Jo väliajalla jäimme juttelemaan eteisen puolella. Siinä he Liljan kanssa tuntuivat keskustelevan ajankohtaisesta asiasta, Nelly oli saanut tytön. Tuosta tytöstä tuli myöhemmin Pipsa ja minulle elinikäinen kaveri. Tästä minä tarkistan aina kauanko olemme Pirkon kanssa tunteneet. Kaikki tuo oli alkua uusille suhteille. En vielä tiennyt, mutta näinhän pääsin tutustumaan kantaväestöön mikä tällaiselle muuttomiehelle oli hyvä asia. Varsinkaan kun mitään syrjintää en havainnut. Pirkko oli minua nuorempi, mutta sisarusparvessa kasvaneena oli sitä kautta saavuttanut minua ja ero oli henkisesti tasoittunut. Pipsaan tutustuinkin perusteellisesti kohta tuttavuuden alkuaikoina. Nelly ja Holger olivat muuttaneet asumaan Lapinjärvelle Pirkko meni sinne pyhäkylään äitinsä kanssa. Minä olin heti alussa sen verran pihkassa, että minun täytyi ajaa lauantaina polkupyörällä perässä. Siellä pyhänä kaikki aikuiset menivät marjametsään. Minä jäin suosiolla lapsen vahdiksi. Lupasin hoitaa vauvan hyvin. Lapsi loikoili nätisti leveällä sängyllä ja minä jokeltelin valppaana vieressä kunnes nukahdin. Lapsi oli jatkanut leikkimistä. Kun aikuiset tulivat marjasta heräsin. Pipsa oli kakkinut. Sitä hän oli, kun aikaa oli levitellyt mihin oli yltänyt. Ja aika pitkälle oli. Minua oli muun muassa taputellut ympäriinsä, mutta ei ollut herättänyt. Mitään pahaa ei ollut sattunut. Pipsa näytteli tulijoille riemusta hihkuen käsiään ja mekkoaan ja minä omiani vähemmän riemuissaan.
Olin tuona vuonna vapautunut armeijan palveluksesta aselajina kenttätykistö. Osumatarkkuutta siellä harjoiteltiin. Tykin laukauksella viidentoista kilometrin kantomatkalla edellytetään tarkkaa suunnittelua osuakseen oikein. Tavatessamme nuo asiat olivat vielä tuoreita minulle, mutta eipä tullut osumatarkkuus harkintaan. Aiheista ei pulaa, olihan elämä edessä. Olisi käännetty kilometrit vuosiksi. Mutta emme suunnitelleet tulevaa, kuten talo meren rannalla, lasten lukumäärä tai yhteinen hautapaikka. Silti välitilinpäätöksiimme on aina kirjattu: hyvin menee.
Vähin eväin matkalle lähtijän ei tarvitse pelätä menettävänsä paljon kun menetettävää ei ole. Ja jos odotukset ylittyy, se on aina voitto. Myönteiset kokemukset sitten ohjaavat ja kannustavat ja tasoittavat tietä eteenpäin. Yrjö Kallinen kysyikin usein viisaasti ”elämmekö unessa.” Tämän olen ymmärtänyt toisaalta kuinka hapero ote tulevaan meillä oikeastaan on ja toisaalta siinä soi pieni herätyskello. Lienemme lajina laumaeläin. Jo toimiva parisuhde tekee meistä vahvempia myös yksilöinä. Yhdessä pärjäämme aina paremmin. Lavennettuna tämä perheeksi syntyy uutta sisältöä ja lisäarvoa. Kuuluminen johonkin yhteisöön luo turvallisuutta, kansana jaamme yhteiset arvot. Tämähän toimii myös toisin päin. Jos parisuhde särkyy, useimmiten myös yksilöön syntyy lovi, tai kriisi lavennettuna johtaa ongelmiin. Ääriesimerkkinä meidän nuoruudessa koetut sodat.
Yhteiset kokemuksemme olemme tässä voineet jakaa ikään kuin muita ei olisikaan. Tämä on saavutus sinänsä jota arvostamme suuresti. Ennen yhteistä minun tieni oli pitempi ja siinä enemmän mutkia mukana. Pirkko myöhemmin syntyneenä ja paikkauskollisena eli oman erilaisen vaiheen. On armollista, että ne jää yhteisen kokemisen taustalle. Että on kyky elää sitä hetkeä, koska mennyt on mennyt ja tulevaa emme voi kovin tarkoin tietää. Näin suljemme pois paljon siitä pahasta jota ympärillämme sitäkin on ja saamme tilaa itselle. Maailma on mielenkiintoinen paikka elää.
