Meidän matkamme siis taas alkoi ja jatkoimme onnellisen tietämättöminä ihan mukavissa merkeissä, kenties minne. Seuraava selkeä muistikuva kertoo havainnot Kuopion asemalta ja siitä laivaan. Laiva oli Karjalankoski ja määräsatama Karjalankoski (kuinka sattuikaan). Sieltä marssimme rattoisissa merkeissä Juankosken suuntaan ja koululle, jälleen joukkomajoitukseen. Kävelymatka pari kilometriä satamasta koululle kesti poikkeuksellisen kauan, keskikesän iltamyöhäinen Pohjois-Savossa oli lämmin ja valoisa. Valoisampi kuin mistä oli lähdetty ja kaikenlainen riekkuminen matkalla vei aikansa. Majoittuminen kunnon tiloihin tapahtui Juankoskella nopeasti, ja nyt oli oman kylän väki täällä kaikki samalla paikkakunnalla. Tämä muutto tuntui enemmän pysyvältä. Paikkakunta jäikin monelle lopulliseksi. Takana oli viisi vuotta sotaa ja edessä oli tosiasioiden tunnustaminen.
Äiti, minä ja Severi saimme asuttavaksi yhden huoneen asunnon paikassa, jonka nimi oli Rupsa. Juankoskella oli pienehkö kartonkitehdas, jolla oli myös maanviljelystä ja Rupsa oli tämän tehtaan tila. Tilanhoitaja Huusko perheineen asui päärakennuksessa jossa oli tilaa myös meille viidelle evakkoperheelle. Yläkertaan majoituimme me, Kuikat ja Hipit sekä joku jonka nimeä en muista. Kaikilla oli samanlainen huone. Piharakennuksessa asuivat lisäksi Oravat. Oravan Hilkka ja Semin Santeri menivät sittemmin naimisiin. Huuskon Mauno meni puolestaan naimisiin Santerin sisaren Tyynen kanssa. Tämä esimerkkinä evakkojen sulautumisesta kantaväestöön. Meistähän tuli peräti sukulaisia, ja varsinkin Maijan avioituessa Kuosmalaan sitten myöhemmin. Tosin Tyynen sekä Maijan avioliitot kariutuivat ennen aikojaan. Anttonen avasi kaupan Juankoskella. Tyyne piti majoitus- ja matkahuoltopalveluita tarjoavaa yritystä.
Hipin naiset järjestivät kohta Juankoskelle asetuttua nuorisoseuratoimintaa. Kävin tanhuamassa ja miellyinkin harrastukseen kun treenattiin ”laivalla rymy rynnäten käy, tanssi…”. Kesällä olimme kaikki kynnelle kykenevät heinätöissä Rupsan tilalla. Syksyllä oli juoksupojan paikka Kallan kauppaan, se oli kuopiolaisen Osuusliike Kallan myymälä Juankoskella. Pyrin ja pääsin jatkamaan hommia kaupassa.
Siihen aikaan vietiin kaupasta tavarat kotiin jos asiakas niin halusi ja maksutta. Kallan kaupassa se oli minun tehtävä muun toimen ohella. SOK:n kauppa oli itsenäinen osuusliike ja Juankoskella oli sen päämyymälä. Heillä oli vakituinen hevosmies tähän tarkoitukseen. joka kuljetti tavarat kotiin hevospelillä. Minä hoidin saman asian kolmepyöräisellä pakettipyörällä. Elettiin pula-aikaa vaikka sota oli jo ohi. Tarvittiin vielä viisi vuotta, jotta sotakorvaukset saatiin maksetuksi. Kaupassa oli mahdollista pienet edut. Muistan tuottaneeni suurta iloa ja saaneeni ansaittua arvostusta kun vein tuttaville tiskin alta hiivaa. Seurauksena joku jäi ilman, mutta aika ruokki pahempaankin vilpin tekoon, mikä voidaan ehkä tunnustaa nyt kun asia lienee jo vanhentunut. Kaupassa liimattiin ruokakupongit määräsuuruisille kartongeille. Kartongit vietiin kuukauden lopussa kansanhuollon toimistoon. Minä sain aina tehdä sen. Kun palasin, myymälänhoitaja yleensä kysyi kuinka kävi. No ihan hyvin, tässä on kuitti. Siellä oli niin kiire ettei ne ehtineet niitä paremmin tutkia. No hyvä, meillä on sitten taas kaksi säkkiä ylimääräistä. Kun sitten muutin myöhemmin pois Villen luokse Varkauteen vein mukana säkin jauhoja sekä jonkin sortin lihasäilykkeitä ja sillee.
Olomme Juankoskella muuttui kuitenkin nopeasti. Äiti sairasti sydänvikaa jonka oli saanut väärästä tavasta hoitaa reumaa. Reuma oli parantunut, mutta sydän ei kestänyt. Hänelle kesä oli raskasta aikaa. Sitä rasitti vielä nuo oudot olot. Kesällä kävi niinkin, että olimme Kaunisharjussa, ihan Rupsan naapurissa lehmää vastassa. Lehmähän oli lähtenyt evakkoon jo ennen meitä Uuksulta ja jalkaisin. Me muut teimme matkan junalla. Mistä äiti lie tiennyt sen tulosta juuri silloin, mutta sieltä sitä vaan kohta talutettiin. Riiju oli niin laiha ja niin väsynyt että sääliksi kävi. Olihan se kuitenkin lähtenyt Uuksulta ja kävellyt määrätietoisesti Pohjois-Savoon tavatakseen emäntänsä. Ja kohta Riiju olisi Rupsassa. Oli kuitenkin niin huonossa kunnossa, että talutettiin suoraan tallin ylisille, vapautettiin pitkän matkan rasituksista, lihat punnittiin ja painosta tehtiin ilmoitus kansanhuoltoon. Lihat oli hyvä lisä korttiannosten aikana ja sitä riitti heinänteosta vuoden loppuun.
Äiti kuoli Jouluaattona ja sai viimeisen leposijansa Juankoskelta. Hän ei sairastanut vuodepotilaana nyt eikä tietääkseni aikaisemminkaan. Olimme kotona kaikki kolme. Minä olin sattumalta vuoteen vieressä. Hän lepäsi kädet ristissä rinnalla. Kosketin hänen käsiään, tunsin miten ote raukesi. Kukaan ei puhunut mitään. Menin kertomaan tapahtuneesta Kuikan puolelle. Kuikan Eeva auttoi meitä sen hetken yli. Hän oli naapuri jo sieltä Ala-Uuksusta Homan Jussin leski Kaijan sahan taimitarhalta.
Paulin äidin leposija on Juankosken hautausmaalla.
Sen joulun aloitimme Severin kanssa. Ville tuli mukaan nopeasti Varkaudesta. Hän oli sodan päätyttyä hakeutunut sinne sekä töihin Konepajalle. Asuivat alivuokralaisena Käärmeniemessä jossa niihin aikoihin syntyi Ritva. Maija tuli asumaan meidän kanss ja muutimme Rupsasta Muuruveden puolelle Hyvärilänmäelle Hyvärisen taloon kaikki neljä, minä, Severi, Maija ja Vikke. Meitä oli taas perhe. Olimme alivuokralaisina, jossa Aili H. piteli taloa ja hoiti samalla äitinsä. Kaikki tapahtui hyvässä sovussa isossa tuvassa jossa talvi-illat rassailtiin karpiidilamppua.
Tämäkin vaihe kesti vain aikansa. Tätini Irinja ja puolisonsa Juho Hippi olivat ”sijoitettuna” Kuosmasen taloon Nousionmäessä. Talossa oli aikamiespoika Esa. Kävimme usein tapaamassa Irinjaa ja Jussia. Niin usein, että Esa ja Maija alkoivat katsella toisiaan sillä silmällä. Seuraukset tunnetaan. Maija ja Esa menivät naimisiin ja se oli taas meidän senaikaisen perheidyllin loppu. Esan kengän numero oli 46. Minun valinta sotasaaliiksi Ala-Uuksun myymälästä oli oikeaan osunut. Maija muutti Kuosmalaan, minä Varkauteen, Vikke Jestoin suvun suojiin ja Severi - hän oli pahassa iässä, ei enää lapsi mutta ei vielä aikuinen. Osin hän oli Maijan luona, mutta missä tahansa niin ainaväärässä paikassa. Näin Severi on kaikesta selvittyään itse kokemuksensa kertonut.
No minä menin jauhosäkin kanssa Villen luo Varkauteen. Minun ”loistava” työurani oli jo osoittautunut ”nousujohteiseksi” ja hakeuduin jo myyjäksi paikalliseen Edistysmieliseen osuusliikkeeseen Ol Työnvoimaan. Ensin olin Luttilan myymälässä, mutta hyvin pian siirrettiin Taulumäen lihamyymälään, jossa Ahti Ahola oli myymälänhoitajana ja tästä kaikki varsinaisesti alkoi.
Ahti Ahola
Ahti Ahola ansaitsee oman rivinsä. Taulumäki oli Varkauden kauppalan toinen kaupan keskittymä. Täällä oli Ol Työnvoiman toimitilat. Sen sekatavaramyymälä oli kadun toisella ja lihamyymälä vastakkaisella puolella. Minut osoitettiin lyhyen Luttilan keikan jälkeen myyjäksi tähän myymälään. Ahti Ahola oli myymälän hoitajana. En ollut enää juoksupoika, nyt olin kovassa koulussa.
Ahola oli kova toimija ja hänessä oli sylin täydeltä esimerkkiä, jota juuri minä tarvitsin. Myymälässä oli myyjinä minun lisäkseni pitkä poika Pöyhönen ja useita tyttöjä ja naisia. Näistä ei jäänyt ketään mieleen, koska vauhti oli niin kova. Myymälä oli aina täynnä asiakkaita ja tunnelma korkealla. Kaikki kävivät ostamassa liha-annoksensa tästä kaupasta ja tästä palveltiin muutkin kuin kotitaloudet Varkaudessa. Hotellin, ravintoloiden ja kuppiloiden emännät saivat parhaiten meiltä mitä tarvitsivat. Se on uskomatonta mutta totta. Se oli olosuhteiden hyväksikäyttöä, mutta sama oli mahdollisuus muillakin. Nakkipaketti emännälle piti suhteet kunnossa. Sen ajan muistivat ihmiset joita tapasimme vielä vuosien jälkeen jolloin kilpailu oli tasaantunut ja suosikit jo vaihtuneet.
Menestyksen salaisuus oli asiakkaan huomioiminen. Fraasina vanha, mutta oikein sisäistettynä aina tuore ja toimiva. Kaikki tuotteet oli palvelussa, jolloin jokainen asiakas kohdattiin erikseen. Tuote Valittiin yhteistuumin pari sanaa vaihtaen, se käärittiin, ojennettiin, kerrottiin hinta ja perittiin maksu. Toivotettiin hyvää jatkoa päivälle. Siinä oli mahdollisuus hyvään fiilikseen myymälässä ja sitä käytettiin meillä täysimääräisesti hyväksi. Ahola piti tätä tärkeänä. Hän seurasi työpöytänsä takaa, ja jos fiilis laski, tuli Ahola apuun. Ja kohta tunnelma oli taas katossa ja hän poistui hetkeksi omiin töihinsä tullakseen taas jos tarvis vaati. Tavaraa oli ja valikoimaa löytyi. Ostajan kanssa ei kuponkirajoista kursailtu. Tästä voisi päätellä että tilit ei täsmää, mutta se puoli hoidettiin toista kautta.
Ahola oli tullut Turun puolesta ja hänellä oli sinne hyvät yhteydet. Sieltä päin hankittiin kananmunat, lihat, perunat, kananpojat, porsaat, heinät. Kaikkea tuli ja paljon. Lähipitäjistä ostettiin suoraan tiloilta silloin kun saatiin. Pöyhönen oli siinä hyvä. Ostaessa venytettiin hinta jotta tavaraa tuli, myydessä samoin jos lipsahti yli kupongin. Tämä oli parempi tapa kuin miten Pitkärannan myymälässä teimme. Siellä hankimme voita omalle leivälle punnitsemalla ennakkoon ja jättämällä annoksen vähän vaille. Se oli kurja juttu. Anteeksi. Tämä oli reilua peliä. Työnvoimalla oli konttorilla osastopäällikön virka, jonka toimenkuvaan hankinta kuului. Meidän aktiivisuudesta johtuen myös muut myymälät halusivat tilata tuotteensa meiltä. Ja mehän toimitimme. Seurauksena osastopäällikkö konttorilla jäi ilman myymälöiden tilauksia, erosi palveluksesta ja ryhtyi lihakauppiaaksi Varkauden torilla.
Elettiin siis säännöstelyn aikaa. Siihen kuului että sääntöjä myös venytettiin. Niin meilläkin, ja se selittää paljolti meidän laajat ja monipuoliset valikoimat. Kaiken lihan tuli käydä lihantarkastuksen kautta. Ihan aina ei voinut viedä. Sitä varten Varkauden Konepajalla työssä olevat toverit valmistivat tilauksesta mallin mukaisia jäljitelmiä leimasimista länsi-suomalaisista kunnista. Leimasinväriäkin tarvittiin. Sitä hankittiin paikalliselta tarkastamolta. Kaikki kaupassa myytävä liha piti olla tarkastettua ja leimattua. Tehtiin suunnitelma kun lähdettiin tarkastamolle. Ahola otti mukana takin sivutaskuun suurisuisen pullon. Minun tuli olla kiinnostunut kun lääkäri tutkii eläimen sisäelimiä. Minähän olin ja kyselin yhtä ja toista. Sillä aikaa Ahola kaatoi leimasinväriä lääkärin isosta pullosta omaansa, ja niin meillä oli taas omasta takaa leimasimet sekä värit. Kun tarkastaja kävi sitten jäähdyttämössä, siellä oli vain ja ainoastaan kunnon kamaa ja kaikki asiallisesti leimattua tavaraa.
Kunnon lihakaupassa piti olla myös teurastamo. Niin tässäkin. Sitäkin pääsin kokeilemaan. Muistan vain huono-onnisen tapauksen. Olin sopinut lehmän teurastuksesta. Olin yksin. Naru lehmän kaulaan ja kiristys lattiassa olevaan renkaaseen turpa lähelle lattiaa. Kirves käteen ja hamarapuoli esiin. Vähän epävarma veikkaus kumpi voittaa. Isku ei tietysti osunut nappiin. Kova riuhtaisu ja narut poikki. Lehmä nousi pystyyn takajaloilleen. Nurkassa oli iso pata, jossa kuumennettiin vettä kun teurastettiin sikoja. Lehmän etujalat pataan, ja minä padan reunalle kirves kädessä. Yritin selvittää missä päin se pääkallo keikkuu. Pitäisi antaa uusi annos. Siinä sitten huomasin oviaukossa miehen seuraavan tätä toimitusta. Sanoi olevansa kauppalan rakennusmestari ja kyseli että tämäkö on se menetelmä. Lupasi käydä konttorilla. En tiedä kävikö, mutta kohta lehmä oli lihoina.
Samassa tilassa oli myös vuotavarasto. Kerran oli Villen kanssa joku kiireellinen urakka illaksi koska seuraavana päivänä oli nahkatehtaan auto tulossa hakemaan vuodat. Käännettiin ja väännettiin ja ravisteltiin liika suola pois. Tuosta jäi päällimmäisenä mieleen vuotien vastenmielinen haju.
Osuuskauppa oli sen jäsenten oma yritys, ja sitä se on tietysti edelleen. Jäsenhallinto valvoi toimintaa ja jäsenet saivat osan tuloksesta ylijäämän palautuksena jos ja kun jaettavaa syntyi. Sen menestys perustui hallintomalliin sekä kilpailukykyyn tuotteissa ja palveluissa. Osuuskunnan jäsenen tulosvastuu tuli ilmaista jo toiminimessä. Jäsenyys ilman lisämaksuvelvollisuutta ilmaistiin lyhenteellä il ja rajoitettu lyhenteellä rl. Ensimmäiset kuluttaja-aktivistit olivat osuuskauppaliikkeen perustajat. Merkittävä periaatteellinen valinta oli myydä myös muille kuin jäsenille. Ylijäämä palautettiin ostosten mukaan, joten ostoksista annettiin kuitti.
Varkaudessa oli käytössä kassakoneet tiskillä, ja kammesta pari kertaa pyöräyttämällä rahastus kirjautui ja kuitti syntyi. Uuksulla oli ”manuaalinen” menetelmä. Fanerilaatikossa oli vieri vieressä rullina eriarvoisia merkkejä 5-, 10-, 20-, 50 penniä ja 1-, 2-, 3-, 5-, 10- sekä 50 markkaa. Näistä revittiin ostosten hinta ja asiakas sai merkkejä ostoksiaan vastaavan summan. Jäsen säästi merkit, laski ne vuoden lopussa ja palautti nipun laskettuna myymälään odottamaan ylijäämän palautusta. Konttorilla kuittien oikeellisuus vielä tarkastettiin pistokokein. Kyllä laskemista riitti. Merkit olivat myös juoksevasti numeroituja, joten niistä laskettiin päivän myynti ja verrattiin rahan määrään. Se oli samalla kassan tarkistus jossa oli sattumoisin mukana myymäläneuvoston jäsen edustaen jäsenistöä.
Inventaario oli toinen valvontakäytäntö. Varkaudessa meillä tämä oli väljennetty malli. Teimme sen Aholan kotona. Hän kutsui henkilökunnan illalla kotiinsa, juotiin kahvia ja vietettiin iltaa. Siinä ohessa tehtiin myymälän tavaraluettelo. Yksi muisti voilaatikot, joku naudan ruhot, toinen kanamunien määrän. Siitä tuli näin summittainen, mutta konttorilla luetteloon luotettiin. Tulokset laskettiin sen perusteella ja hyväksi havaittiin.
Tuosta myymälästä ja sen esimiehestä sain ensimmäisen ja vankan kosketuksen työelämään ja varsinkin vähittäiskauppaan. En kyllä kokenut häntä esimieheksi, anteeksi vaan mutta vaikutteet siitä seurasivat ties kuinka pitkälle myöhemmin. Ahti Aholalle olen ikuisesti kiitollinen, olen ollut ja olen edelleen. Täällä Varkaudessa kävin kutsunnoissa 12.09.1946. Astuin palvelukseen seuraavan helmikuun erässä 4. päivänä, mutta yhteys Varkauteen ja Aholaan ei päättynyt tähän.
Palvelusaika oli yksi vuosi ja ennen sen päättymistä Ahola lähetti kirjeen: Kun nyt vapaudut, älä mene Varkauteen. Olen muuttanut Lahteen. Tule tänne töihin. Ota yhteyttä. Kyllä minä menin Varkauteen, menin ikään kuin armeijasta kotiin Villen luo. Kävin Työnvoimassakin ja herrat esittelivät muutamia myymälöitä joissa olisi ollut myymälänhoitajan paikkoja. Enpä paljon puhunut. Menin Lahteen. Siellä oli toinen meininki. Lahden Osuuskaupalla oli 250 myymälää 12 pitäjän alueella. Ahola oli osastopäällikkönä vastuualueena elintarvikekaupan ostotoimi. Kerintielle oli valmistumassa uusi myymälä ja sen hoitajaksi oli minut ajateltu asettaa. Se sopi hyvin. Ahola otti minut asumaan luonaan kunnes Kerintie valmistui. Sekin sopi. Aholan asunto oli Rautatienkatu 15. tavaratalon kolmas kerros. Ei kovin suuri asunto. Hänellä oli vaimo Terttu, kotirouva joka harrasti kuvataidetta. Piti myös näyttelyitä. Ensimmäinen lapsi heillä oli vasta vajaan vuoden. Perheessä oli kotiapulainen ja minä näiden kaikkien lisäksi. Yhdessä kävelimme ja katselimme Lahtea, iso kaupunki se oli.
Ihailin Aholan tapaa hoitaa asiakassuhteita. Siihen aikaan ei ollut mikään keskitettyä. Tavarat hankittiin omalta alueelta mitä se tarjosi. Olisivat myyneet enemmänkin ja haluttiin korkeampaa hintaa mitä voitiin tarjota. Ostajan ja myyjän laatukriteeritkään ei osuneet aina yksiin. Jos asiakas tulikin joskus pettyneenä ja nyrkit taskussa, niin Aholan ansiosta suhteeseen ei tullut säröä. Istuin usein hänen toimistossa salaa ihaillen hänen luontevaa tapaa hoitaa vaikeita asioita.
Kerintie valmistui, mutta se kausi ei kestänyt kauan. Ahola oli taas asialla. Orimattilassa oli valmisteltu myymälänhoitajan vaihtamista. Hän tarjosi paikkaa minulle. Kertoi minkälainen kylä, minkälainen kauppa ja paljonko myyntiä. No minähän olin taas valmis. Lisäksi oli välipuhe, että jos siellä ei ole kivaa, soita niin järjestyy muuta. Kunnon esimiehenä seuranta jatkui. Jonkin ajan kuluttua taas soitto ja kuulumisten kysely. Muun muassa onko siellä kivoja tyttöjä. Ahaa, no on täällä yksi. Saanko tulla katsastamaan sanoi Ahola. No joo. Missä se kävisi päinsä hän jatkoi. Täällä on Kalliojärven lavalla lauantaina tanssit, siellähän se. Tulen lauantaina.
Kalliojärvellä tavattiin. Ahola kysyi missä se tyttö. Tuolla tuo punainen mekko tuossa. Haki Pirkon tanssiin ja palautti. Antoi samalla lausunnon ”ihan hyvä mutta liian laiha. Soita maanantaina ja pyydä palkan korotusta ja lihota se”. Soitin ja siitä se alkoi. Terttu ja Ahti olivat muuten häissä sitten kun oli se aika. Ahola olisi ollut myös hyvä seuramies, jos olisin siihen aikaan ymmärtänyt käyttää hyväksi näitä suhteita. Kerrotaan hänen työmatkallaan Kouvolassa pistäytyneen iltapäivällä paikallisessa ravintolassa. Hän oli hakenut siellä tanssiin jotakin naista, jota haki myös paikalle osunut näyttelijä Tarmo Manni. Ahola ei tykännyt tuosta hyvää. Hän astui kesken kaiken tanssilattialle, otti Mannia tukevasti rinnuksista, nosti vähän yläsuuntaan ja sanoi kuuluvalla äänellään: hyvä herra, ettekö te tiedä, että minä olen teurastamolautakunnan puheenjohtaja. Mannin kerrotaan luovuttaneen.
Pirkon työura oli lyhyempi kuin mitä olen tässä kuvannut omalta osaltani. Siinä oli myös vähemmän mutkia. Eikä siihen ollut aikaakaan käytettävissä sillä tavalla kuin minulla viisi vuotta vanhemmalla ihmisellä. Orimattila oli pysynyt paikallaan, Pirkko oli pysynyt ja Villatehdas pysyi. Töihin mentiin sinne kun tuli se aika. Äiti Sievä puhui mestarille Pirkon puolesta ja siitä vaan sanoi Petäjä, Sievän hyvin tuntema mestari.
Pirkko aloitti puolaajana. Tehdas valmisti kankaansa langoista lähtien. Ura oli nousujohteinen ja seuraava työ olikin jo luojan (huom. pieni l) apulaisena. Niisien avulla luotiin kuvio kudottavalle kankaalle. Se oli kankaan luontia ja tässä Pirkko sai tilaisuuden olla luojalle avuksi. Kutomakoneet salissa saivat aikaan kovan melutason jossa toisen kuuleminen oli mahdotonta vaikka työskenneltiin ilman kuulosuojaimia. Siitä tehtävä eteni noppakoppiin Neiti Laurell´in tarkan silmän alle. Siellä oli hiljaista, mutta siellä taas keskustelu oli kielletty ja tällä kertaa työn tehoa häiritsevänä. Siellä nopattiin solmut sileiksi, jotta kangas kulkee seuraavat vaiheet häiriöittä. Pirkko oli tarkka ja täsmällinen tässä kuin muissakin töissä sen jälkeen. Tuotakaan vaihetta ei kestänyt kovin kauan. Työ ei ollut pätkätyötä vaikka se siltä vaikuttaa.
Pirkon työura Orimattilassa seurasi Petterin periaatetta. Siinähän työntekijä nostetaan aina pätemättömyyden tasolle. Jos osaat tehtävän hyvin, sinun ei anneta tehdä sitä, vaan siirretään seuraavaan, vaativampaan ja niin kauan kuin olet saavuttanut pätemättömyyden tason.
Kohta naimisiin menon jälkeen muutimme pois Orimattilasta. Pirkkokin tuli kauppaan töihin. Jatkoimme sitten yhdessä samassa työssä, tosin paikkakuntaa vaihtaen kymmenen vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti