Tavisten tarna XIX: Kolmas ikä, osa 2: Karjalaa takaisin

Kuten tuli todettua, niin sanottu kolmas ikä suo meille mahdollisuuden valita mitä tekee tai jättää tekemättä. Tätä olemme Pirkon kanssa pitäneet mielessä pitkin matkaa ja siihen perustui halu päästä rivijäseneksi E-senioreissa, eli jättää kirjeet ja pöytäkirjat jonkun toisen tehtäväksi. Tilinpidossa meillä oli vanhakantainen käytäntö maksaa rahalla joku satunnainen pääsymaksu tai ryhmän kahvit. Se edellytti kassatiliä tilinpidossa. Samanlainen kassa oli myös salmilaisten seuralta. Omatkin ostokset maksamme aina ”kassatilin” kautta ja meidän kortilla höylätään vain bonukset. Lähtiessämme sitten vaikka viikoksi mökille, piilotimme nuo vieraiden vähäiset varat patjan alle murtovarkailta piiloon.
Jari epäili menetelmän turvallisuutta, kun arveli, etteivät mahdolliset vorot ole ihan tyhmiä. Sittemmin kassat kulkivatkin salkussa mukana mökille. Tilaisuus vaihtaa ”kassanhoitajaa” tuli sitten jaoston joululounaalla Karjalatalolla, jossa kokouksen jälkeen oli tarkoituskin mennä vessaan ja pestä kädet. Vahdin vaihto tapahtuikin hyvässä järjestyksessä ja tilaisuus oli muutenkin hyvä. Oheisohjelmana siellä Karjalan Liiton varapuheenjohtaja Sulo Maanonen kertoi Liiton toiminnan periaatteista ja toiminnanjohtaja Hannu Kilpeläinen valotti puolestaan miten Liitto periaatteita käytännössä toteuttaa. Näin tuli käsiteltyä järjestäytynyt karjalaisuus niillekin joille se riittää hyvä tietää tasolla. Vuorossa oli vielä irtiotto emoyhdistyksen hommista sitten seuraavan vuoden toukokuussa. Silloin oli yhdistyksen vuosikokous. Siinä Pekka Lohenoja uhrautui ottamaan vastaan myös yhdistyksen rahat ja paperit.

Tuosta toukokuun kokouksesta, jonka valmisteluissa olimme vielä Pirkon kanssa mukana tulikin yksi parhaita täällä pidettyjä tapaamisia. Kokouskutsuun vastasi 150 jäsentä seuralaisineen. Kokoustilat tarjosi HOK Elanto ja paikka oli ravintola La Tour Kaivopihassa. Jaosto oli varannut huoneet sitä tarvitseville Seurahuoneelta ja Cumulus Olympiasta. Saman verran paikkoja tarvittiin illalla Kansallisteatterin Suurelta näyttämöltä esitykseen Kuningas Lear. Väliaikatarjoiluna oli kahvit ja teatteriesityksen teemaan liittyen Tiramisu- leivos. Teatterin jälkeen palattiin vielä La Tour:iin, jossa nautittiin erinomainen 17 lajin iltapala. Eikä siinä vielä kaikki. Seuraavana päivänä katsastimme neljänä ryhmänä Ateneumin ajankohtaisen näyttelyn. Arto Hiltunen S-ryhmästä vieraili kokouksessa ja sponsoroi osan siitä mitä päivien aikana tuhlasimme.

Kuvassa vuosikokouksen jälkeen Pirkko sai puheenjohtaja Jorma Tuukkaselta kukat ja minä Varkauden työväenliikkeen historian.

Vapaa kansalaistoiminta on toimivan demokratian eräs tunnusmerkeistä. Sen puolesta kannattaa puhua ja sen nimissä tulee jokaisen hyväkseen kokemia asioita voida esittää myös toisten arvioitavaksi. Yhdessä voimme enemmän, jäsenyys kannattaa. Tätä sääntöä olemme seuranneet vaatimattoman varovaisesti tämän hyvän E-seniorit yhdistyksen lisäksi myös sen ulkopuolella.

Sukututkimus ja juurien etsiminen on ajan ilmiö. Luulisi sen olevan karjalaisten erityisessä suosiossa ihan sattuneesta syystä, mutta ei se niin ole, sukuyhteydet ovat yleisen kiinnostuksen kohde. Karjalaisten harrastusta tukee KL:n asiantuntijat ja käytössä on myös neuvontapalvelut, mutta kenellä tahansa on käytössä yleishyödyllinen keskusliitto alalla. Pirkon suku on sukututkimuksen kärkeä. Mänttärin sukua on tutkittu 30 vuoden ajan, ehkä ylikin. Tutkimus valmistuneena painettiin kahteen lakikirjan paksuiseen teokseen ja sisältää 60 800 henkilön nimet ja sukuyhteydet. Teos on saanut myönteistä julkisuutta ja Pirkon äidin Hykkyrän suku Liikkalasta on koko järkäleen suurin sukuhaara. Tutkimus lähtee 1500 luvulta tähän päivään ja sitä päivitetään ylläpitämällä yhteyksiä suvun jäseniin. Sukututkimuksen toteutti Eero Mänttäri. Työ on ollut melkoinen, koska se sisälsi sekä tiedon keruun, ratkaisun esitystavasta että painatuksen. Sukulehti Niinipuu ilmestyy vuosittain. Pääkaupunkiseudulla pidetään suvun tapaaminen Aleksis Kiven päivänä ja paikkana on ollut Helsingin työväentalo Paasivuorenkadulla. Pipsan kanssa on oltu tämän tilaisuuden järjestelytoimikunnassa, ja Pirkko tulee mukaan kun järjestelytoimikunta tarvitsee vahvistusta. Kutsukirjeitä tai jäsenlehti Niinipuuta postitetaan talkoilla ja onpa Pirkko paistanut 250 pikkupullaakin suvun kahvitteluun tapaamisen yhteydessä. Tapaamisissa ohjelman suorittajiksi on aina löytynyt suvun jäseniä niin asiatiedon kuin viihteen esittäjinä. Paikallisen tapahtuman priimus moottorina on ollut valtiosihteeri Anssi Paasivirta virkapaikkana Kauppa- ja teollisuusministeriö. Esiintyneet ovat mm. suvun jäsenet pikajuoksija Markus Pöyhönen, kansanedustajat Jouko Skinnari kertomassa ministerin työstä tai Sirpa Asko-Seljavaara ihokirurgiasta. Ohjelmassa on ollut Erkki Mänttäri Keravalta esitellen osan mahtavasta kokoelmastaan neuvostoliittolaisia koriste-esineitä, vuoden poliisi tai avustaja Ahtisaaren toimistosta. Viihteen puolelta ovat käyneet Eija Ahvo kevyemmällä ja Sibelius akatemiasta löydetyt sukulaiset klassisemmalla ohjelmalla. Mänttärin Sukuyhdistys MSY järjestää koko suvun tapaamisen vuosittain kesällä ja pitää Sukumuseota Liikkalassa.

MSY:llä on oma sukulaulu. Se kuuluu tapaamisiin sukuyhteyden virittäjänä yhtä kuin Karjalaisten tai Savolaisten laulut ilmaisuna heimositeistä. Sukulaulu sanat ovat Raija Mänttärin ja sävel veljensä Matti Nikusen vuodelta 1996. Sen kantaesitys oli sukujuhlassa samana vuonna. Sävel on vaikeahko ja sanoihin tarvitaan toistaiseksi vielä moniste, mutta harjoittelu jatkuu.

MÄNTTÄRIN SUKULAULU.

Suku sitkeä aamussa Suomen,
vuosiadat tääl elänyt lie.
Tänne saloille Liikkalan maille,
kulku vaikea utuinen tie.

Vainon kestivät pitkän ja raskaan,
kaatoi kaskeksi korpiset maat
Rakens kotinsa toiveissa huomen,
Suojapaikkana lehmusten haat.

Varttui suku ja omansa antoi,
se tueksi kasvulle Suomen.
Monen kärsimyksien jälkeen
nousi toivosta uusi huomen.

Äänin riemuisin kiittää nyt saamme,
esi-isät ja äidit vielä.
Ootte antaneet lahjoja paljon,
aina evääksi elomme tiellä.

Moni lapsi on lähtenyt matkaan,
kauas valtamerien taa.
sukumaisemaan Mänttärin piirtyy
kautta kaunihin Suomemme maan.

