli 5x7 metriä nukkumaparvella valmistui parikymmentä vuotta sitten. Niihin aikoihin Jari oli jo mukana kaikissa vaiheissa, lattiaa, kattoa, seiniä naulaamassa ja kurkihirttä nostamassa. Ihan alussa lämmittimenä oli puuhellan lisäksi öljykamiina. Sitten tuli kaasulämmitin ja sitten sähköt kiinteillä pattereilla. Muita parannuksia on tuo grillimaja välittömässä pihapiirissä ja porakaivo olohuoneen ikkunan alla. Sisällä on vesijohdot. Pysyvä laituriratkaisu löytyi vasta pitkän harjoittelun jälkeen kelluvilla ponttoneilla. Pysyvästi tukeva siitä saatiin vasta rakentamalla Lip-Lap laiturin pylväsratkaisu. Veneenä on ollut, paitsi silloin kun styroksilla vielä seilattiin nyt järjestyksessä toinen tervattu puuvene.

Grillimajan portaille ehtivät Mirkku ja Eikka heti majan harjannostajaisten jälkeen. Se oli vielä silloin vailla lopullista väritystä. 

Kuva: Eikka

Pirkko oli ollut Elannossa nyt Toisella Linjalla jo jonkin aikaa. Kursseja oli käyty ja sokkokassana keräsi rahat asiakkailta näppärästi mutta kohteliaasti. Rehellisesti sanoen meitä häiritsi jatkuvasti se, että Elannon suuruus oli elantolaisten ongelma. Se näkyi sisäisessä hengessä ja tuli läpi liikekuvaan. Se teki meidät varovaisiksi. Stockmann teki muutoksia tavaratalossa ja haki lehti-ilmoituksella kassoja Herkkuosastolle ja minä yllytin että hae sinne. Hetken hän epäili, mutta meni käymään. Keskustelu osastopäällikkö Uimosen kanssa selvensi asiat kummankin puolelta. Luvattiin palata asiaan. Ruotsin kieli puuttui, mutta sekään ei pitänyt olla este. Muutaman päivän kuluttua tuli kutsukirje töihin. Palkkaa tarjottiin muutama kymppi vähemmän mitä Elanto oli maksanut, mutta Pirkko otti työn vastaan. Osasto oli vilkas kauppapaikka, työt oli hyvin järjestetty, osastolla vallitsi hyvä henki, Pirkko piti kovasti kassatyöstä, Elannon koulutuksesta oli nyt hyötyä. Asiakasvirrassa kulki tuttuja ja julkkiksia. Jännää oli kun joskus julkkis yritti ohi kassan maksamatta kaikesta ja jäi kiinni. Marketta Helinistä tuli myöhemmin osaston päällikkö ja meistä tuli perhetuttavat. 

Stockmannin herkkuosasto avattiin. Osaston henkilökunta ryhmäkuvassa valmiina vastaanottamaan asiakkaat. Pirkko vaa’an vieressä oikealla 

Kun Marketta ja Pena kävivät sitten Mäntyharjulla veimme heidät kyläkauppaan kokemaan toisenlaista kaupantekoa ja rauhoittumaan. Pirkon työ muuttui sitten Marketan avustajaksi, jossa teki viikon työlistat kassoille ja kokosi päivän kassat. Pirkko koki sopeutuneensa Stockmannille oikein hyvin ja oli paikan vaihtoon tyytyväinen.

Jari suoritti lukiota omilla ehdoillaan, valitsi seuransa ilmeisesti viisaasti, partio tarjosi monipuolisia yhteyksiä ja Valtsun baari Runeberginkadulla mainittiin tapaamispaikkana usein. Jostain kautta hän toi viestiä oppilasvaihdosta ulkomaille. Kyseessä oli mahdollisuus vaihto-oppilaaksi Amerikkaan. Jari oli asiassa aktiivinen ja kävi erään järjestäjätahon esittelyssä sekä muistaakseni eräänlaisessa testissä. Saatujen tietojen perusteella mitään esteitä lähteä ei ollut. Meillä taas ei ollut mitään syytä estää häntä lähtemästä, jos ja kun näytti siltä että hän itse katsoo olevansa siihen kypsä. Tällaisten varaltahan me olimme muuttaneet maalta kaupunkiin. Lasten koulutien turvaaminen oli yksi muuton motiivi. Järjestelyt vaihto-oppilaaksi alkoivat ja sitten se toteutui. Vaatevarastoa vahvistettiin ja tuliaisia uudelle perheelle mietittiin ja hankittiin. Osallistumismaksua ei tarvinnut maksaa yhdessä erässä. Ennen lähtöä saimme tietää että osavaltio on Iowa, kaupunki Radcliffe, Perhe Fjelland, ammatti farmari ja perheessä samanikäinen poika ja kaksi tyttöä. Jari uskalsi edelleen. Meiltä meni heille tiedoksi ja varoitukseksi meidän musta-valkoinen kihlakuva ja tietysti kuva Jarista.

Jarin vuosi Iowassa oli luultavasti hänelle haastava kokemus ja raotti mitä sopeutuminen uusiin tilanteisiin on ja kuinka niistä selviydytään ehjänä ulos. Olihan Jarilla jo sormiharjoittelua koulun vaihdossa, mutta nyt oli edessä astetta vaikeampaa. Jarin kirjeet sieltä olivat valoisia ja lohduttavia mikä olikin tärkeää. Perhe oli ilmeisesti ihan OK verrattuna siihen, että aina ei oppilasvaihdossa niin ollut. Erilaisuudesta selviäminen onkin Jarin, ja yksin Jarin ansiota ja hänen kykyjen varassa toteutunutta. Oman osansa lienee kaupunkilaispojalle tuonut perheessä vallitsevat tavat. Koulun jälkeen pojat hoitivat osuutensa sikalassa, tai keräsivät kiviä maissipellolta. Sunnuntaina mentiin joukolla kirkkoon. Suomi- tietoutta piti olla valmis jakamaan. Jari kuittaa jälkipuheitten perusteella vuoden valinnan oikeaan osuneena sekä kokemus ja saadut opit palkitsevina. Kiitos perheelle. Meistä tuli ystävät vuosikymmeniksi. Jari kävi siellä myöhemmin uudelleen perheen tyttären Katin häissä. Täällä tapasimme perheen kun tulivat vuorostaan Jarin häihin ja viipyivät pari viikkoa. Vaihdoimme pitkään joululahjoja ja vaihdamme vieläkin joulukirjeitä, jotka valottavat elämäntilannetta pääpiirtein heillä sekä meillä. Ja paljon onkin näinä vuosina ehtinyt asioita tapahtua ja erityisesti heillä. Jarin ollessa siellä jäi eräs tapaus pysyvästi mieleen. Minä näin Jarista unta. Hänellä oli hätä ja uni oli painajainen. Kerroin siitä Pirkolle heti aamulla. Olimme silloin mökillä. Sillä kertaa ei siitä sen enempää. Seuraavana viikonloppuna olimme taas, tietysti mökillä, ja palatessa pyhänä oli tullut kirje Jarilta. Hän kertoi siinä joutuneensa epäillyksi varkaudesta. Koulun urheilukerhon kassa oli varastettu, hänen käsineet oli löydetty rikospaikalta ja poliisi oli käynyt perheessä. Jari oli kadottanut käsineet päivä pari ennen varkautta, mutta ei ollut kertonut kotona tai koulussa siitä. Aika paha juttu. Asia kuitenkin selvisi oikein päin, mutta se aika, jolloin selvyyttä ei vielä ollut on täytynyt olla kova paikka Jarille. Kysyin Pirkolta, meidän vakituiselta unennäkijältä oletko nähnyt viimeaikoina unta. Sinähän sen näit. No niinpä olikin. Ja tarkistettuna jälkeen päin olin nähnyt sen silloin kun tilanne Jarilla oli ollut päällä. Kumma juttu. Vaikutukseltaan saman tasoisen unen olen nähnyt liittyen Tarjaan, mutta se on toinen juttu, samanlainen mutta erilainen sanoisi Tarja itse. Mitä tässä oikein tapahtuu, kysyn vaan.

Hyvistä suhteista Amerikan perheeseen kertoo heidän tulonsa joukolla Suomeen Jarin viettäessä häitään sitten viisitoista vuotta heidän ensitapaamisesta. Kuvassa ollaan lähdössä Jarin tarjoamalle kotimaan kiertueelle mikä tehtiin pienoisbussilla Itä-Suomeen. Sää ei valitettavasti matkalaisia suosinut, mutta nähtiin maata ja pari kohdetta kesäasutuksesta täällä. Saunottiin ja yövyttiin Mäntyharjulla. Merkittävä kohta matkalla oli heille Venäjän rajan pinnassa Kesälahdella. Käynti näköetäisyydellä pahan valtakunnan rajasta kiehtoi vieraita kovasti ja kuvia otettiin tietystä suunnasta.

Kuvassa vasemmalta Kati, Jari, Jaana, Faye, Susan, Pirkko, Ken, Tarja ja Bob.

Nuori pari, Jaana ja Jari, miettivät näitä, kuinka viettää häitä. Kutsu kuului: kesällä kerran, suojassa Herran. Siitä on hyvä jatkaa, kun edessä on paljon matkaa.

Temppeliaukion kirkko on suosituin nähtävyys Helsingissä. Sen ovat nähneet ja sen omaleimaista arvokkuutta ihastelleet paitsi kaupungissa asuvat myös siellä kävijät ulkomaita myöten. Kesäinen laivaristeily Helsingin edustalla on suosittu tapa katsella kaupunkia tai esitellä sitä vieraille eri näkökulmasta mereltä. Kalastajatorppa ei ole mikä tahansa torppa. Maamme valtiovieraat ohjataan usein tuohon ”torppaan” asumaan ja viihtymään. Se nostaa paikan arvokkuutta. Noista aineksista meidän nuoriparimme oli yhteisen hääjuhlansa kokoon käärinyt ja päättänyt tarjota sukulaisilleen ja tuttavilleen. Ihan kivasti kutsu oli vastaan otettu.

Kuvassa Jaana ja Jari juuri kirkosta astuneena, raamattu tukevasti kainalossa valmiina yhteiselle matkalle, jonka he aloittivatkin välittömästi takana odottavilla vaunuilla halki kaupungin kohti aavan meren rantaa jatkaen laivaristeilyllä Helsingin edustalla.

Kesäkuun alkupuoli oli vähän kolea, mutta sinä päivänä aurinko tuli esiin. Kirkossa tunnelmaa kohotti morsiusparin ystävän musiikillinen osuus huilulla, joka sopii erinomaisesti tuohon ympäristöön. Natalia odotti laiturissa ja ravintolassa oli varattua tilaa. Meillä kaikilla oli niin mukavaa. Saimme samalla tilaisuuden tutustua nuorten ystäväpiiriin.

Onnittelut esitettiin ja lahjat otettiin vastaan laivalla. Jari puhui häävieraille, joita oli laivan kahdessa kerroksessa. Jatkoilla Kalastajatorpalla parin ystävät ja tuttavat saattelivat heidät matkalle kukin kokemuksensa matkaeväiksi tarjoten ja yhteyksien säilyttämisen toivossa nyt solmitun liiton vahvistamana.