Missä oikeasti oltiin? Uravalintani tuntui jo tässä vaiheessa hyvin selvältä. Sehän alkoi kun äiti puhui puolestani paikan osuuskaupan myymälään Uuksulla. Silloin oli vuosi 1942. Sitä en tietysti tiennyt, että tuo oli oleva koko elinkaaren mittainen työsopimus. Niinpä 45 vuotta kului työelämää samassa yrityksessä, tosin tehtäviä ja paikkakuntia vaihtaen. Puolet tuosta ajasta meni tiskin takana ja toinen puoli siitä etäämpänä.
Osuuskauppa sopi minulle oikein hyvin. Alkuun en näitä sopivuuksia ajatellut, mutta jo Kaalamon myymälässä ollessani iltaisin kävi jotain mielessä. Kaalamo on siellä Sortavalan ja Pitkärannan välimaastossa. Nyt huomaan kummajaisen. Kun myymälänhoitaja vaihtoi paikkaa, niin hän vei henkilökuntaa mukanaan. Tällainen tapaus oli tämä Kaalamon keikkakin. Siinä lähellä mäen päällä oli myös yksityiskauppa. Siinä oli työssä samanikäinen poika ja tapasimme joskus kylällä. Aloin miettiä miltä hänestä mahtaa tuntua tehdä työtä jonkun perheen hyväksi. Eikä siitä sen enempää. Tähän ei liittynyt politiikkaa tai aatteen paloa. Kumpaakaan en ollut maistanut enkä tiennyt mistä sitä saa. Osuuskauppaliike eli vahvaa kasvun aikaa.
Osuuskunta yritysmuotona sai alkunsa vuosisadan vaihteessa. Tehtaanjohtaja Finlayson toi mallin Rochdalenista Englannista. Hän neuvoi työläisiä yhteisostoihin elintarvikkeissa ja sillä tavalla säästämään elintarvikemenoissa. Tästä sai alkunsa kulutusosuustoiminta, joka pian laajeni myös tuotanto-osuuskunniksi alkuun maatalouselinkeinossa. Liikkeen lähdettyä kasvuun syntyi myös poliittiset ristiriidat. Siihen oli vaikuttamassa repivä sisällissota ja sen pitkälle ulottuvat seuraukset. Osuuskauppaliike jakautui kahteen osaan. Toinen osapuoli omi nimekseen Edistysmielinen ja toinen ilmoitti olevansa puolueeton porvarillinen osuuskauppa. Edellinen organisoitui perustamalla Kulutusosuustoiminnan Keskusliiton KK aatteelliseksi keskusjärjestöksi ja tavarahankinta- ja valvontaorganisaatioksi tuli Osuustukkukauppa OTK. Toinen jatkoi aatteellisena järjestönä Pellervoseura ja tavarahankintaan syntyi Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta SOK.
Hajaannus oli siunaus osuuskauppaliikkeen kehitykselle Suomessa. Keskinäinen kilpailu synnytti yrittämisen halua ja uusia innovaatioita. Osuustoiminnan markkinaosuus nousi 40:een prosenttiin, mikä oli kansainvälisesti korkea taso. Osuuskauppaliike muissa pohjoismaissa ei kokenut samaa jakautumisongelmaa, mutta menestys niissä katkesi huomattavan paljon aikaisemmin. Edistysmielisiä osuusliikkeitä oli noihin aikoihin 100 itsenäistä osuusliikettä joissa 3000 myymälää.
Lahden Osuuskaupalla oli yksin 250 myymälää 12 kunnan alueella Lahden ympäristössä. Siellä taitavan johdon ja hyvien yhteiskuntasuhteiden ansiosta LOK sai aina kauppapaikan parhaalta paikalta myös Lahden kaupungissa. Sen vaikutusvalta huipentui, kun vapaa osa kaupungin kassan rahavirrasta kulki sen säästökassan kautta. Säästökassan rahavirta vahvisti osuuskaupan rahoitusasemaa. Tästä hermostui kokoomukselainen varatuomari Erkki Huurtamo siinä määrin, että nosti asiasta jutun. Siitä tuli kapuloita rattaisiin LOK:lle, mutta Huurtamo äänestettiin seuraavissa vaaleissa eduskuntaan. SOK:lla oli Orimattilassa tyypillinen pitäjäosuuskauppa, Osuusliike Toukola jolla oli pitäjässä muutama myymälä. Siellä asioivat pääosin hevosmiehet, meidän asiakkaat segmentoitiin puseromiehiksi.
Meitä Orimattilassa oli vastapäätä tuon essookolaisen Toukolan päämyymälä. Samalla raitilla olivat kauppiaat Malin ja Meriluoto. Käkelänkujalla ja Käkelässä oli lisää kauppoja. Kirkonkylän palvelut olivat lähellä ihmisiä, kauppoja oli paljon ja pieniä, kellään ei ollut pitkä matka kauppaan. Näin oli asetelmat ja kilpailutilanne kautta maan pitkin maaseutua ja kaupunkien kujia.