Siunaa Luojamme kaikkia meitä,
hellä suoja lapsilles anna.
Sukupolvetkin tulevat Herra,
käsin vahvoin kotihin kanna.

Lisää yhdistyksiä. POK on lyhennys ”salaseurasta” Pääkaupungin Ouuskauppamiehet, jossa jäsenenä voi olla vain toisen sukupuolen edustajia. Voi olla työssä tai eläkkeellä, ehtona on olla kunniallinen osuuskauppamies pääkaupunkiseudulta. Pirkko on armotta ulkona tästä seurasta, ainut lajissaan. Eräs POK:in jäsen tiedusteli kerran voisiko hänen vaimonsa tulla ottamaan tilaisuudessa pari kuvaa. Raati käsitteli asian ja vastauksena oli suositus, että jäsen voisi opiskella itse kameran käytön. POK -veljeskunnalla on muutamia asiapitoisia tapaamisia vuosittain ja pari sääntömääräistä kokousta, jossa valitaan Korkea raati vuodeksi kerrallaan. Jäsenyyteen kuuluu pieni maksu. Samantapainen on myös demarien keskusteluseura, joka on avoin myös naisille, mutta heitä ei siellä ole näkynyt.

Karjalahistoriaan liittyviä sidosryhmiä on ollut matkalla mukana erilaisia. Kaikki alkoi aikoinaan muista yhteyksistä tutun Markus Huplin tapaamisesta. Hän oli Pääkaupungin Karjalaiset ry:n (PK) puheenjohtaja ja kasvanut kiinni tuohon yhdistykseen monien muiden vertaistensa tapaan. Menin mukaan hallitukseen ja siitä ei loppua näy. Yhdistyksellä on loistava historia takana ja sillä on ollut tärkeä asema sotien jälkeisessä tilanteessa tälle seudulle muuttaneiden karjalaisten keskuudessa. Koskelantiellä Käpylässä on rivi kerrostaloja, jotka syntyivät heti sodan jälkeen tämän seuran aktivistien toimesta. Silloin osallistuttiin ja jäsenmäärä seurassa oli suuri. Viipurin lääni oli merkittävä osa alueista, jotka oli luovutettu Neuvostoliitolle, mutta läänin hallinto oli nyt pääkaupunkiseudulla ilman lääniä. Maaherra ilman lääniä tai kaupunginjohtajat ilman kaupunkia (Viipuri, Sortavala, Käkisalmi…) olivat nyt toimijoina seuroissa ja nämä herrat juuri PK:ssa.

Karjalatalo kotipesänä on seura saanut operoida sitten talon valmistumisen 30 vuotta sitten. Sieltä on ollut vuokrattuna kiinteät nimikkotilat Tuurnakerho (viittaa Viipurin kaupunginjohtajaan) ja Laatokkasali toimintaa varten. Emoyhdistyksen lisäksi elossa on edelleen nyt jo itsenäisenä yhdistyksenä Karjalaiset Nuoret, hyvin menestynyt Karelia Kuoro ja vielä tunnetumpi Karelia puhallinorkesteri kapellimestarina musiikkineuvos Ossi Runne. Naistoimikunta on ollut varsinainen seuraa käynnissä pitävä voima rahankerääjänä myyjäisissä ja markkinoilla. Jäsenmaksulla rahoitetaan osa toimintaa ja siitä riittää vielä kymmenykset Liitolle. Yhdistys on ollut alullepanija Karjalaan Jääneiden Vainajien muistomerkille Hietaniemen hautausmaalla, jossa kaksi muistotilaisuutta vuodessa on ollut tämän seuran vastuulla.

Tarton Rauha ry on lajissaan erilainen yhdistys. Kymmenen vuotta Martti Siiralan johtamana se on tullut valtakunnallisesti tunnetuksi pakkoluovutettujen alueiden palauttamisen puolesta avoimesti puhuvana yhdistyksenä. Nimensä mukaan yhdistyksellä on toiminnalle selkeä ja hyvin ymmärrettävä tavoite. Pakkoluovutetut alueet on palautettava ja saatettava voimaan Tarton rauhan rajat. Tavoitteena on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja valtiojohtoon tekemään asiassa aloite. Ei muuta. Tämä on sitä kansalaistoimintaa puhtaammillaan ja vakaassa hengessä. Siirala toi lääkärinä ja väitelleenä tohtorina liikkeeseen älyllisiä osia puhumalla suomettuneisuuden tilasta kansakunnan sairautena. Tästä hän kertoo tarkemmin kirjassaan Syvissä raiteissa, kansallisen itsetunnon matka. Toiminnalle ominaista ovat pienimuotoiset tilaisuudet, julkiset mielenilmaisut, julkilausumat ja vetoomukset ja kirjoittelu lehtiin. Jäseninä on ollut tunnettuja arvovaltaisia henkilöitä aina kadun miehestä talouselämän asiantuntijoihin ja yliopistopiireihin. Parhaimmillaan jäsenmäärä on ollut 115. Yhdistys on toiminut vastavirrasta välittämättä. Siirala käyttääkin usein esimerkkinä tästä yhtä vuoropuhelua Hesarissa jossa häneltä oli mielipidekirjoitus palautuksen puolesta. Erkki Tuomioja kirjoitti vastakirjoituksen, ”jos Siirala vielä jatkaa kirjoittelua Karjalan palautuksesta ja Suomen taudista, vaadin psykiatria mielentilatutkimukseen.” Tällä Siirala on herkutellut esimerkillisenä kannanottona tietämättömyyden ääripäästä. 

 
Olen ollut mukana pienimuotoisissa mielenosoituksissa Eduskunnan portailla, Mannerheimin patsaalla ja Putinia vastassa. On oltu esillä Kauppatorilla, Kolmen sepän patsaalla ja on marssittu Eduskuntatalolta Tehtaankadulle. Kaikki hyvässä järjestyksessä - poliisin valvovan silmän alla. Näistä oppineena ihailen poliisia suuresti, heidän saamaansa koulutus näkyy täsmällisenä työskentelynä, luottamusta herättävänä ja kykynä käsitellä ihmistä yksin ja joukkona. Syntyy turvallisuuden tunne. Esimerkkinä mielenilmaisu Putinille. Meidän joukossa oli hankala tyyppi, aktivisti Lehto Tampereelta. Hän kantoi henkilöön (Putin) kohdistettua loukkaavaa julistetta. Poliisi pyysi poistamaan julisteen. Lehto ei suostunut. Hänet pantiin autoon ja vietiin pois. Toinen tapaus oli Tehtaankadulla. Meille oli rajattu alue, jolla mielipiteen sai esittää. Alue oli lähetystötalon vastakkaisella puolella katua. Joku halusi mennä kadun toiselle puolelle ja pyysi siihen poliisin lupaa. Ilman muuta, sanoi poliisi, mutta siellä ei saa esittää mitään tähän tapahtumaan liittyvää. Pelisäännöt olivat selvät ja niin pitääkin. Yhdistys on aiemmin saanut toimintaansa varten lahjoituksia ja perii jäsenmaksun. Ei ole Karjalan Liiton jäsen. Siiralan voimien vähetessä yhdistyksen toiminta on sittemmin taantunut, mutta tilalle on tullut useita uusia. Keskustelu jatkuu useilla rintamilla ja on saanut yhä vakuuttavampia ja kehittyneempiä muotoja. Tämä on luonnollinen kehitys.

Tarton rauha ry järjestää rauhansopimuksen vuosipäivänä 14.10. yleisötilaisuuden Balderin salissa Helsingissä. Tilaisuudesta on tullut jo traditio ja juhlapuhujiksi on saatu merkittäviä kansalaisia politiikan, maanpuolustuksen ja kulttuurin edustajista. Vuosipäivänä on yhdistys järjestänyt myös muutamia mielenilmaisuja Tehtaankadulla Venäjän lähetystön edessä. Suurlähetystö seuraa asemamaansa kaikkia liikkeitä tarkalla silmällä. Näin on myös Tehtaankadulla, vaikka päällisin puolin mitään havaittavaa ei ole. Erään kerran lähetystöstä tultiin ulos portille kysymään mitä ihmisillä on mielessä. Heille kerrottiin mielenosoituksen aihe ja kytkentä rauhansopimukseen Tartossa. Pyysivät kaikkia tulemaan iltateelle lähetystöön. Kiitettiin kutsusta ja ryhmä meni sisälle. Keskustelussa kävi selville heidän poikkeava käsityksensä asiasta. Sanoivat ymmärtävänsä niin ettei kyseenä oleva sopimus oikeastaan ollut rauhansopimus, koska ei ollut sotaa jonka päätös sopimus olisi ollut. No se on hyvä tietää - tulkinta tuokin. Keskustelu sujui lupsakkaasti. Sujui huolimatta siitä, että yksi meistä, yhdistyksen jäsen, hävittäjälentäjä sodan aikana alkoi kertoa mielitarinaansa ” ryssiä tuli ainakin 200 konetta ja me ammuimme niin pirusti ja ryssiä tippu…” Vähän sopimaton aihevalinta teetarjoilun lomassa. Leo Tossavainen yritti pelastaa tilanteen muistamalla Neuvostoliiton suuria saavutuksia suuren isänmaallisen sodan ajalta.

Aluepalautus ry on Helsingissä perustettu Lahdessa toimiva aktiivinen palautusjärjestö. Se on saanut aikaan suurehkoja yleisötilaisuuksia erityisesti Lahdessa, mutta myös muilla paikkakunnilla kuten Tampereella, Järvenpäässä, Salossa ja Turussa. Erittäin vahva tiedotustoiminta jäseniin, erilaisiin viestimiin sekä päättäviin tahoihin on vahvistanut julkisuuskuvaa. Tiedotusvälineet noteeraavat yhdistyksen jos aiheesta halutaan jotain viestiä. Aluepalautus välittää Venäjälle vaatimuksia (anomuksia) suomalaisen omaisuuden, toistaiseksi maatilojen, palauttamista oikeille omistajille. Hakemukset yhdistys on toimittanut Venäjän Duumalle ja presidentin kansliaan Moskovaan. Ne on kuitattu vastaanotetuiksi, mutta niihin ei ole vastattu. Palautusvaatimusten vahvistukseksi yhdistys on valmistanut merkintätauluja, jotka tilan omistaja on voinut viedä tilarekisterin osoittamalle rajalle ulkoiseksi merkiksi tilan oikeasta omistajasta. Laatan teksti on molemmilla kielillä. Varautuen siihen, ettei hakemuksiin vastata, on seuraavaksi valmisteilla vetoomus asiasta kansainväliseen oikeuteen. Tätä menettelyä puoltaa myönteinen kehitys Euroopassa. Kansainvälinen oikeus asettuu voimakkaasti oikeudenmukaisuuden kannalle omaisuuden suojan puolesta väkivaltaa vastaan. Neuvostoaikana Venäjän haltuun otettua yksityisomaisuutta on palautettu laajasti entisille omistajille. Näin on tapahtunut jo Puolassa, Tsekin tasavallassa ja Unkarissa. Baltian maat ovat irrottautuneet kokonaan venäjästä, Saksat yhdistyivät. Viimeisin lehtitieto kertoo Kyproksen kreikkalaisen perheen omaisuuden palautumisesta turkkilaiselta alueelta. Asianajaja Silvennoinen on pannut lakimiehenä alulle syytteen nostamisen Venäjää vastaan luvattomasta vieraan omaisuuden hallussapidosta. Kysymys ei siis ole itänaapuriimme kohdistuvasta erityisestä toimesta, vaan kansainvälisestä oikeudesta yksityisyyden suojana. Yhdistyksenä Aluepalautus ei ole KL:n jäsen. Henkilöjäseniä sillä on päälle 200 ja yhdistyksen talous on kohtuullisessa kunnossa.

Pro Karelia on nettijulkaisu ja varustettu monipuolisella sivustolla. Tämä on vaikuttavuudeltaan toimijoista merkittävin. Se perustuu laajaan kirjoitteluun Karjala-asiassa ja monipuoliseen mielipiteiden vaihtoon ilman kielimuuria. Argumentointi on kehittynyt hyvälle tasolle, joten räikeät vastaväitteet ovat käyneet vähiin. Tämä on koko niin sanotun karjalakeskustelun vahva puoli. Keskustelussa puolesta on helppo olla vahvoilla ja vastaan joudutaan olemaan ulkopuolisen asialla, mikä edellyttää selittelyä ja syö uskottavuutta. Kun jotain väärää on tapahtunut, sitä ei edes Derjabin pysty uskottavasti muuksi muuttamaan. Derjabin tässä siksi, että hän lienee miettinyt monia muita pitempään ja perusteellisemmin miten sanansa tulisi sillä puolella asettaa, ja kuultu on silti aina surkean kömpelö. Oli yleisö mikä tahansa niin vastaanotto pääosin hymyilyttää, mutta siihen se jää. Totuus ei pala tulessakaan. Tästä on hyvä jatkaa.

Karelia Klubi on jäsenyyteen perustuva operatiivinen osa toimintaa jota Pro Karelia taloudellisesti tukee. Klubin jäsenmäärä voi hyvin nousta tuhansiin. Klubi järjestää suurehkoja tilaisuuksia kattavilla aihevalinnoilla kuten sotasyyllisyyskysymys, asekätkentäjuttu, tai totalitarismin tuomitseminen. Näistä aiheista on pidetty yleisötilaisuuksia, joissa mm. nuoremman polven tutkijoiden kautta ovat tuoneet esiin omia käsityksiänsä. Pro Karelia ja Karelia Klubi haastavat KL:a rohkeampaan otteeseen pyrkimyksissä vaikuttaa valtiovaltaan karjalakysymyksessä. Klubi julkaisee vuodessa neljä numeroa jäsenlehteä, jonka saa edulliseen jäsenhintaan. Karelia-ryhmää tukevat ja lehden toimitusta avustavat merkittävät talouselämän vaikuttajat, joista näkyvimpänä professori Heikki Reenpää.

Entiset Salmilaiset ry on tyypillinen pitäjäseura KL:ssa. Siinä on Pirkkokin täysivaltainen jäsen ja myötäeläjä niin, että muiden seuran jäsenten on vaikea erottaa kumpi meistä on karjalainen. Yksi kiistaton havainto on kuitenkin tehty. Olimme kotiseutumatkalla Karjalassa. Halusin kulkea Uuksulla kauan kaivatun tien koulusta kotiin. Puolimatkassa pysähtyi Lada kohdalle. Kysyivät suomen kielellä mihin matka ja tarvitaanko kyytiä. Kieltäydyimme kiittäen. Kuin pahoitellen, että olivat meitä häirinneet, kertoivat havainneensa meidät ikkunasta, kun kuljimme heidän ohi. Olivat kysyneet takapenkillä istuvalta kymmenvuotiaalta tytöltä joka oli silloin pihalla, että ketä siinä meni. Tyttö oli sanonut, että mies oli vanha ja se oli karjalaisia, mutta se nainen oli nuori eikä se ollut karjalainen. Ihan näillä sanoilla. Tosi terävä vierasmaalaisen tulkinta kuinka karjalainen mies avioitunut suomalaisen naisen kanssa. Salmin pitäjäseurassa pääkaupunkiseudulla on päälle sata jäsentä. Kuopion seudulle evakuoituina järjestäytyminen paikalliseen seuraan siellä on moninkertainen. Seura kokoontuu vapaamuotoisiin tapaamisiin joskus parikin kertaa kuukaudessa Karjalatalon tiloissa. Murteen omaperäisyys kiinnostaa edelleen, mutta taitajia on harvassa. Seuran tehtävänä olisikin tämän vaaliminen elävänä kulttuuriperintönä. Tekstiä on runsaasti ihan kirjoiksi asti ja paikallisesti oikeaa niin kuin sitä siellä puhuttiin. Näitä on käytetty ”oppimateriaalina” tekstiä lukien ja päälle nauraen, kun kieli ei enää käänny. Murrekirjoista paras lienee Pekka Ruotsin Utsite Pesa Ruotsin paginoi. Jutut ovat salmilaisten miesten toilailuista evakossa ja muita suakkunoita. Ruotsi on 1892 Salmissa syntynyt ja opettajana siellä toiminut paikallisen elämänmenon sisäistänyt aito salmilainen. Kirjan on jälkitoimittanut 1991Pauli Vinni Manssilan Nuorisoseura ”Rajakivi” -nimisen edelleen toimivan seuran nimissä. Niin sanottua Karjalan kieltä yritetään tuottaa ja virallistaa yhteistyössä Karjalan Tasavallan kanssa. Ei hyvä. Vaikuttaa keinotekoiselta. Se on kieli jota kukaan ei puhu koska se on vain kielen huoltajien päissä ja kieliopissa. Murre on ollut sentään käyttökieli. Salmin murrekin on tosin visusti arkistoitu Suomen Kirjallisuuden Seurassa, mutta pitäjäseura voisi olla se joka välillä tuulettaisi sitä arkiston uumenista kuultavaksi ja kummasteltavaksi. Pitäjäseurojen yleistä tilaa ja mahdollisuuksia tässäkin asiassa kuvaa osin jo se, että varsin vähäiselläkin tarjonnalla seuraan halutaan kuulua, jäsenmaksu maksaa ja jonkin verran halua osallistuakin on.

Hilaria Vesikivi ollessaan seuran puheenjohtajana ja innoittajana toi zupun tapaamisiin ohjelmaa. Käytettiin murrekirjoja lukuharjoituksiin monistamalla sieltä kappaleina, joita sitten kukin vuorollaan luki, tai ainakin yritti sitä tehdä. Hänen tarkoituksensa oli laventaa harrastusta jäsenten omilla tarinoilla, mutta sellaisia ei lähtenyt syntymään. Kokoelma Salmilaisia sanontoja kuitenkin syntyi jäsenten muistilokeroista. Hila itse on kirjoittanut sekä murteella että muuten, sekä muisteluita että runoja. Kehotusta seuraten tein kuitenkin jotain, ja siitä näyte seuraavassa sellaisena kuin minä puhekielen muistan.

Zupus pagistuu 15.5.1997

Hosbodí gu pöllästyin. Lehteh oli kirjutettu jotta mitä riähkiä lienemmö luadínnu gu Salmis lähtimmö sotua pagoh silloi toisel kerral. Ielleh järilleh’häi meijän piti siel kulgie.Kai mustammo gu talvisovan tagie pagoh lähtimmö, da toisen sovan alettuu järilleh menimmö. Vai gu uuvestah lähtimmö, n’i emmö tietännyh mitä pahua venalasil lähtijes teimmö.

Silloi toisel kerral ei meijän olis pitännyh ottua n’eusto n’i mitä brujii libo muitu tavaroi keral, gu se ven’alasten mugah ol’igi heijän muat’u d’a nengalei kazottunnu sto tavarat, shiivatat d’a kai mi oli heijän mual oligii heijän. Shiivattoi ei olis suannu taluttua d’a tavaroi kulettua iäres, vai kai olis pitännyh jättiä heil.

Nengalei oli jielo. A myö piimmö omii siivattoi da muutu mitä meil oli ihai gu ne olis olluh meijän, da sentäh lähties keral otimmo. Emmö ellentännyh kui viäräs olimmo, vai ei tätä ellentänyh muugai rahvas. Kogo jielost ei pagistu ni mitä. A nenga hyvä. Valtivo maksoi vena’lasil sotakorvauksien ker ne mtä toimmo. Vai gu tämä viel olis sanottu kogo rahvahal, olisimmo myö evakot kuullu lisiä kui äijy myö tulimmo heil maksamah.

Muutugi vahinguo meijän siel olles toisel kerral ven’alasil tuli. Nenga jälgeh päi on meil sanottu. Salmis d’a muuval Karjalas oli äijy sähkölaitoksii. Silloi meijän siel olles hyö ei suannu niist sähkyö n’i neusto. On zotattu rauhua luad’ies kai kilovatit mitä näinny vuosinnu heil suamatta jäi, d’a nämägii meijän rahvas sotakorvauksiin ker sit jägikäteh maksoi. A näistä n’i mist ei pagistu n’i mtä.

Myöhäi näisty tuasen pagistah. Heity nygöi autetah viemäl hos vägisin d’a lisiä otettas kai mi vingumatta irti lähtöö. Oltannoh niitygi ket toi silloi tavarua iäres hos olis ne pitännyh sinne jättiä, d’a näity nygöi avustuksinnu sit palautellah jo toiseh kertah. Muugi rahvas antaa vai ei tiijä min tagii antaa, kuhai antaa. Nämä kumbanegii ei eniä musta jotta johai ne sotakorvauksiin ker silloi tuli maksettuu. Hyögi ket siel elelööt on tämän unohtannu, vai helpombua se heil ongi.

Heil on helpombua unohtua gu talvisovan jälgeh rauhansopimuksen ker meijän alue heil annettih. D’a ku järilleh menimmö, oli riähty neze sobimus ielleh voimas gu muutu ei olluh sovittu. A mitäbö voit, nengalei heil tämä jielo ellentettih. A voimashai se heil nygöi on, hos talvisotua ei ole n’i mih kohtah, kirjoi libo kansih dai pazzahih heil merkitty jotta sellastu olis n’i konsu olluh. Vai myö tiijämmö mitä on olluh, kenen tavaroi olemmo kuletelluh d’a kenen shiivattoi ielleh järilleh talutelluh.

Ent. salmilaiset ry

Pauli Semi

Kylläpä säikähdin. Lehteen oli kirjoitettu mitä pahaa lienemmekään tehneet silloin, kun läksimme sotaa pakoon Salmista toisen kerran. Edestakaisinhan meidän piti siellä kulkea. Kai hyvin muistamme kuinka talvisodan vuoksi läksimme ja toisen sodan alettua palasimme. Kun sitten tuli uusi lähtö, emme lähtiessä tienneet mitä pahaa teimme venäläisille.

Toisen lähdön yhteydessä ei meidän olisi kuulunut ottaa mukaan lainkaan mitään työkalaluja tai muuta tavaraa. Venäläisten mielestä alue jossa olimme, olikin heidän maataan ja niin ollen kaikki karja ja tavarat meidän alueella olivatkin heidän eikä meidän. Karjaa ei olisi saanut taluttaa tai tavaroita kuljettaa pois, vaan kaikki olisi pitänyt jättää heille.

Näin olivat asiat. Mutta me pidimme omia lehmiä ja muuta mitä meillä oli aivan kuin olisivat olleet meidän ja sen vuoksi lähtiessä mukaan otimme. Emme ymmärtäneet kuinka väärässä olimme, mutta eivät tätä ymmärtäneet muutkaan. Asiasta vaiettiin, siitä ei puhuttu lainkaan. Näin olikin hyvä. Suomen valtio maksoi sotakorvausten yhteydessä venäläisille sen mitä toimme. Jos vielä tästäkin olisi kansalle kerrottu, olisimme evakot kuulleet yhä enemmän kuinka kalliiksi me heille tulimme.

Muutakin vahinkoa meidän ollessa siellä toisella kertaa venäläisille tuli. Näin meille on jälkeenpäin kerrottu. Salmissa ja muualla Karjalassa oli useita voimalaitoksia. Meidän ollessa ja eläessä alueella eivät he saaneet sähköä käyttöönsä meidän laitoksista. Rauhansopimuksessa on laskettu nämäkin kilowatit, jotka jäivät heiltä silloin saamatta ja sotakorvauksina jälkikäteen nekin heille maksoimme. Tämänkaltaisista ei julkisuudessa puhuttu.

Nykyisin meillä näistä puhutaan ja heitä autetaan viemällä vaikka väkisin. Lisää otettaisiin kaikki mikä vinkumatta irti lähtee.

Lienee niitäkin, jotka silloin tavaroita pois toivat, vaikka olisi pitänyt sinne jättää. Nyt vievät takaisin avustuksina toiseen kertaan. Muutkin kuin karjalaiset tavaraa sinne toimittavat, vaikka eivät tiedä miksi toimittavat, kunhan toimittavat. Kumpikaan näistä ei muista, että johan ne tulivat sotakorvauksina maksetuksi. Siellä asuvatkin ovat sen unohtaneet, mutta helpompaahan se heille onkin. Heidän on helpompi unohtaa, koska talvisodan rauhansopimuksella meidän alueet heille annettiin. Kun menimme takaisin, katsoivat talvisodan sopimuksen olevan edelleen voimassa, koska muuta ei sen jälkeen ollut sovittu. Mutta minkäs me voimme? Näin he olivat asian ymmärtäneet. Mutta voimassahan ne Talvisodan ehdot heillä on nytkin, vaikka talvisotaa ei ole merkitty kirjoihin eikä kansiin tai muistomerkkeihin. Eli ei sellaista sotaa, josta kaikkia alkoi, ole koskaan ollutkaan. Mutta me tiedämme mitä on ollut, ja kenen tavaroita olemme kuljetelleet tai kenen karjaa edes takaisin talutelleet.

Edellä jäljitelty teksti ”Zupus pagistuu” on kirjoitettu muistinvaraisesti kielellä, jota ensimmäisenä opin puhumaan ja joka oli ainoa oikea kouluikään asti. Tarkkaan ottaen arvioinnilla kuinka oikein tai väärin se on kirjoitettu ei ole merkitystä. Se on tuomittu kielellisesti torsoksi jo senkin vuoksi, että meidän kirjaimistosta puuttuu ääntämistä ohjaava merkistö. Itselläni on alitajunnassa soljuva puhetapa, mutta en kyllä saa sitä sanotuksi. Erityisesti kylän naiset jotka tuolla kielellä viestinsä vuolaasti välittivät välillä äänen kohotessa ja väliin laskiessa. Käsiä yhteen lyöden ja sydänjuuriaan myöten eläytyen päiviteltiin vaikka maailman pahuutta ”a voi, voi Hosbodi pomilui mi riähky…”. Tätä murretta puhuttiin vain pienellä alueella Suomen puolella Salmin, Suojärven ja osin Impilahden pitäjissä, mutta rajan takana aina Aunuksen seudulle asti. Tätä Suomen sukuisten kieltä kutsutaan Livvin kieleksi ja murteet ovat osa sitä. Murteet poikkeavat alueittain suuresti toisistaan, jopa enemmän kuin raumalainen savolaisesta ja pienen alueen kielenä se ei ympäristön paineessa voi kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Syntyperäisillä salmilaisillakin se on säilynyt käyttötasolla vain silloin, kun vanhemmat ja jälkeläiset ovat eläneet yhdessä pitkään. Minun vanhempani kuolivat jo ollessani vielä alaikäinen ja meiltä murre meni heidän mukanaan.

Onneksi meillä kieliriidat ratkaistaan Suomi-Ruotsi ottelussa ja heimojen välillä on vain veteen piirretty viiva. Heimosidonnaiset tekijät eivät kyllä ole näytelleet meidänkään tapaamisessa tai suhteen jatkumisessa mitään osaa. Pirkko ei ole kertonut mitään omasta heimostaan, mutta sukututkimus paljastanee sen, jos kiinnostusta riittää. Minä puolestani olen vaahdonnut senkin edestä, mutta aina kun on käsketty, olen lopettanut hetkeksi. Karjalaiset yleensä ovat pitäneet itsestään muita suurempaa ääntä, mutta heitä on ymmärretty, hyväksytty hiljaisesti ja siedetty. Itse kuitenkin tunnistin taustani vasta kun aloin joiltain osin ymmärtää aikuisten asioita. Keskustelun käynnistyminen sodista ja sen syistä ja seurauksista palautti tavallaan mieleen mitä olikaan tapahtunut. Tämä on yksi elävä esimerkki meistä ihmisistä mukautuvina ja muokattavissa olevina kuin myös sopeutuvina yksilöinä, joukkona ja koko kansana. Kun sitten keskustelu Karjalasta, karjalaisuudesta tai karjalakysymyksestä virisi, se käsitteli niitä asioita jotka olivat olleet jo olemassa ja tiedossa silloinkin, kun niistä ei puhuttu mitään. Mitään uuttahan keskusteluun ei tuotu, kaikki oli jo koettua ja todettua.

Käyttäytymiseni perustuu juuri noihin oletuksiin. Kun tulin siihen ikään, jossa piti tulla omillaan toimeen, alkoi mielessä käydä miten se talous todella mahtoi toimia silloin kun toiset ruokkivat minua kasvun alkuun. Paljon toki siltä ajalta muistankin. Mutta siitä miten silloin eilinen järjestyi, miten tämä päivä oikeasti meni ja kuinka huominen heidän elämäänsä ohjasi, en tiedä mitään. Ilmeisesti tuo kokonaisuus on ollut koossa, koska hengissä selvittiin. Siihen on tarvittu työtä, maata, talot ja tavarat - vaikka vähäisetkin sellaiset, mutta niin että riittävät huomisen yli. Näin on rakennettu sukupolvesta toiseen turvaa ja tulevaisuutta itselle ja jälkipolvelle. Vasta aikuisena on alkanut tuon ymmärtää. Mutta kuten tiedämme, he joutuivat vastuullisina aikuisina tilanteeseen, jossa hetkessä pantiin piste tuolle kaikelle. Piti vain kylmästi jättää koko taloudellinen perusta ja poistua taakseen vilkuilematta. Ja mikä pahinta, kaiken tuon mitä heillä oli, sai samojen lainalaisuuksien mukaan elävä, mutta vieraan valtion väki. He saivat sen korvauksetta, maksamatta siitä kenellekään mitään. Uskomatonta, mutta totta. Jos kaiken olisi maa niellyt tai meri huuhtonut pois se olisi katastrofi. Luonnon voimille emme voi mitään, sen ymmärtää kaikki ja tuhon jälkeen alkaa korjaus. Sota voi tuhota paljon, mutta maa ei katoa mihinkään. Sota on paljon käytetty keino politiikan jatkeena konfliktien ratkaisussa, eli neuvottelukysymys viime kädessä sekin. Sodalla on taipumus loppua aikanaan, mutta politiikka ei lopu milloinkaan. Se on edelleen taistelua, nyt vallasta ja vaikutusvallasta, mutta siinä ei ammuta - toistaiseksi. Voittajat ja häviäjät kirjataan historian lehdille pantavaksi ja myöhemmin uudelleen arvioitavaksi. Aikaa on rajattomasti, erityisesti sitä on voittajalla. Häviäjä on se, jolta aika valuu kuin hiekka sormien välistä, jos jäädään tuleen makaamaan.

Ymmärrän asian niin, että jotain väärää on tapahtunut, että niin ei saa tehdä. Tämä ei ole oikein ja katson velvollisuudeksi vanhempiani ja heidän ikätovereitaan kohtaan yksilönä kansalaistoiminnan kautta edistää vääryyden tajuamista vääryydeksi. En ole katkera, koska maailmanhistorian kehityskulut olisivat kohteena liian suuri asia surtavaksi tai muutettavaksi. En ole vihainen, koska se häiritsisi vapaata asian tarkastelua sen eri puolilta. Näitä tunteita en kuitenkaan kiellä, mutta peitän, kun kotiseutumatkalla Karjalassa näen venäjää puhuvan miehen rakentavan saunaa rannalle, joka ei ole heidän ja hirsistä, jotka on käyty kaatamassa metsästä, joka ei ole hänen. Tilanne olisi astetta vaikeampi, jos tuo venäläinen asuisi kodissani ja käyttäisi saunaa jossa synnyin. Näin ei ollut, koska kaikki meidän kylän talot ja koko asutus oli hävitetty ja paikat enää tuskin havaittavissa horsmien seasta. Kotiseutumatkalla näen vain yhdenlaisia ihmisiä. Heistä kukaan ei kuulu tänne. He ovat tulleet tänne jostain muualta. Sen näkee kaikessa. Ei täällä ollut ennen tällaista, tämä kaikki on heidän tuomaansa. He ovat vieraalla maalla, mutta niin unessa etteivät edes sytytetyt kynttilät hautausmaan epämääräisiin kohtiin - oletetuille omaisten hautakummuille - kerro heille mitään. Haudoissa ovat meidän, ei heidän suvut satojen vuosien takaa, minunkin. Asiassa tulisi jotain voida tehdä, sen arvoinen se on meille ja heille.

Vanhempani ja heidän ikätoverinsa kohtasivat menetyksen elämänsä parhaassa iässä. He eivät ehtineet toipua tilanteesta tekemään kysymyksiä miksi näin, tai kyseenalaistamaan tapahtunutta edes teoriassa. Voitto sodassa ei ole koskaan lopullinen. Sodan jälkeen tulee rauhan tila ja valtiot tarvitsevat toisiansa. Meidän voittajamme tarvitsi vuosikymmeniä kestävän kuristusotteen meihin turvatakseen voittonsa, mutta teennäinen keskusteluyhteys silti säilyi. Kuristusote kertoi epävarmuudesta voittonsa oikeutuksesta, eikä kysymysten sallittu sitä horjuttaa. Epävarmuudesta kertoo myös se, että Venäjä odotti 50 vuotta ennen kuin ryhtyi rakentamaan haltuunsa ottamia alueita. Se ei uskonut Suomen olevan ikuisesti tyytyväinen pakkorauhaan, vaan uskoi vaatimusten nousevan esiin kansainvälisen tilanteen mahdollisesti muuttuessa. Näinhän sitten toteutuikin Baltia ja Saksa mainitaksemme. Vasta vuosikymmenten odottelun jälkeen Venäjä alkoi viritellä taloudellisia aktiviteettejä Kannaksella energian kauttakuljetuksina. Se ei ole paljon alueella, joka on yli kymmenen prosenttia Suomen pinta-alasta, ja vähän alueesta joka on vain 0,2 prosenttia Venäjästä. Aika toimii alueiden palauttamisen puolesta. Tuotanto- ja voimalaitokset ovat edelleen samat mitkä Suomalaiset lähtiessään sinne jättivät. Uudet öljysatamat Suomen alueelle tuotuna ovat vain osa energiavirtaa, joka on luonnollinen osa kansainvälistä kauppaa ja maiden välistä kauttakulkua. Se on taloudellista toimintaa ja politiikan väline. Kummallekin halutaan luoda ylikorostunut arvo. Kaasuhanojen sulkemiseen reagoidaan erityisen herkästi. Avoimuus ja vapautuminen on vienyt mahdollisuudet säädellä politiikkaa kaasuhanoilla.

Pitkä rauhan tila on selkeyttänyt käsitettä oikeus ja kohtuus. Kansainvälinen oikeus perustuu niihin käsitteisiin, joista on yhteinen ymmärrys meillä ja muualla. Sen mukaan sotia voi käydä kun diplomatian tie on ensin käyty loppuun. Vahvempi saa voittaa heikomman, sen me hyväksymme ja siksi vahvistamme puolustusvoimia tai liittoudumme. Voittaja saa tuoda hallintomallinsa ja velvoittaa voitetun noudattamaan sitä. Sotia ei ole kielletty, niitä vain pitää pyrkiä välttämään. Kaikki inhimilliset hyveet ja paheet on pidettävä mahdollisina niin kauan kuin maailmasta tulee läpeensä hyvä, jos koskaan. Noin kai se on nähtävä, muutenhan maailmassa vallitsisi rauhan tila.

Yleisessä oikeustajunnassa on yksi ylitse muiden. Yksilön omaa tulee kunnioittaa. Ajatusleikkinä päinvastainen - mitä silloin tapahtuisi, minkälainen olisi se maailma? Puuttuminen toisen laillisesti hankkimaan on tuomittavaa. Yksilön omaisuutta ei toinen yksilö tai vieras valtiokaan, vaikka olisikin suurempi ja vahvempi, saa sitä häneltä ottaa pois. Sodan häviää tai voittaa valtio, ei yksilöt puolustajina tai hyökkääjinä. Sotasaalista ovat aseet ja sodankäynnin välineet, ei yksittäisten ihmisten omaisuus. Viikinkien aikaan oli toisin. Korvauksetta hankitun omaisuuden kohtalo selvitetään, ja jos tavara löytyy, se palautetaan oikealle omistajalle. Anastettuun tavaraan puuttuminen on rangaistava teko. Jos näin ei olisi, olisi vahvemman oikeus voimassa ja tämä voisi koska tahansa käydä hakemassa täydennystä tarpeisiinsa sieltä missä se näkee otettavaa olevan. Talvisotammehan alkoi näistä lähtökohdista. Ryhtymällä sotaan suomea vastaan Venäjä täydensi merkittävästi sellun ja sähkön tuotantokapasiteettiaan. Neuvostoliiton puunjalostustuotanto nousi 30 prosenttia. Sähköntuotannon kapasiteetti kasvoi samassa suhteessa. Tavisodan päättyminen oli monella tavalla merkittävä. Ylivallan asemassa Venäjä saneli rauhanehtoihin alueluovutukset. Tällä luotiin jatkosodan perusteet sitten maailman tilanteen nopeasti muuttuessa. Ja jatkosodan päättyessä Venäjä piti talvisodan rajat vain pienin muutoksin. Tällä se todisti oikeutuksensa talvisotaan, joka on aina ollut kiistetty perin juurin kautta maailman. Tästä kumpuavat meidän palautusvaatimuksemme, ja tämän vuoksi keskustelu aiheesta on kipeä kohta venäläisen sielussa.

Oikeudenkäynti voi alkaa. Meillä jutun perusainekset ovat koossa, ja oikeuksiemme perään voimme kysyä rinta rottingilla. Meillä ei ole mitään hävettävää. Venäjälle asia on toisin, mikä näkyy välttelynä ja vääristelynä kun tätä asiaa sivutaan. Se on avoin haava maittemme välisissä suhteissa ja seurauksena kriittinen venäjäkuva ongelma monilla kanssakäymisen alueilla. Ei ole helppoa olla altavastaajana ja kieltää teot, joiden jäljet ovat näkyvissä tässä ja nyt. Venäläinen tunnustaa jo aloittaneensa talvisodan. Kiitos, tämä riittää tästä aiheesta, sillä kaikki, mitä on sen jälkeen, on seurausta siitä. Puna-armeija kykeni valloittamaan vain kaistaleen suomalaista maaperää 105 päivää kestäneen sodan aikana. Meidän lohkolla hyökkääjä eteni vain Pitkärantaan korkeudelle Loimolaan, jossa hyökkääjä motitettiin ja tuhottiin. Rauhansopimuksessa yöllä 13.3.1940 Moskovassa sanelupäätöksellä raja kuitenkin siirrettiin satoja kilometrejä siitä länteen. Näin Venäjä sai haltuunsa meiltä alueita, jotka säästyivät sodalta. Rintamat eivät kulkeneet siellä yli. Ilmapommituksilla he olivat jonkin verran niitäkin tuhonneet, kuten tuhosivat siviilikohteita koko Suomen alueella, mutta suurella osalla luovutettavaksi vaaditulla alueella ei ammuttu laukaustakaan. Talot jätettiin ehjinä ja metsät jäivät asuttavaan kuntoon, mikä oli perääntymään määrättyjen vaikea hyväksyä. Alueiden haltuun ottamisesta on todistamassa monet heidän aikalaistensa muistelot. Niissä kerrotaan saapumisesta seudulle, jonka asukkaat olivat heille jättäneet. Sieltä löytyi lähes puolen miljoonan suomalaisen koko tuotannon perusta ja heidän taloutensa resurssit. Oli maat, metsät ja järvet. Samoin voimalinjat, rautatiet ja muu tieverkosto, joka oli yllättävän nopeasti kytkettävissä ja kytkettiinkin heidän valtakunnan verkkoon. Alueelta löytyi sellutehdas sieltä, paperitehdas täältä. Oli kauppaliikkeitä, varastoja, myllyjä, leipomoita. Puhelinluettelon avulla löydettiin suorin tie tyhjiin virastoihin, laitoksiin ja yksityisiinkin koteihin. Siitä oli hyvä jatkaa, kun nyt oli mitä kansalle tarjota. Kaikki tämä on nyt meidän, sanottiin ja kiitos urhoolliselle Puna-armeijalle, joka vapautti tämän kaiken asuttavaksemme. Suomen neuvotteluvaltuuskunta Moskovassa oli kuin pistooli ohimolla, koska kysymyksessä oli tämän verran tai koko Suomi.

Lisää todisteita tarvittaessa. Meidän maksettavaksi määrättiin sotakorvauksina hyökkääjälle viiden vuoden kansantulon verran. Viisi vuotta sotaa ja viisi vuotta palkatonta työtä venäläisille siirsi Suomen kansantalouden liikkeellelähtöä sotien jälkeen poikkeuksellisen rajulla tavalla muuhun Eurooppaan verrattuna. Ensin piti korvata hyökkääjälle sodan seurauksena syntyneet menetykset. Vasta sitten voitiin laskuttaa käypä hinta metalliteollisuuden ja laivanrakennuksen tuotteista. Siihenastinen tuotanto toimitettiin laskuttamatta tiukan laatukontrollin alla. Puolustautuneena osapuolena piti meidän tuomita johtajamme sotaan syyllisiksi. Valtakunnan raja vedettiin viivoittimella mäntymetsään tai peltojen poikki. Kuten kaikki tiedämme, se ei enää noudata luonnollisia maastoesteitä, kuten jokien uomat, järvien selät tai korkeuserot maastossa. Näin heikennettiin pysyvästi rajojemme puolustusta ja luotiin pelon ilmapiiri, jota sitten pidettiin yllä eri tavoin. Todellisuudessa tilanne on edelleen tuo.

Kaikki edellä oleva on tiedossa ja syyt tunnetaan. Kansalaisjärjestöissä ei puolestaan tunneta syitä eikä ymmärretä perusteita miksi pitkä rauhan kausi ei ole luonut poliittista tahtoa ottaa esille alueiden palauttamista rauhanomaisin keinoin. Muutoksista maailmalla ei tullut tartuntaa yleiseen mielipiteeseen meillä. Siellä vastaavia tapauksia on jo ratkaistu. Yksityistä omaisuutta jaettiin mielivaltaisesti ja rauhantilan vakiinnuttua palautettiin entisille omistajille. Yksinkertaista ja mutkatonta. Valtiona olemme kummajainen muiden joukossa, ja hoitamattomana tilanne rasittaa venäjäkuvaa laajemminkin kuin kahdenvälisenä. Syy tähän on meissä itsessä. On kohtuutonta edellyttää, että sodalla ja verellä hankitut alueet palautettaisiin kultalautasella, pyytämättä ja yllättäen. Porkkala palautui näin, mutta se on oiva erikoistapaus. Vuokraaja keksi halvemman tavan varmistaakseen Leningradin turvallisuuden. Sama varmuus ilman kustannuksia. Nerokasta. Porkkala palautettiin meille ehdolla, että pidämme itse laivastotukikohdan siinä kohdassa suomenlahtea. Samalla solmittiin YYA- sopimus. Yhteistyö- ja avunantosopimuksella sitouduimme tässä tapauksessa täyttämään Neuvostoliiton turvallisuusvajeen, jonka Porkkalasta luopuminen heille olisi aiheuttanut. On siis oltava aloitteellinen, jos jotain haluamme. Neuvostoliitto oli Porkkalan osalta sitä. Ja muuallakin ovat olleet, ovat halunneet ja saaneet. Koko Karjalan osalta ei tule heti mieleen yhtä mehevää tarjousta Venäjälle kuin Porkkala oli, mutta mikään ei ole poissuljettu. Suurpolitiikan alueella tapahtuu jatkuvasti suuria asioita.

Meillä mikään poliittinen puolue ei ota kantaa alueiden palauttamisen puolesta. Yksittäiset kansanedustajat kyllä ilmoittautuvat kannattajiksi, mutta puolueen kannaksi he eivät sitä ole pystyneet nostamaan. Tähän vaikuttaa vaikenemisen historia ja heikko Venäjä- tuntemus. Putin vieraili Helsingissä muutama vuosi sitten. Presidentin Linnan edessä oli mielenosoitus johon osallistuin. Presidenttiparin astellessa punaisella matolla nostimme tekstit näkyviin ja tehostimme sanomaa kuuluvalla äänellä ”Karjala takaisin”. Oma presidenttimme oli vaivautunut välikohtauksesta. Putin oli vakaa kuin viilipytty. Seuraava tapaaminen oli muutaman tunnin kuluttua Finlandia talon edessä. Olimme taas vastassa, kun presidentit menivät sisälle tai tulivat ulos. Tekstit ja tehosteet olivat samat. Putin huomioi meidät lehdistötilaisuudessa lausumalla ”näitä ihmisiä pitää kuunnella ja tulee ottaa huomioon” - tai jotain sen suuntaista, eli huomattu oli eikä ohitettu olan kohautuksella tai punastellen kuten meidän presidenttimme tilanteeseen reagoi.

Kyselytutkimukset mittaavat 36 prosentin kannatusta palautuksen puolesta ja osittain samaa mieltä olevia sen lisäksi. Se on pari miljoonaa kannattajaa viidestä miljoonasta, mikä ei ole ihan mitätön asia vaaleissa, tosin jakautuneena eri ryhmiin. Silti poliitikot välttelevät ottamasta avoimesti kantaa. Vaalivuonna Karjalan Liiton kesäjuhliin Lahdessa toivat tervehdyksensä sekä istuva presidentti että pääministeri. Jälkimmäinen on juuriltaan karjalainen ja hänen johdollaan ei rauhansopimuksiin kajota oli viesti. Presidentille Karjala on vieras jo käsitteenä. Ei ottanut vastaan karjalanpiirakoita, kun jouluna erehdyttiin niitä tarjoamaan samalla kun hauki tai kuusi olivat tervetulleita huomionosoituksina kansalaisilta. Kesäjuhlilla Lahdessa hän totesi ensimmäiseksi ja spontaanisti ”kylläpä teitä on paljon” ja jatkoi, että mitä Karjalan hyväksi voimme tehdä, se on lähialueyhteistyö, jolla tuemme Karjalan kehitystä ja madallamme elintasokuilua. Lausunnot valtion johdolta ovat mielenkiintoisia. Moni suomalainen kuuntelee niitä katkerana, mutta venäläisiltä tulee täydet pisteet. Miksi sen pitää olla näin päin?

Yhteistä palautusta kannattaville karjalaisaktivisteille on halu vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja saada valtiovalta tekemään aloite pakkoluovutettujen alueiden palauttamisesta. Järjestöt eivät voi tehdä esityksiä vieraalle valtiolle. Asiasta kirjoitetaan paljon, tietoa välittyy verkossa, keskustelua käydään puolesta ja vastaan. Pidetään yleisötilaisuuksia, pyritään tiedotusvälineisiin ja lasketaan palautuksen hintaa. Syntyy vaihtoehtoisia esityksiä alueiden hallintomalleiksi. Mielipidekirjoitukset myös Karjala- lehdessä käyvät kiivaana puolesta ja vastaan. Viestintää harjoitetaan mahdollisuuksien mukaan myös yli rajojen, jotta viralliset lausunnot eivät loisi liian yksiväristä mielikuvaa yleisestä mielipiteestä maassa. Aihe siis elää ja voi hyvin. Ylätason keskusteluun yli rajan on vielä pitkä matka. Vain puolivaloilla mukana olevana tulee kysyneeksi miksi ei olla tämän pitemmällä. Yksi syy käy mielessä usein. Palautusjärjestöt ovat tehneet ja esitelleet laskelmia mitä palautus maksaa. Minusta lähtökohta on ollut väärä. Kansa ei rakasta kustannuksia, ja se kavahtaa kun kerrotaan kymmenestä vuodesta jona aikana kulut katetaan. Se on pitkä aika ja paljon rahaa - ajatellaan. Samalla tiedotusvälineet näyttävät kuvaa Karjalasta, eli vieraan kulttuurin tavasta elää rötisköissä. Noitako ollaan ostamassa kalliilla hinnalla, kysytään. Ja entä ne venäläiset? On ehkä väärä tapa lähestyä ongelmaa tavalla, joka tuo heitä lisää. Yleisen hyväksymisen löytymiseksi hankkeen tulee poistaa ongelmia, ei luoda uusia tai lisätä entisiä. Muutoksen tulee olla myönteinen tullakseen hyväksytyksi. Kansalaisliikkeen lähtökohta voisi olla vain kysymys palautuksesta, vääryyden korjaamisesta, oikeudenmukaisuudesta, suhteiden normalisoimisesta valtioiden välillä, myönteinen viesti kansainvälisesti. Kaikki muu vasta sitten. Tässähän ei osteta myydä tai vaihdeta mitään, vaan jotain palautuu jos ja kun jotakin myönteistä tapahtuu. Isänmaata ei ole kaupan. Se on maa johon kansalaiset ovat syntyneet ja saaneet sen elääkseen. Kaikki siinä perustuu aikaisempien sukupolvien uhrauksiin ja saavutuksiin uurastuksen kautta. Se on koettu jopa puolustamisen arvoiseksi. Antautuminen ylivoiman edessä ei ole häpeä, mutta viittaus kintaalla niiden seurauksiin on. Ennakkolaskelmat johtavat näissä asioissa takuulla harhaan. Kukaan ei koskaan pysty arvoja rahalla mittaamaan, laskemaan tai hinnoittelemaan puoleen tai toiseen. Pienelle kansalle arvo on itsenäisyys ja omansa puolustaminen, pitää puolensa silloinkin kun maailma on paha. Tämä on hyväksyttyä käytöstä nyt ja niin kauan kuin pieniäkin valtioita maa päällään kantaa. Isotkin puolustavat itseään ja siksi tarvitaan pelisäännöt. Taloudellisia arvoja laskettaessa on lohdullista, että maamme selvisi menetyksistä ja luovutuksista. Kenellä on otsaa väittää tai perustella, ettei maa selviä jos luovutettu palautuu. Ja mihin sitten ne venäläiset? Siitäkin on näyttöä. Venäjältä on tullut Suomeen niin sanottuina paluumuuttajina väljästi inkeriläisiä vapaaehtoisina kymmeniä tuhansia. He ovat palaajia, jotka eivät koskaan ole lähteneet sieltä minne nyt palaavat. Hyvin ristiriitaista. Paljon selkeämpää on nyt Karjalassa asuvan palata takaisin oman valtakuntansa siihen osaan, josta itse tai kiistaton esi-isänsä on tullut. Tämän ratkaisumallin ymmärtämistä luulisi auttavan sen tosiasian tajuaminen, että kaikki alueella asuvat ovat sinne muualta muuttaneita. Eikä kaikelle ole viisasta ummistaa silmiä. Suomalaiset muuttivat tuolta alueelta kaksi kertaa ja pakon edessä. Heille riittäisi hyvin yksi kerta. Me maksoimme oman muuttokuorman tavaroista hinnan heille. He saisivat viedä tavaransa maksutta mennessään. Ehdoissa on huomattava ero.

Kaksi asiaa haastavat toisensa. Palautusaktivisteille Karjalan kysymys on koko Suomen asia. Se on itsenäisyyden symboli ja ollut puolustamisen arvoinen. Itsenäisyys on enemmän kuin mukautumista ja seurailua. Luottamus valtioiden välillä on pitkän rauhantilan ehto. Karjalakysymyksen ratkaisu on pakkoluovutettujen alueiden palautuminen Suomen yhteyteen ja tukee perimmäisiä pyrkimyksiä Suomessa ja sen suhteissa Venäjään. Kaikesta huolimatta valtiojohdolla ei ole olemassa koko kysymystä. Se vakuuttaa hyvien suhteiden Venäjään jatkuvan tekee se mitä tahansa tai jättää tekemättä. Venäjä toimii pitkäjänteisesti ja jämäkästi itsekkäiden, väliin lyhyenkin aikavälin tavoitteidensa puolesta. Maamiinat poistetaan suuren julkisuuden saattelemana vain meiltä, ei heiltä vaikka puolustautuminen pitäisi tapahtua nyt pellon laidassa. Lähialueyhteistyöllä meitä viedään kuin pässiä narusta. Lähialue tässä tarkoittaa vain aluetta rajan itäpuolella. Tällä puolen rajaa ei lähialuetta ole olemassa. Tuemme, autamme, koulutamme koska olemme niin rikkaita ja viemme tavaraa rajan yli vaikka väkisin. Nämä hyväntekijät kaivavat vaikka tikulla esiin sieltä ne ressukat jotka ottavat vastaan ilmaiseksi mitä tahansa välittämättä isänmaansa kunniasta. Ikään kuin näitä olisi vain siellä eikä meillä ollenkaan. Koskaan ei puhuta niistä, jotka heittävät armopaketit takaisin ”hyväntekijän” silmille sanomalla me tulemme toimeen omilla. Näitäkin on, sillä kansallistunto itänaapurissa on korkeassa kurssissa.

Karjalan Liitto on menettämässä otteen karjalaisiin. Se on painottunut kulttuurin vaalimiseen yhteisöllisen ilmeen ja liikkeen säilyttämiseksi. Tässä ovat tulleet rajat vastaan. Tai Liitto niin kokee käyneen. Vähäinen osa Karjalaa rajan tällä puolella kaventaa karjalaisen kulttuurin kenttää. Liitto on ruvennut laventamaan käsitettä Karjalasta ja karjalaisesta kulttuurista maan rajojen ulkopuolelle Venäjälle. Tässä vuorostaan tulee ongelmaksi venäläisyys rajan takana, joten sieltäkään ei löydy sitä mitä etsitään. Käteen jää vain Kalevala, jossa asiaa on mutta liikutaan jo alueella jossa tarvitaan ymmärryksen syntymiseen Karelianismin pitempi oppimäärä. Tavallisen ihmisen käsitteistössä Karjalaa on vain alueet joissa on asunut suomalaisia. Suomensukuiset alueet ovat jo astetta etäämpänä ja vieraan valtion monikulttuurista sisältöä. Kun karjalaisen kotiseutumatka suuntautuu vaikka Kirvuun tai Koivistolle, se ei suuntaudu Karjalaan, vaan Venäjälle, tarkemmin Pietarin lääniin. Tuolla alueella ei ole mitään merkkejä Karjalasta ja vielä vähemmän sen kulttuurista. Nykyisellään käynti luovutetussa Karjalassa on käynti Venäjällä ja piste. Jään mielenkiinnolla odottamaan kuinka kauan KL ammentaa aineksia karjalaisuuteen rajan takaa jossa sitä ei nykyisellään ole.

Joskus Karjala palautuu. Aika tekee tehtävänsä. Näillä asioilla on pitkät periodit, mutta ympyrä sulkeutuu. Miekalla piirretyt rajat eivät koskaan ole ikuisia, joskaan sitä ei ole mikään muukaan. Nyt suomalaisten jättämällä alueella ei koskaan kansojen historian aikana ole asunut venäläinen väestö. Historian faktat puhuvat sen puolesta, että se ei koskaan voikaan tulla oikeasti osaksi Venäjää. Alueella on suomalainen historia ja sitä ei voi muuksi muuttaa kuin propagandassa ja varjonyrkkeilyssä itsepuolustuksen ongelmien kanssa. Kirvu on nyt Svobodnoje ja Kanneljärvi Pobeda. Suomennettuna edellinen tarkoittaa vapautta ja jälkimmäinen voittoa. Näillä hämäyksillä ei historian ankaraa totuutta nurin kammeta. Totuus on maaperässä, jota ihmiset vain käyttelevät. Raja siirtyy aikanaan. Arvattavaksi jää vain mihin suuntaan siirto aikanaan tulee tapahtumaan, itään vai länteen. Varmaa on vain jompikumpi, mutta kummassakin tapauksessa nyt puheena olevat alueet tulevat olemaan suomalaisten asuttamia ja heidän vapaasti käytettävissä, itsenäisenä tai osana suurempaa kokonaisuutta.

Jos on pakko ennustaa tulevaa, teen sen mieluummin niin pitkällä aikavälillä ettei joudu vastuuseen osumatarkkuudesta. On kaksi tasaväkistä mahdollisuutta. Liikesuunta itärajalle tulee olemaan länteen tai itään. Suomeen asettautunut poliittinen ilmasto viittaa edelliseen. Poliittinen eliitti on jättänyt yleisen mielipiteen muodostumisen vaille ohjausta. Se on keskittynyt vain lyhyen aikavälin, se on vaalikausien mittaisiin ajanjaksoihin, jolloin huomio pakosta kohdistuu uudelleenvalintaan, tai muihin populistisiin keinoihin äänivallan säilyttämiseksi. Joukot ovat vailla mielipidejohtajaa ilman vaihtoehtoisia arvoja. Lyhyt itsenäisyyden aika ei ole ehtinyt poistaa pidäkkeitä entiseen emämaahan ja tämä tulee vaikuttamaan vielä pitkälle tulevaisuuteen. Itsenäisyyden sisäistäminen jo koeteltujen kulttuurien tapaan antaa odottaa itseään. Haluamme samaistua entiseen emämaahan, ymmärtää sitä ja auttaa isompaa. Uskomme harhaisesti, että tällä on vaikutusta suurpolitiikkaan. Sen mukaan maailmasta ovat uhkakuvat kadonneet, vaikka uutiset suoltavat sotakuvia. Meille riittää liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus vaikka suurvalloille se ei riitä. Koetutkaan uhat eivät kallista meillä vaakaa suuntaan, jossa niitä ainakaan ei ole näköpiirissä. Kuitenkin kansojen yhteisöt, EU ja YK ovat voimattomia ja kykenevät vain seurantaan ja jälkihoitoon. Puolustusliitto on kirosana ja kaikki poliittiset puolueet sallivat sen pysyvän sellaisena. Venäjä toimii pitkäjänteisesti etujensa mukaan ja tällä menolla Karjalasta tulee osa Suomea ja Suomesta osa suurempaa kokonaisuutta. Mahdollista on sekin, että raja siirtyy itään kun sata vuotta on kulunut, sukupolvet ovat vaihtuneet ja kansallistunto alkaa itää. Tuolloin nuoret tutkijat tulevat toteamaan Suomen syntyneeksi, kaivavat esiin perusteet, sijainnin kartalla ja sitä asuttaneen kansan. Perustetaan Tarton rauha ry joka ajaa kansanliikkeenä läpi määrittelemänsä tavoitteet.