Elettiinhän Suomineidon syntymän jälkimainingeissa. Silloin kun synnyin Suomen itsenäisyys oli seitsemän vuoden ikäinen. Venäjän valta maassa oli päättynyt rauhansopimukseen Tartossa 1920. Neljä kuukautta kestäneet sitkeät neuvottelut päättyivät 14.10. Tällä sopimuksella Suomi sai rajat ja itsenäisen valtion statuksen. Itsenäisyyspäiväksi on toki merkitty 6. päivä joulukuuta vuodelta 1917. Silloin Eduskunta antoi itsenäisyysjulistuksen. Julistus oli kuitenkin yksipuolinen ele, eikä Eduskunta ollut siitä yksimielinen sillä hetkellä. Silloin vielä puuttui muiden valtioiden tunnustus. Tarton rauhansopimuksella itsenäisen valtion tunnusmerkit täyttyivät ja Suomen kansainvälinen asema itsenäisten valtioiden joukossa vahvistettiin.
Itsenäistymisen myötä markka oli tullut valuutaksi ja kopeekat löytyivät lasten lelulaatikosta. Talven pakkasilla tuvan ikkunat jäätyivät meillä ihan paksusti. Kopeekkoja oli monen kokoisia, osa oikein isoja lantteja. Niiden kääntöpuolella usein komeili joku vaakuna, enimmäkseen Nikolai Toisen. Kun tällaista lanttia painoi sormilla tarpeeksi kauan jäätyneeseen ikkunaruutuun, lantti sulatti siihen kopeekan kuvan. Pitkänä pakkaskautena ikkunat oli täynnä kopeekkoja, molemmilta puolilta leimattuja muistuttamassa ja varoittamassa lähihistoriasta. Aikuisille nuo kolikot olivat olleet käypää valuuttaa vain muutama vuosi sitten. Miten rahanvaihto käytännössä oli koettu, ei lapsille kerrottu.
Lelulaatikosta löytyi myös kasa lankarullia. Niitä oli paljon koska kaikki ommeltiin kotona. Lankarullat tulivat uusiokäyttöön lasten leluina. Kuminauhasta tehtiin lenkki ja se pujotettiin lankarullan läpi. Rullan molempiin päihin pantiin tulitikku ja lenkkiin pyöritettiin kierteitä. Luistoksi rullan päähän siivu kynttilästä. Sitten rulla pöydälle ja veto purkautuessaan sai mönkijän liikkeelle. Se kuului sarjaan mekaaniset lelut, ihmeellinen vekotin.
Maan itsenäistyminen, sitä seurannut sisällissota ja rajan sulkeutuminen, nämä kaikki yhdessä ja samaan aikaan on täytynyt olla monenlaisten kokemusten ja koettelemusten aikaa näillä kulmilla täällä eläville ihmisille. Raja oli tuonut talouteen lisätekijän verrattuna muuhun maahan. Kauppa ja kanssakäyminen rajan yli oli ollut vilkasta. Kielikin rajan pinnassa molemmin puolin sama. Pietari oli suuri markkinapaikka vesireitin päässä. Puuta vietiin ja paluukuormana tuotiin ruokaa. Näiden yhteyksien katkeaminen oli itsenäisyyden hinta, mutta se kannatti maksaa. Tämä murros muutti elinkeinoa täälläkin. Kaijan saha kaatui siihen ja Salmin Tulemalla paljon suurempi Hosainoffin saha ja veneveistämö, jolla oli huomattava laivanvarustus.
Puulla on ollut suuri merkitys talouteen tuolla alueella kuin myös koko maassa. Uuksussa sitä on sahattu erittäin paljon jo ennen meitä. Alan teollisuutta ei nyt ollut, mutta merkit menneisyydestä oli. Koulun vieressä oli sahajauhomäki. Se ei ollut vain mäki vaan alue kumpuilevaa maastoa, jonka maa-aines oli purua. Korkeimmilla kohdilla kasvoi pientä männikköä. Koulupäivän jälkeen alue oli loistava mäenlaskupaikka. Erityisesti talvella, mutta kesälläkin koska siellä ei mennyt tikkuja takapuoleen ja lasku-urat olivat ajan myötä kovettuneet kulutusta kestäviksi. Jatkosodan aikana rakennettiin rautatie läpi sahajauhomäen. Se oli kuin kallioleikkaukseen hakattu linja. Juna kulki korkeassa kapeassa kuilussa mäen halki. Luontoa siinä pilattiin, mutta niin pilattiin Aunuksen rintamallakin, jonka takia rata rakennettiin. Kuilua arvosteltiin sen valmistuttua liian kapeaksi, koska talvella auraus tuotti ongelmia. Kummallista se olikin. Arvostelijat olettivat, että leikkaus sahajauhomäen läpi on täytynyt olla helpommin toteutettavissa kuin kallion louhinta. Iso ”purukasa” oli merkki siitä, että paljon on pöllejä pyöritelty.