Hinnalla ei kilpailtu, kilpailtiin aatteella ja mielikuvilla. Elettiin vielä säännöstelyn ja sääntelyn aikaa. Hinnat, korot tai vuokrat oli säädetty tietylle tasolle ja niiden noudattamista valvottiin ja rikkeistä rankaistiin. Tunnetuksi tuli oikeudenkäynti, jossa langetettiin ankara tuomio kun Sirkka Aura, Helsingin kaupunginjohtaja Teuvo Auran uusi puoliso oli saanut SOK:n säästökassasta yleisesti sovittua suuremman koron.
Henkilökunnan tilaisuudessa vieraili johtaja Kunnas Lahdesta. Hän toi terveisiä Amerikan matkalta. Siellä vallitsee vapaa hinnoittelu, hän valisti meitä. Samalla tuotteella voi olla eri hinta riippuen mistä kaupasta sen ostaa. Kertoi muun muassa, että perheen äiti voi lukea lehdestä aamiaispöydässä mihin hintaan mitäkin tavaraa saa juuri tänään. Hän voi halutessaan vaikka hinnan perusteella valita mistä ostoksensa tänään tekee. Sepä kuulosti oudolta. Ennusti meillekin jotain sinne päin sitten joskus, ja että hinta määräytyisi aina kunkin kaupan kustannustason mukaan. Ei se meillä toimi noin, tuumattiin, mutta mielenkiintoista ja haastavaa jos niin on. Aika näyttää.
Kaupan valikoimat olivat suurelta osin alkutuotantoa. Paikalliset liikkeet ostivat maatalouden tuotteet suoraan tiloilta, joten jakelutie oli lyhyt. Kauppa oli järjestäytynyt tähän tehtävään. Se osti kaiken tarvitsemansa toimialueeltaan ja myös ylimenevän osan joka löysi tiensä sitten keskusliikkeiden kautta muille markkinoille. Myymälät toimivat keräilyn osana jolloin ne palvelivat ei vain kuluttajien, vaan samalla tuottajien tarpeita.
Eräs ajan merkki oli, että kuluttajalla oli kohtuullisesti käyttövaroja. Pienetkin tulot riittivät kulutukseen kun ei ollut tavaraa mitä ostaa. Vähitellen tilanne alkoi muuttua. Kauppa alkoi vapautua asteittain ja hyllyille alkoi tulla uusia tavaroita. Ensin saatiin kahvi mikä säväytti todella, joko uusi aika vihdoin koittaa, tosin määrä oli säännöstelty vielä pitkään. Kahvimyllyt putsattiin pölystä ja neljänneskilon paketti paahdettuja papuja jauhettiin myymälässä jos asiakas niin halusi. Koko kauppa tuoksui nyt kahville, sen verran vahva ja vieras mutta kuitenkin vielä tuttu sen tuoksu oli. Sitä sai ostaa myös paahtamattomana, jolloin paahto sekä jauhatus tapahtui kotona. Rännäri ja kahvimylly oli säilytetty sielläkin kaiken varalta ja se kannatti.
Kaupan vapautuminen alkoi siis kahvista. Kohta tuli lisää. Muun muassa appelsiinit herättivät ihastusta ja se loi uskoa pahimman olevan nyt ohi. Tämä vaikutti myönteisesti yleiseen mielipiteeseen, jopa pääministerinä toiminut Sakari Tuomioja nousi poliitikkona arvoon arvaamattomaan. Tämä ”temppu” oli kyllä tietoisesti tai tahattomasti oikein ajoitettu, mutta Tuomiojan ansioksi se vilpittömästi tunnistettiin. Jopa siinä määrin, että hänet toimitettiinkin suurlähettilääksi Ruotsiin pois päivän politiikasta ja kilpailemasta ylimmistä asemista. Sääntelytalous laajasti ottaen jatkui sitten vielä pitkään.
Alkoi Kekkosen kausi ja maatalouselinkeinon kulta-aika. Lailla ja asetuksilla säädettiin ostohinnat maataloustuotteille. Säädettiin ostettavaksi kaikki mitä maatalous tuotti. Tuotantoa tuettiin valtion varoin ja se synnytti valtavan maataloustuotteiden ylijäämän. Vaikka kansa ei kaikkea kuluttanut, kaikki ostettiin ja ylimäärä dumpattiin maailman markkinoille veronmaksajien kustannuksella. Tuottajan ei tarvinnut kiinnittää lainkaan huomiota hinnanmuodostukseen. Voita vietiin englantiin 5 markkaa kilo, munia Egyptiin pilkkahinnalla, viljaa väkisin ties mihin. Kauppa sai välityspalkkioina aina osansa ja toimi nurisematta ja kansa maksoi. Margariinin hinta ei saanut olla 15 prosenttia alempi voin hintaa, jolla toimenpiteellä tuettiin voin syöntiä kotimaassa. Kaikkea ei jaksettu syödä. Muutosta alkoi tulla vasta kun yleinen mielipide alkoi vaatia valtion varoja kohdennettavaksi muuhunkin kuin maatalouteen.
Sääntelyn kukkasista mainittakoon leivän hinnan muodostus. Vielä kun en enää ollut tiskin takan, olin mukana kalkyloimassa anomusta leivän hinnanmuutokselle. Perusleipänä oli ranskanleipä, jolle oli olemassa vahvistettu hinta. Perustelut uuden tuotteen hinnaksi tai muutos vanhalle tuli esittää miten raaka-aineen osat erosivat perusleivästä, eli ranskanleivästä. Eli tuotekehittely oli leipomoalallakin luvallista, mutta hintavahvistus tuotteelle piti hakea ja sille tarvittiin pätevät perusteet.
Mitä oikeasti tehtiin? Myllytuvan ympäristö oli muuttunut siitä mitä se oli Pirkon ollessa pieni. Se oli kuitenkin edelleen keskeinen kohtaamispaikka. Koski houkutteli käymään, ja sen kautta kuljettiin kosken takaa kaupoille. Pihapiirissä oli tuotantorakennuksista jäljellä vielä perustukset mistä käytettiin nimitystä sementti. Sama mihin me nojailtiin kun ensi kerran tavattiin. Suhteellamme oli siis tukeva tausta. Nyt muistan lisää tähän viittaavaa. Minähän olin silloin muka muodikas ja asuun kuului lättähattu ja keltainen kaulaliina. Sain vasta myöhemmin kuulla että kaulaliina haisi pahalle. Hyvä tietää, suhteemme siis kesti pieniä esteettisiä epäkohtia.
Vakiovieras tässä talossa oli Karhun Pauli, Matin lyömätön kaveri sekä muita hänen koulukavereita kylältä. Enimmäkseen kuitenkin minä Pirkon kaverina. Tikkaa heitettiin ilman suurempia intohimoja. Veijalaiset kertoivat ihmeellisyyksiä Ruotsin maalta. Tytär asui Tukholmassa ja välitti tietoa maasta joka ei ollut sodissa mukana. Kovin oli erilaista kuin meillä silloin. Iita ja Eetu itsekin siellä kävivät ja kerrottavaa riitti.
Kerran olimme jälleen Veijalaisilla kylässä, Pirkko sovittamassa ja oppimassa. Samaan aikaan oli Helga käymässä kotona. Helga- tytär asui Lahdessa. Siinä tuli puheeksi minun lehmäkaupat, eli elopaino saatiin mittanauhan avulla. Helga halusi tarkistaa oman painonsa, ei ollut käynyt vaa-assa vähään aikaan. No lainataan ompelijalta mittanauhaa. Arvioin Helgan yleiskuntoa, ihan hyvässä lihassa oleva. Mittasin rinnan ympäryksen ja lantion leveyden sekä pituus niskasta hännän tyveen. Pieni laskutoimitus ja kas kummaa, sama paino mitä vaaka viimeksi näytti.
Veijalaisen Eetu, Kirvusta tullut evakko valmisti Hilvosen kilpailijana karmeja oviin ja ikkunoihin. Tätä työtä riitti. Kirvulaiset perustivat peräti oman kylän. Tietävälä rakentui Pakaalle menevän tien varteen ja talon tarpeita tarvittiin. Kirvulaiset toivat muutakin Orimattilaan. Verran huopatehdas jatkoi täällä huopatossutehtailua niin kauan kuin tossu sopi jalkineeksi. Valtosen sukset, merkkituote sekin valmistettiin täällä. Koskiset pitivät kahvilaa ja elokuvateatteria Orimattilassa. Iita ompeli puolestaan kylän tytöille vaatteita tilauksesta mittojen mukaan. Muun muassa Pirkolle oli usein valmistumassa jotain ja käytiin sovituksessa. Samalla Pirkko sai oppia vähän erilaisen kaalilaatikon tekoon mitä Sievä aina teki. Hyviä kumpikin.
Kosken yli ja Myllytuvan ohi oli oikotie monille toisella puolella asuville. Koskiset kulkivat tästä työpaikoilleen. Kosken takana asuivat myös Talvelat, maanviljelijä Kirvusta. Talon poika Martti Talvela, myöhemmin maailmankuulu oopperalaulaja kulki tätä kapulasiltaa kun meni koululle jossa oli opettajana.
Sisällä tuvassa oli elämä vakiintunut. Sievällä oli nyt helpompaa kuin ennen. Lapset olivat selviytyneet hyvin alkuun. Nelly oli ennen avioliittoa hankkinut ompeluopin maalari Laakson ompelimossa ja sovelsi sitä myöhemmissä työsuhteissa. Olipa käynyt Helsingissä kotihengettärenäkin kaupunginjohtaja Ahon perheessä. Nelly vanhimpana oli ehtinyt ensimmäisenä naimisiin ja asui Holgerinsa kanssa Lapinjärvellä. Erkki puolisoineen asui häidensä jälkeen alkuun Kankaan kartanossa, jossa kävimme tervehtimässä Kari- vauvaa. Erkki teki puusepän töitä Hilvosella ja vapaa-aikana tanssitti orkesterinsa tahdissa nuoria ympäristön pitäjissä lavoilla ja taloilla. Vaalea Kaija hakeutui kauneuden pariin ja kampaajan opit Alestalon kampaamosta hankittuaan oli nyt niitä soveltamassa kaukana Torniossa. Matille tarjoutui tarkkana poikana kellosepän toimi Moision Kelloliikkeessä Orimattilassa, josta jatkoi samalla alalla sittemmin Helsingissä. Raija suoritti peruskoulun ja kauppakoulun ja sai koulutustaan vastaavat työt. Opettajapuolisonsa Vesan kanssa he ovat tarttuneet meitä vanhempia rohkeammin haasteisiin, joita yhteisellä matkalla ovat kohdanneet. Sievällä oli nyt lapsenlapsiakin, joista hän jaksoi puhua loputtomiin.
Meidän yhteinen arkemme Pirkon kanssa Orimattilassa sujui naimisiin menon jälkeen yhtä mukavasti kuin seurustelunkin aikana. Kaikki oli yhteistä kaiken aikaa. Työt jatkuivat entisellään. Minulla oli ollut poikamiesasunto osuuskaupan yläkerrassa kaiken aikaa, vaikka paljon olin ollut sieltä poiskin. Yhteisasuminen ei tullut kysymykseen. Siihen aikaan se olisikin ollut tavatonta, eikä sellaiseen kukaan alistunut. Yleiset moraalisäännöt edellyttivät sen verran tasokkuutta. Vasta sitten kun oli kahdesti vihitty koottiin vähäiset kamat ja alettiin leikkiä kotia. Pirkko muutti meille. En kyllä muista mitä muuta meillä oli kuin omatekoinen levysoitin mukana kolme levyä joissa musiikkia molemmin puolin. Pirkko muistaa paremmin. Sen mukaan hän toi kirjahyllyn kammaristaan ja hyllyssä oli kolme tasoa. Sieltä tuli kaksi nojatuolia mallia Pormestari, jotka tuolit minä olin, kumma kyllä verhoillut uudelleen häitä odotellessa. Näin se Pirkon kammari Myllytuvassa tyhjeni ja minun kämppä osuuskaupan yläkerrassa sai merkittävän lisän kalustoon. Nyt tultiin yöksi meille. Talon eristeinä oli käytetty sahanpurua. Se oli otollista elintilaa torakoille. Arkoja elukoita mokomat. Kun tulimme illalla kotiin ja valot päälle, ne vilistivät omalle puolelleen jälkiä jättämättä mutta palasivat pimeän tullen.
Vaikka meillä oli seurustelun aikana asunnot käden ulottuvilla piti tietysti tehdä jotain salaakin. Esimies kävi katsastamassa Pirkon, antoi siitä täydet pisteet ja onnitteli valinnasta. Sain myös hoito-ohjeet. Aholan Terttu- vaimo oli pyöreähkö ja Pirkko tuli luokiteltua liian laihaksi. Sain siitä mieluisan tehtävän. Niinpä vein Pirkon joskus iltakävelyllä kaupan takahuoneeseen, kaupat suljettiin arkisin klo 17. Tarjosin siellä nakkimakkaroita. Jos ulkona tuli kylmä, etsimme suojaa. Joskus syksymmällä pimeän ja kylmän aikaan iltamien jälkeen menimme Myllytuvan saunan lauteille lämmittelemään. Kerran olimme nukahtaneetkin ja Sievä oli jo huolissaan, kun ei tiennyt että lämmintähän meillä oli. Pahin moka sattui, kun olimme taas, yksi monista, lainanneet Ylä-Outiselta, paja Käkelänkujalta auton porukassa hankintamies Heinon kanssa. Läksimme kolmestaan ajelulle ja Heinon piti päästä naisiin. Ajoimme Kankaan mäelle, siitä mäkeä alas lähelle Tönnön siltaa. Auto siihen parkkiin ja Heino naisiin. Hänen kyläpaikka oli Myllyn talo sillan toisessa päässä. Me jäimme autoon odottamaan. Ja sitä kesti aamu kolmeen. Koko yön me vartioimme autoa emmekä tietysti jättäneet toveria. Meidän aika kului kyllä kuin siivillä, takapenkillä istuimme, pidimme kädestä ja puhuimme asiaa. Sievällä oli tukalammat olot kun odotti Pirkkoa tulevaksi. Anteeksi Sievä. Jokainen joka tuntee seutua tietää miten lyhyt oli matka johon auto tarvittiin, ja miten typerää, tai oikeastaan kivaahan se oli, oli istua yö autossa kun Mustankorven poikki olisi voinut koska tahansa kävellä kotiin ja jättää auto Heinon hoitoon.
Orimattilassa tehtiin lihakauppaa ja kunnon lihamyymälässä piti olla myös teurastamo. Silloin lihavalikoima sisälsi kaikki ruhon osat, jolloin kaikki saivat tarpeensa mukaan ja tuoreus oli taattu. Orimattilassa oli juuri näin. Heino oli myymälässä hankintamiehenä ja osti kun viljelijät teuraseläimiä tarjosivat. Lisäksi oli kaksi itsenäistä hankintamiestä jotka toimivat välikätenä viljelijän ja meidän välillä myyden ostamansa teuraat pääosin meille. Minä myymälänhoitajana ostin sen mitä myymälään suoraan tarjottiin. Kaikki tarjottu liha ostettiin mikäli hinnasta sovittiin. Ja kaikki maaseudun tilat myivät lihakarjansa paikallisten hankintamiesten ja kaupan ostajien kautta. Tavara ostettiin aina myymälän tiliin. Osa siitä myytiin myymälässä, mutta suurin osa hankinnasta toimitettiin Lahteen. Siellä LOK:n oma vähittäiskauppa oli mittavaa, ja OTK:n lihatehdas käytti ylimenevän osan. Toimitushinnan asetti Ahola. Viljelijälle maksettavaa hintaa ei määritelty. Sen tuli asettua tasolle, joka tiskiltä myytynä jätti kohtuullisen katteen ja tukussa edelleen toimitettu osa meni Aholan asettamilla hinnoilla. Lihamarkkinoilla vallitsi kohtuullisen kova kilpailu. Tuottajat olivat hyvin järjestäytyneitä ja SOK:lainen osuuskauppa oli heitä lähempänä. Hinta tuottajalle ylitti kuitenkin aatteelliset rajat.
Maksutapoja viljelijöille oli useita. Ostettiin teurastettuna, jolloin ruho punnittiin ja maksettiin sovittu kilohinta. Jälkitilitys oli käytössä kun eläin oli teurastettu, punnittu ja laatuluokka selvillä. Usein käytetty oli ostaa teuraseläin elävänä sovittuun hintaan. Se oli silmämääräistä arviointia painosta ja laadusta, mutta oli siinä mahdollisuus myös summittaiseen arvioon mittaamalla eläimen eräitä osia mittanauhalla. Laatu nahan alla oli aina arvausta. Se oli kaupan tekoa kättä päälle ja rahat kouraan periaatteella ja oli paljon käytetty maksutapa kun myytävänä oli yksi eläin. Siinä oli oma jännityksensä ja tinkimisensä ja vain ostajana tiesi miten siinä lopulta oikein kävi.
Myymälän teurastamon yhteydessä oli myös pieni navetta, tietysti. Siihen voi varastoida odottamaan vuoroaan lehmän, muutama sika, pari vasikkaa, muutama kana, mutta ei se koskaan täysi ollut. Pirkko oli mukana näinkin arkisissa asioissa. Erään kerran olimme Lassilan Maurin kanssa tehneet lehmäkaupat Pukkilan puolella. Hinta oli sovittu ja läksimme maksamaan. Osoite tuli antaa huomenna karja-autolle. Matkalla sinne juttelimme Maurin kanssa kuinka hyvästä kaupasta oli kysymys, tienataan ainakin 500 markkaa. Pirkko kuuli, ja kun olimme perillä hän nosti mekkalan. Hänestä talo oli köyhän oloinen, emäntä oli kiltin tuntuinen ja me olimme muka kieroja kun emme maksaneet täyttä hintaa. Hänen mielestä meidän pitäisi maksaa lehmästä lisää. No sillä kertaa niin teimme, mutta se olikin viimeinen lehmäkauppa jossa Pirkko oli näin lähellä arjen käytäntöjä. Kauppahan perustuu petokseen.
Raviradan läheltä oli isäntä tarjonnut ostettavaksi viisi sikaa. Menimme ostoasiamiehen kanssa paikalle. Isäntä esitteli possut, hän halusi tarjousta kertasummana kaikista yhteensä ja me arvioimme ja teimme tarjouksen. Lyhyehkön tinkimisen jälkeen löytyi molempia tyydyttävä hinta possuille. Kättä päälle ja läksimme hakemaan autoa. Ajopelinä oli nyt moottoripyörä. Palattuamme possuja noutamaan, isännän mieli oli muuttunut, halusi nostaa sovittua hintaa. Kaverillani oli pistooli mukana, ja sanaakaan sanomatta viisi laukausta ja possut oli nurin. Siitä vaan tavarat kuormaan ja tilanne oli ohi. Isäntä oli ymmällä ripeistä otteista ja jäi hämilleen jälkeemme. Tähän tapaukseen törmäsin myöhemmin tansseissa Jymylinnassa. Paikkakunnan merkkimies ja merkittävä ravimies sieltä raviradan tuntumasta, joka oli myös sukua possut myyneelle isännälle tuli juttusille. Aluksi esiintyi uhmaavasti, mutta tyytyi lopuksi varoittamaan, että ison firman edustaja ei voi käyttäytyä tuolla tavalla. Olin samaa mieltä.
Huonoimman lehmäkaupan tein Niemenkylän suunnalla. Tarjolla oli mielestäni suurikokoinen ja hyväkuntoinen elukka. Tarkastelin sitä rauhassa ja mittailinkin. Hinnaksi sovimme tietyn summan. Sen teuraspaino poikkesi arviosta yllättävän paljon. Hieman selvittelinkin sitä jälkeenpäin, mutta selvyyttä ei saatu. Oliko eläin vaihdettu tai jotain muuta hämärää siinä oli. Tästä talosta ei ollut ostettu aikaisemmin eikä sen jälkeen. Ihmettelin myös omaa kykyäni arvioida. Jos se olisi näin huono, olisin varmuudella joutunut lopettamaan jo aikoja sitten koko homman.
Parhaassa kaupassani en maksanut ruhosta mitään, mutta sain siitä täyden hinnan. Pakaalta tarjottiin lehmää, joka oli juuri teurastettu. Sovimme että saa tuoda. Emme sopineet hinnasta. Lupasin soittaa, kun ruho on nähty. Vaikka keskustelussa arvelutti, miksi teuraana, ruho näytti ihan kelvolta. Oletus ongelmasta oli kiehtova. Soitinkin jonkun ajan kuluttua myyjälle ja kerroin ettemme voi maksaa mitään, saa hakea pois. Myyjä sanoi että saatte pitää. Leikkasimme sen luuttomaksi ja lihat toimitettiin lihatehtaalle. Asia oli siististi loppuun käsitelty. Kauppahan perustuu… MOT
Osuuskaupan auto oli keskeinen osa myymälän arkea. LOK:lla oli toistakymmentä kuorma-autoa joilla tavarat tuotiin myymälään omasta keskusvarastosta ja paluukuormassa vietiin maataloustuotteita paikallisilta viljelijöiltä muille markkinoille. Tyhjät munalaatikot vietiin tilalle jossa kanat munivat ne viikon aikana täyteen ja seuraavalla viikolla haettiin pois. Kuljettaja ja apumies olivat todellisia sankareita. Purettuaan kuorman myymälään, he saivat listan käteen missä kaikissa paikoissa piti tänään käydä, mitä viedä ja mitä tuoda. Kerran pojat viipyivät kierroksella. Oli sulkemisen aika, mutta autoa ei kuulu takaisin. Kun auto vihdoin palasi syykin viipymiseen selvisi. Eräästä talosta piti muun kaman lisäksi tuoda paluukuormassa lehmä. Auto oli mallia avolava ja se lehmä oli matkalla pudonnut kuormasta. Emme selvitelleet miten se tapahtui, tai miten se saatiin lavalle takaisin, mutta merkeistä päätellen pudottu oli, ja takaisin nostettu oli.
Myymälässä oli töissä oikeita työmyyriä. Minun ollessa usein poissa Eeva oli pomona. Hän asui isänsä kanssa yläkerrassa ja tarjosi joskus lämpimän aterian minullekin. Aimo oli Karkkulasta ja asui minun asuntoa vastapäätä viikot. Oli reipas teurastaja ja ainut joka kesytti hevosen. Sehän on uljas eläin. Aimo kiipesi tikkaille josta ylsi ampua arkaan kohtaan. Oivakin oli töissä meillä jonkin aikaa. Siro oli yhden LOK:n autokuskin sisar, mutta hän muutti myöhemmin Kauttoonin kauppaan Käkelänkujalle. Mauno Kauttoon oli niitä osuuskauppiaita, joka oli sekatavarapuolen hoitajana seinän takana mutta halusi kokeilla yksityiskauppiaan ihanuutta ja kurjuutta. Kokemusta tässä tapauksessa tuli jälkimmäisestä. Helmi tuli meille Koskisen kahvilasta. Tytöt pitivät hyvän järjestyksen, siivosivat ja pesivät myymälän lattiatkin sulkemisen jälkeen ilman kehotusta tai korvausta.
Kolme ja puoli vuotta kului Orimattilassa nopeasti. Työssä oppimisen periaate palveli hyvin perehtymistä kauppatapoihin eräästä käytännöstä käsin. Tuona aikana kävin ensimmäiset osuuskauppakoulun kurssit, mutta käytäntö ja teoria tuntuivat vielä olevan eri asioita. Tosin tuntuma tästä erosta säilyi hyvin pitkään. Myymälän tulokset kelpasivat herroille. Ainut kömmähdys oli kun annoin Oivalle lopputilin niskoittelusta. Siitä minua huomautettiin, niin ei saanut tuosta vaan tehdä. Otin opiksi.
Mauri Lassila, johon tutustuin Orimattilassa oli hyvä kaveri koko ajan ja senkin jälkeen. Hän edusti meitä kylällä ja puhui meidän puolesta. Hänen kautta syntyi kauppoja ja koko laaja verkosto työasioista aina meidän vapaa-aikaan. Minulla oli Maurin ”nimenkirjoitusoikeus” ja sen kautta mahdollisuus pieneen ylimäärään. Sen avulla sain tilaisuuden tarjota Pirkolle joskus taksikyydin taloille ja lavoille. Sainion Arska oli taksikuskina ja hänen puoleen yleensä käännyimme. Taksimatka Heinolan lavalle jäi mieleen. Siellä törmättiin erääseen nyrkkeilijään, ruipelo mieheksi, mutta oli kilpaillut joskus Jymylinnassa jossa tavan mukaan oli lopuksi tunti tanssia. Oli mokoma rohjennut hakea Pirkkoa silloin tanssiin ja mitä lie jutellut. Elätteli ehkä samoja aikeita nytkin ja tuli liian lähelle, mutta minä tietysti suojelin Pirkkoa koska hän oli vielä niin nuori.
Osuuskauppaliike täytti 50 vuotta 1950. Sitä juhlittiin Tampereella ja me Orimattilan myymälän väki olimme myös mukana. Siellä paljastettiin Osuustoimintamonumentti, ja se on nähtävänä siellä tänäkin päivänä.
Teoriaa käytännössä tarjosivat jo ensimmäiset Osuuskauppakoulun kurssit, jotka kävin ollessani Orimattilassa. Niitä olivat sekatavaramyymälänhoitajien, kesto 6 viikkoa, lihamyymälänhoitajien kesto 4 viikkoa ja maatalouskaupan kurssi 2 viikkoa. Koulu oli Helsingissä Mikonkadulla KK:n toimitalossa jossa jo silloin toimi ravintola Fennia. Koulun tilat olivat toisessa kerroksessa jossa koululla oli kaksi luokkahuonetta käytössä. Majoituttiin yksityisperheisiin joiden löytymisessä koulu avusti. Ruokapaikka valittiin itse paikallisista ravintoloista. Minulla ja minun kavereilla ruokapaikkana oli asemaravintola ja ruokalistalta valittiin aina luukeitto. Rehtorina oli Eero Vuoristo, viisas, ymmärtävä ja osuustoimintaidean oivaltanut tiukka johtaja. Hänen vaikutuksensa näkyi kohdallani monella tavalla ja jatkui melkein oman työelämäni ajan. Olin mukana laskemassa seppeleen hänen haudalle.
Kiinnostus lähestyä käytäntöjä teoreettisista lähtökohdista oli virinnyt jo armeijan ajalta. Palvelin kenttätykistössä Lappeenrannassa, jossa aliupseerikoulun antama erikoiskoulutus oli tykinjohtaja. Tuo aika oli Orimattilassa vielä lähellä ja hyvin muistissa. Koulutus sisälsi teoreettisia juttuja. Aseena oli saksalainen Haupits 105 mm hevosvetoinen tykki. Harjoittelussa sen paikka merkittiin kartalle petäjän tai kannon tarkkuudella, ja maali merkittiin 15 kilometrin kantomatkan päässä piileskelevän vihollisen kokardiin. Sen paikka piti löytää tiedustelulla, piti tutkia tuulen suuntaa, tuli vilkaista lämpömittariin, tutkia topografiaa, käyttää apuna taulukoita. Tykinjohtajan komentosana ”tulta” lähetti sitten kymmenkiloisen paketin matkaan. Perästä kuuluu sanottiin. Pirkolle olen esitellyt kahdesti tuota asetta Hämeenlinnan Tykistömuseossa, mutta ei hän juuri aseesta innostunut enkä saanut siitä lisäpisteitä. Unohdetaan koko juttu.
Aliupseerikoulun jälkeen tuli uudet alokkaat ja me olimme sitten ryhmänjohtajia. Se on kaikille armeijan käyneille tuttua aikaa ja tarpeetonta muita siihen tutustuttaa. Yhtä asiaa en voi unohtaa. Minua alokkaana simputettiin ja kesytettiin, enkä ymmärtänyt ottaa sitä pahaksi. Juoksin kasarmin ympäri kun käskettiin. Kun minun vuoro oli tullut tehdä samaa ei sitä otettu leikkinä. Meni herne nenään. Meidän komennossa se tosin meni pari kertaa överiksi, mutta ei tästä sen enempää. Pyydän anteeksi.
Sotilaspassin sivu 5
Sotilaspassista sivu 3
Ohi on. Kuvassa keskellä alikersantti Pauli Semi 18.01.1948
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti