Tavisten tarina XXI: Jälkikasvu

Elämä jatkuu. Jarin ja Jaanan perhe on sen kokoinen kuin meillä on ollut. Kaksi lasta heilläkin ja ikäero samansuuntainen mitä oli meillä. Perhe elää elinkaarensa niitä vaiheita, jotka me olemme eläneet vuosikymmenet aikaisemmin. Ulkoiset olot ja sisäiset suhteet ovat nyt erilaiset, mutta lähtökohdiltaan ollaan samoilla jäljillä. Meille on suotu erikoisasema seurata näin pitkälle jälkikasvun vaiheita. Aina ei näin ole, ja tämä tilaisuus tulisi osata käyttää viisaasti. Toivotan parasta.

Tarja elää sinkkuna. Yhden henkilön taloutena ero Jarin perheeseen on merkittävä, mutta meille vanhempina eroa ei ole. Yhden henkilön talous on nykyisin yleistä. Ikääntyminen ja varhainen itsenäistyminen lisäävät pienten perheiden osuutta. Jari sekä Tarja ovat kumpikin halunneet itsenäistyä kohta vartuttuaan siihen ikään. Omistusasunto ja työn jatkuvuus ovat olleet kummankin tavoitteita ja toteutuneet hyvällä tavalla.

Jari on hankkinut työkokemusta myös yrittäjänä mainonnan alalla ja päätynyt viestintäpäällikön rooliin kansainvälisessä turvallisuusalan yrityksessä. Pitää hyvänä tilannetta, jossa voi hyvin hyödyntää koulutuksen ja kokemuksen kautta oppimaansa. Tarja on kulkenut kaupan ja Helsingin Rakennusviraston avustavien tehtävien kautta töihin työkeskuksessa.

Eikä tässä kaikki. Nadja ja Teemu kantavat odotuksia taas kymmeniä vuosia ajassa eteenpäin. Lapsenlapset vetävät isovanhempien huomion väkevästi puoleensa. Ensin pieninä palleroina ja myöhemmin sen ikäisinä, jolta ajalta on omakohtaiset kokemukset. Teemussa minä näen pikkupojan, jonka kaltaiselta olen itse ehkä näyttänyt toisten silmissä. Anteeksi vaan Teemu.

Jaana ja Jari pitävät hyvää huolta jälkikasvustaan. Se on aivan erilaista mitä itse olemme käytännössä toteuttaneet. Merkittävimpänä havaintona erilaisuudesta jää mieleen suhde vuorovaikutuksessa lapsiin. Lapsen kysyessä vanhemmilta jotakin, vanhemmat vastaavat kuin aikuiselle. Perustellen, kärsivällisesti selvittäen. Tämä tuntuu hyvältä. Tästäkö lienee vaikutelma pikkuvanhoista toteamisista lasten suusta. Lapselle ei vastata lapsen kielellä vaan niin kuin asiat oikeasti ovat. Tämä on vain yksi eroista entiseen. Jari muistaa ainakin pari tapausta vastaavista tilanteista silloin ennen. Leikkiessään pinnatuolin kanssa, hän vahingossa pujotti päänsä pinnojen väliin. Hätääntyi siitä tietysti ja itku pääsi. Minä sanoin että haenpa sahan. Kun Jari sen kuuli, oli pää hetkessä poissa pinnojen välistä, mutta miten hän sen teki, jäi epäselväksi. Kaikki korvat olivat kuitenkin tallella. Tai tapaus kun minulla oli risat kalsarit jalassa ja kintun kohdalla repeämä. Jari kysyi miksi aukko. Kerroin olleeni sodassa ja tykin kuula osui ja se meni tuosta. Voi kauhistus tuumi Jari, olihan hän nähnyt kuvia kun tykillä ammutaan. Hetken kuluttu hän kuitenkin halusi tietää miksi kintussa ei ole reikää. Tässä kaksi huonoa esimerkkiä.

Jaana miniänä ansaitsee meidän arvostuksemme vakaana ja viisaana, perheestä huolehtivana äitinä, sukulaisena ja harkitsevana ihmisenä paitsi jälkikasvusta vastaavana myös meidän jälkikasvua rohkaisten ja kannustaen. Työssään Jaana on pysynyt uskollisena pankkialalle. Ehkä vaikutteita isältään, mutta opiskelunsa lisäksi on täydentänyt alan tuntemusta käytettävissä olevin keinoin. On työskennellyt pankkineuvojana konttoreissa, ja jatkaa nyt trendikkäällä rahastosektorilla. Sultsinan kuoretkin onnistuvat häneltä paremmin kuin Pirkon tekemänä.

Paljon yhteisiä vuosia antoi meille paljon. Lasten ollessa ihan pieniä Jaana hoiti heidät kotona. Sen jälkeen tuli meille tilaa käytännössä. Noutamista päiväkodista, saattamaan koulutielle tai tulla vastaan ovat niitä hyviä hetkiä. Sitten seurasivat iltapäivät koulun jälkeen. Kun se oli säännöllistä, se yhdisti ja opittiin tuntemaan toisemme molemmin puolin. Lukujärjestys seinällä määräsi meidänkin ruoka-ajat. Tiesimme, mikä sivu aapisesta on menossa. Metsän poikki tultiin usein koulukaverit mukana. Kaikille tarjottiin ruokaa ja joskus se maistuikin. Lopuksi löytyi vakiopaikalta kirjahyllyn laatikosta purukumit ja suklaat.

Kouluvuosien karttuessa huomio kiinnittyy uusiin asioihin, uusiin tuttaviin, havaintoihin, kokemuksiin. Se on sitä eteenpäin menoa ja kasvun paikka. Lapselle koti on kasvun paikka ja koulu on tullut yhä enemmän osaksi sitä. Yhteistyötä syventämällä koulun ja kodin välillä on päästy yhä parempiin tuloksiin.

Niin on meidänkin jälkikasvumme laita. Nadja on ehtinyt jo lukioon. Paikka on avautunut helposti ja erityistoivomusten mukaisesti. Se on edellyttänyt hyvää selviytymistä kaikessa tähän asti sekä koulussa että sen ulkopuolella. Vanhemmat ovat tässä oman jälkikasvunsa johdatelleet hyvien harrastusten pariin. Siinä omaa aikaansa uhraten ja siitä laskunsa maksaen. Jälki on erinomainen.

Nadja on nuorekkaasti nuorten tyttöjen tapaan saanut harrastaa hevosia alkuun äidin tukena hoitaen, harjaten ja ratsastaen. Kunnes tämänkin yli meni muodostelmaluistelu. Siinä hän onkin edennyt ikäluokkien mukana yhä vaativampaan vaiheeseen vaikka seuraa vaihtaen, mutta kilpaluissa parempia sijoituksia tavoitellen. Kilpailuvietti on kannustava tekijä. Kärkipään sarjatuloksia onkin syntynyt ja toivotaan menestystä edelleen sekä luistinradalla, että elämän kiitoradalla jossa ponnahduslautana nyt Mäkelänrinteen urheilulukio Helsingissä.

Teemu selvittää vauhdilla yläastetta. Vauhtia sisältyy myös vapaa-ajan harrastuksiin. Murtomaahiihtoa enemmän näyttää olevan kiitäminen lumilaudalla. Ei liene päivää talvella ilman Talmaa. Jos perhe ei ehdi viemään, kyyti järjestyy muilla keinoin. Mäntyharjulla näytti olevan suunnitteilla lasku saunan katolta järven jäälle. Toivottavasti ei. Kesällä isän ja pojan yhteinen harrastus on golf. Harrastus tarvitsee isot ja pienet välineet erikseen kummallekin, mutta ajan henki on, että kaikki maksaa. Taas pitää puristaa ettei putoa - kuinka paljon kaikki onkaan muuttunut ajasta, jolloin ajankohtaisia oli mäystimet ja tönzöi. Näin jatkukoon ja tulkoon tästä kaikille yhä parempi paikka elää.