Jos peltotilkku tuotti meille leivän, niin pöllin pyöritys toi särpimen. Itsenäisyyden aika alkoi tuottaa kasvua kansantaloudessa koko maassa, niin Viipurin läänissä, sen kaupungeissa kuin maakunnissa ja myös meidän kulmilla. Vanhemmat sisarukset tulivat työikään ja se oli perheen talouden pelastus. Maija meni Impilahdelle kansanopistoon ja oli sen jälkeen piikomassa jonkin aikaa opiston virkailijalla. Myöhemmin sitten tuli Uuksuun kauppias Anttoselle hoitaen siinä kahta virkaa vuoroon sisäkkönä ja tarvittaessa kauppa-apulaisena. Mikko Anttosella oli Uuksulla kaksi myymälää. Vikke oli roteva poika metsätöissä, Niilo ja Ville kuorivat ja uittivat pölkkyjä. Työttömiä ei ollut eikä työttömyyskassaa, lapsilisää tai isyyslomaa.
Tiesin perheen jäsenten töistä ja tapasinpa heitä työnsä äärestä. Maija oli tullut Impilahdelta ja oli töissä Anttosella. Koulumatkalla kävimme heidän kaupasta ostamassa karkkia. Asiakkaan avatessa kaupan oven soi keittiössä kello ja kauppias, rouva tai Maija tuli kaupan puolelle. Karkit ostettiin ja matka jatkui, jäljellä oli neljä kilometriä kotiin. Vikke kunnosti ja viritti iltaisin puurunkoisen pokasahan huippukuntoon aina aamuksi. Kunnioitin sitä suoritusta. Katsoin ihaillen viilausta, kiristystä ja haritusta. Sillä varmaan kaatui kevyesti isotkin puut, niin ajattelin.
Ville oli hyvä kuorimaan. Propsi on kolmemetrinen raakapuupölkky. Propsin kuorinnassa välineenä oli kuorimarauta, vähän kaareva kaksin käsin vedettävä pureva terä. Pölkyt kuorittiin urakkapalkalla laadun mukaan puhtaiksi tai puolipuhtaiksi. Telineenä oli rinnan korkeuteen yltävä kaksijalkainen pukki. Propsit pinottiin neliömäisiin korkeisiin ristikoihin. Työmaa oli parisataa metriä kotoa Lysinsuussa koko matalan tasaisen rannan pituudella. Niilon töistä en saanut mitään käsitystä.
Rantamaisema sillä kohtaa muistutti siitä mitä siellä tehtiin. Toisaalla oli kenttää täyttävät propsipinot, toisaalla oli puun kuorien peittämä paksu matto perään antavana kun siellä kulki. Vesirajan jälkeen lahdella niputettiin täysimittaisia tukkeja suuriksi taakoiksi ja niput koottiin lautoiksi hinattavaksi edelleen ulos Uuksunlahdelta. Rannalla oli samaan aikaan junan vaunuista purettua puutavaraa odottamassa käsittelyvuoroaan. Pistoraide Uuksun asemalta päättyi nimittäin tähän Lysin ylittävän sillan kupeeseen. Rautatie oli rannan ja hiekkaharjun välissä. Rataa varten oli tarvittu leikkaus harjuun, johon oli sillä tavalla muodostunut korkea rinne törmäpääskyjen pesimäpaikaksi. Itärinteenä se oli hyvin suosittu pesimäalue. Lahden oikealla rannalla oli Kirkkoniemi, jossa seisoi tsasouna ja asui Niemiset. Vasemmalla Kätsyrinniemi, jossa oli rykelmä taloja pitkin rantaa. Lahdelta näkyvät saaret olivat tästä hieman oikealle.
Käsittelyssä oleva puutavara oli aina jonkun alan yhtiön ja menossa sen antamaan osoitteeseen. Eri firmojen tavarat kulkivat kuitenkin sulassa sovussa sekaisin uiton aikana jokea pitkin alavirtaan. Jokisuussa ne sitten eroteltiin lautoiksi leiman perusteella. Uuksulla oli ainakin kaksi kilpailevaa metsäalan yritystä ja niillä paikalliset pomot. Kumpikin asuivat Ylä-Uuksussa, Semin Jussi Uuksun sillan Salmin puoleisessa päässä ja Saarikivi Pitkärannan puolella siltaa. Järjestäytyminen tuolloin vallitsevaan asentoon ja oloihin on täytynyt olla melkoinen kylän miehiä puhuttava kokemus.
Silloin kun olimme vielä lapsia aikuiset elivät suurten muutosten aikaa. Sata vuotta osana Venäjää oli juuri päättynyt. Sitä tilannetta voi yrittää mielessään tavoittaa tai ymmärtää, ehkä turhaan, luulen. Meille onneksi Venäjän valtakausi Suomessa oli sallivaa ja lepsua hallintoa. Ote kuitenkin terästyi viime metreillä ja venäläistäminen oli päätetty viedä loppuun. Tämä oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Kiitos visionäärien suomalaisten, jotka pohjustivat irtautumista ja päättäjien, jotka käyttivät hyväksi otollisen hetken.
Jo muutama vuosi itsenäisyyttä, jota aikaa nyt elimme oli uudet visiot täyttä totta. Täällä liikkui puutavara jo kahta reittiä maailman markkinoille. Laatokan pohjoispuolella, Salmissa, Suistamolla, Suojärvellä oli valtaisat metsävarat joita haluttiin hyödyntää. Tätä varten rakennettiin rautatie Salmin Uuksuun. Työ alkoi 1929 ja valmistui 1932. Uuksun aseman juhlalliset vihkiäiset pidettiin maaliskuun 12. päivä 1934. Kulkureitteinä joki ja rautatie yhdessä saivat nyt aikaan taloudellista kasvua, työtä ja tuloa ihmisille ei vain Uuksulla vaan koko Viipurin läänissä. Siihen asti nuo ehtymättömät metsävarat olivat järjestämättömien kulkuyhteyksien vuoksi lähes kokonaan poissa käytöstä ja aarnioituivat hyödyttämättä ketään. Lahjoitusmaina keisarin hovia palvelleille niiden omistuspohjakaan ei kannustanut kokonaisvaltaisiin taloudellisiin ratkaisuihin.
Teollistumisen kausi Suomessa oli siis hyvällä alulla. Näihin rajapitäjiin se kuitenkin ehti vasta sitten myöhemmin. Täällä vuokra- ja lahjoitusmaakausi jatkui muuta maata pitemmälle, ja omistuksen vaihtuminen isännältä toiselle tiheään tahtiin loi epävakautta koko alueella. Isäntien mielivalta, kohtuuttomat verot ja palkattujen voutien rajut veron perintä tavat johtivat jatkuviin riitoihin. Salmilaisista isännistä oli tullut itsepäisiä ja kriittisiä virkavallan suhteen. Tämän huipentuma oli kun nimismies Neiglick poltettiin elävänä Lunkulansaaren Lehtoniemessä. Tämä oli huipentuma, jota edelsi monta asiaa. Pitäjässä oli muun muassa kolera epidemia, joka oli laajalti levinnyt ja tappoi paljon väkeä. Epäluulo virkamiehiin oli saanut liikkeelle huhun, että nämä olivat myrkyttäneet kaivot ja siitä kolera. Erityisen vankka itsepäisyys ja määräysten kyseenalaistaminen oli johtanut useita kertoja pitäjän miehet tuomiolle.
Pietari Suuri antoi sotapäälliköilleen ja suosikeilleen veronkanto-oikeuden sodassa valloittamiinsa alueisiin. Tästä tuli virheellisesti nimitys ”lahjoitusmaa.” Salmin pitäjä kokonaisuudessaan oli joutunut lahjoitusmaa-alueeksi, jossa isännät ajan myötä vaihtuivat. Ensimmäisenä Salmin isäntänä ”omistajana” mainitaan hovipalvelija Carl Arnander. Tämä lahjoitus myöhemmin peruutettiin ja pitäjä annettiin Arnanderin leskelle ja myöhemmin hänen tyttärelleen Catharina Stackelbergille. Häneltä pitäjän osti Tarton yliopiston professori Jakob Ursinus. Häneltä pitäjä joutui huutokauppaan, josta sen osti kreivi Grigori Orlov. Häneltä pitäjä siirtyi perintönä ensin kreivi aleksi Orloville ja sitten monien muiden pitäjien mukana ruhtinatar Anna Orlov-Tschesmenskylle. Tämä myi omistuksensa pietarilaisille kauppiaille Fedul ja Sergei Gromoville. Näiden kuoltua pitäjät siirtyivät jälkimmäisen pojalle Vasili Gromoville. Vuosisadan vaihteessa valtio osti lahjoitusmaat mikä johti Isojakoon. Perintökirjat jaettiin alkaen Uuksusta ja päättyen Kirkkojokeen. Oman lapsuusajan aikuisilla saattoi olla perimätietoa tuosta kaikesta. Kuinka lähellä kutkuttavia historian kulkuja sitä onkaan oltu ja olan kohautuksella ohitettu.
Rajalla on vaikutuksensa ja rajaseudulla on omat erityispiirteensä. Meillä vaikutus oli vahva Venäjän suunnasta. Olihan eletty ilman valtiollista rajaa ja kaikkinainen kanssakäyminen oli ihmisten arkipäivää. Tilanne muuttui vasta Tarton rauhansopimuksella. Kun rajalinja vedettiin maastoon 1920, niin Jalosen Annin naapurissa jäi saunan lauteet Venäjän puolelle. Näin historian suuret linjat koskettavat myös pientä ihmistä.
Itsenäisyyden myötä alkoi ”suomettaminen.” Meillä oli kaksi kieltä. Salmissa puhuttiin ns. Livvin kielen murretta, mutta vain kotikielenä. Virkakielenä oli kirjakieli ja virkaportaat kuten koulut, rajavartio ja virastot rekrytoitiin tältä pohjalta. Kaikki toimi hyvin, kitkaa ei syntynyt ja murre eli:
”Erähän kerran, gu raja oli jo pantu umbeh tahtoi Salmin poliisi kertuo toril kylän musikoil kui häi oli virgua hoitannuh. Häi tunsi kai kylän miehet, myös laitapuolen kulgijat. Oli seurannuh yhten musikan matkoi rajan yli hagemas viinua. Häi arvai jotta tämä on se päivy konsu se menöö da tuloo. Sit häi meni torogan laitah vuottamah milloi se viinan hagie tulou. A kotvasen oltuu kuuluikgi krabinua. Häi meni sivumbah jotta tulii ei hänty nägis da pöllästys. Niihäi kävigi. Häi antoi musikan mennä vähäsen matkua da vasta sit ambui kaks kertua ilmah. No, kylän musikat kuunteli da kysyi min täh kaks kertua. A etellisel kerral ammuin vai yhten kerran, ni sit häi jätti kannol vai yhten pullon.”
Tarina edellä kertoo salmilaisesta poliisista, joka puolestaan kertoo kylän miehille virkatoimeensa liittyviä asioita. Oli ollut kytiksellä kun kylän viinatrokari haki lastia rajan takaa. Pelotteeksi ampui pari laukausta ilmaan. Kylän miehet kysyivät miksi kaksi laukausta. Kas edellisellä reissulla ammuin vain yhden, niinpä se roisto jättikin silloin hänelle vain yhden pullon.
Puhuimme murretta joka poikkesi merkittävästi kirjakielestä tai muista murteista. Itse koin omakohtaisesti tämän vasta paljon myöhemmin. Evakkomatkahan oli meillä edessä ja se johti Savoon. Ensimmäisenä aamuna uudessa paikassa Sorsakoskella kävin aamuhämärässä ulkona omakotitalon pihalla. Pihassa oli lasten potkukelkka. Se oli minulle uusi kapine, ja menin kysymään ensin äidiltä voinko kysyä talon väeltä lupaa käyttää tuota kapinetta. Se oli hyvin houkutteleva. Lupa tuli ja menin talon puolelle ja esitin asiani. Hämmästys oli suuri. Väki oli kammarin puolella, aikuiset hymyilivät ja lapset hihittivät. Mitään vastausta en saanut. Peräännyin, hämmennyin, ujostuin, ihmettelin miksi näin. Sen jälkeen en ottanut mitään asiaa esille heidän kanssa. Kelkkakaan ei kiinnostanut enää.
Uuksun järjestyksestä vastasi poliisi Kettu. Myös Juho Kuutsa on toiminut tässä virassa, ehkä ei-päteviä ja vähemmän koulutettuja on tarvittu varalla varmistamaan että laki ja oikeus toteutuu. Tämä oli Villen eno, ja Ville muistaa tämän ensimmäisenä virkatyönään sakottaneen häntä hutikasta. Poliittinen järjestäytyminen on myös orastanut Uuksulla. Aikakirjassa mainitaan demaripuolueen paikallisen osaston jäsenmääränä viisi henkilöä. Vappuakin on juhlittu ja marssittu. Samassa lähteessä mainitaan opettajan koulussa rankaisseen oppilasta, jonka vanhemmat osallistuivat vappumarssiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti