Olimme olleet evakossa syksystä -39 kevääseen -42, eli kaksi ja puoli vuotta. Venäjä miehitti alueita maaliskuusta 1940 syksyyn -41 eli puolitoista vuotta. Yöllä 12.-13.03.1941 tehdyn rauhansopimuksen jälkeen Venäjä otti vaatimansa alueet nopeasti haltuunsa. Suomalaiset jättivät silloin sinne koko taloudellisen perustansa, josta Venäjä sai merkittävän lisän omaan kansantalouteensa. Sellutehtaiden kapasiteetti nosti koko Venäjän sellutuotantoa 30%. Sotasaaliina saatu sähköntuotantokapasiteetti kasvatti samalla tavalla sen energiavaroja. Venäläinen väestö muutti alueelle yllättävän nopeasti.
Meille silloinen äkkilähtö ja paluu kahden ja puolen vuoden kuluttua oli suuri juttu. Sinnehän palattiin sokkona, mitään tietoa olosuhteista ei ennakkoon ollut. Sotahan jatkui ja rintama oli tällä suunnalla aktiivinen, vaikka ei enää kuuloetäisyydellä. Meno sinne oli luvanvaraista, oltiin menossa sotatoimialueelle, mutta tuo riski otettiin ruokahuollon helpottamiseksi. Osa oli muuttanut jo edellisenä syksynä, mutta pääosa juuri tähän aikaan. Ihan kaikki eivät muuttaneet, paluuprosentti oli n. 80. Alkoi voimakas jälleenrakentamisen kausi.
Heikin talosta oli vain perustukset jäljellä. Uudehko hirsitalo oli siirretty keskustaan ja Heikki löysi sen osuuskaupan myymälän läheltä. Meillä ja Laasovilla oli vanhat talot ja saaneet olla paikallaan, tosin tyhjennettyinä ja meillä uuni ja osa ikkunoista rikki.
Tämä tiedettiin vasta kun olimme jo siellä. Istuimme tuvan penkillä, aurinko paistoi, äiti pohdiskeli kenet saisi korjaamaan uunin, kuka ikkunat. Helli täällä uutena kysyi vaivihkaa, kannattiko tänne tulla. Äiti eikä kukaan muu tällaista kysymystä asettanut. Tultiin kotiin, niinhän sen pitikin käydä, siinä uskossa on eletty ja nyt ollaan kotona. Oli kevät ja jotain piti panna kasvamaan.
Tuvan penkillä istuessamme katselimme äidin kanssa rannan suuntaan saunalle päin. Sauna oli paikallaan. Uusi tilanne kuitenkin siivitti ajatuksia. Ehdotin, että rakennetaan uusi talo. Tuohon vadelmapensaiden tuolle puolelle se sopisi hyvin. Ehdotin jotain rakennuspuistakin. Ei hän sitä alaikäisen innostusta tyrmännyt ja ymmärsi hyvän tarkoituksen.
Siitä se elämä alkoi sujua pienistä puutteista huolimatta tutussa ympäristössä. Kaikki ei ollut kuitenkaan kuin ennen. Vuaran mäen rinteeseen oli kaivautunut armeijan yksikkö. Se oli ETP, elintarvikkeiden täydennyspaikka Aunuksen rintamaa varten. Nyt Uuksun asemalta sama pistoraide, joka ennen toi puuta ja työtä Lysinsuuhun, toi nyt ruokaa armeijalle. Ylhäällä mäellä oli saksalainen ilmatorjuntapatteri joka suojeli ruokakuljetuksia tällä kohtaa. Venäläiset saivat jostain aina tietää milloin juna tähän tuli ja pommikoneet saapuivat paikalle. Niin nytkin. Ensimmäisenä iltapäivänä oli ensimmäinen tapaus. Olimme katselemassa peltoja. Äiti ja Helli olivat Laasovin kohdalla ja me nuoremmat menimme tutkimaan Laasovin taloa sisältä. Se oli vielä tyhjä ja ovet oli auki. Sitten alkoi kuulua lentokoneen jylinää. Muutaman koneen laivue lähestyi. Emme juuri välittäneet niistä. Sitten saksalaiset alkoivat ampua ja ymmärsimme, että venäläisiä ne on. Ja sitten jysähti. Äiti ja Helli piiloutuivat pellon ojaan. Meitä ei pelottanut koska olimme sisällä. Mutta kun uunista alkoi tippua palasia, housut rupesivat tutisemaan ja kiireesti ulos, suojaan pitäisi päästä. Pian kaikki olikin jo ohi, koneet ei palanneet sillä kertaa. Menimme katsomaan. Sillan päähän penkkaan oli syntynyt iso kuoppa, siinä kaikki. Se oli heti alkajaisiksi esitetty näytös ja sopeutuminen tilanteeseen alkoi.
Eka kerta pelättiin, mutta jatkossa nuo vierailut oli arkipäivää. Pommittamassa kävivät, koskaan ei mitään vaurioita kenellekään. Miten se niin vaikeata voi ollakaan? Kerran kauniina aurinkoisena kesäpäivänä olimme rannalla veneessä. Taas jyrisi usean koneen laivue. Koneet olivat syöksypommittajia. Kone syöksyyn, korkeus putosi, pommit irtosivat, ujellus ja räjähdys. Tarkoitus lienee ollut palata. Aloimme seurata sivusta. Ilmatorjunnan ammukset olivat valojuovia, ja niistä saattoi seurata osumatarkkuutta. Yksi tykeistä pantiin merkille, jos se vielä korjaa tulta, niin sehän osuu. Niin sitten osuikin keskelle konetta. Sen pyrstöpuoli pyörähti ylösalaisin ja kone kääntyi syöksyyn. Se putosi pommilastissa Laatokan rantaan. Juostiin katsomaan. Metsässä oli aukko sillä alueella, jonka putoava kone oli ylittänyt. Koneen osia oli pitkin rantaa, osa kivillä, osa vedessä. Tuolla kenkä, jossa jalka, tuolla käsine, jossa käsi. Suurin kappale, jota tutkittiin oli vartalo ilman raajoja ja päätä. Pahaa jälkeä, mutta surullisia ei oltu.
Kahta asiaa olen jälkeenpäin ihmetellyt. Miksi kannatti pommittaa silmät ummessa ja ilman tuloksia. Kun he tiesivät junien tulon, eikö kukaan antanut heille palautetta, kertonut miten junien estämisen kävi, ei mitenkään. Sotilaat elelivät meillä suojassa korsuissaan, junat tulivat ja menivät. Lisäksi piti tottua erilaisiin tilanteisiin. Pommi pudotessaan sai aikaan äänen, josta erotti tuleeko kauas vai lähelle. Se teki turvallisen olon, koskaan ne ei tulleet sen lähemmäksi kuin ekana päivänä Lysin sillankorvaan. Ilmatorjunta-ammukset räjähtivät ilmassa aina, ja sirpaleet tulivat alas aina. Kun mentiin Lamminsuolle tai Heikin maille, oksilla ja lehdissä rapisi, mutta tiedettiin mikä se oli. Miksei niitä tullut koskaan päähän? No parempi näin.
Kasvit piti saada kasvamaan ja sehän oli tarkoituskin. Pellot olivat olleet kesannolla ja kasvaneet ja kulottuneet. Kuiva kasvillisuus piti polttaa, kulottaa. Meilläkin sitä tehtiin eräänä päivänä ja siinä meinasi sauna palaa. Kulo on vaikea hallita ja sauna jäi tulen keskelle hetkeksi. Seinän tappurat kärysi jo kun kulo alkoi ympärillä laantua.
Vaikka elettiin sotatoimialueelle, sitä ei siksi mielletty. Arki palasi normaaliksi, väki oli palannut, entiset kaupat toimivat kuten ennen, koulut oli avattu tilapäisiin tiloihin. Meillä pojilla oli poikien leikit. Vikke oli konekiväärimiehenä kulkenut armeijan mukana näiden paikkojen kautta, ja oli samalla poikennut kotona. Hän oli piilottanut sotilaskiväärin ja taskuaseen sekä runsaasti panoksia tuvan vintille sahanpuruihin. Jostain tämä tieto tuli meille ja kaivoimme aseet esiin. Pistoolista emme kiinnostuneet. Kivääri oli taskuasetta mojovampi väline kokeilla ampumista. Harjoituksiin lähdettiin panokset taskussa ja kivääri kädessä ensin kyykyssä ikkunan ohi rantaan ja sieltä jonkin matkaa pitkin lepikon reunaa. Siellä voitiin harjoitella vapaasti. Olkatukea emme uskaltaneet käyttää. Polven korkeudella roikottaen ja siitä laukaisten kohti Kirsun saarta laukaus onnistui aina. Josko Kirsussa olisi ollut ketään ei käynyt mielessä.
Toinen leikki oli kun poistettiin patruunasta luoti, asetettiin hylsyt kannon päälle ympyräksi ja ruutivana sytytyslangaksi. Sitten vaan puiden taakse ja silmä tarkkana kun ryhmän rohkein sytytti ruutivanan ja hylsyt viuhuivat ympäristöön. Erityisen kiire suojaan oli sytyttäjällä. Aikuiset olivat ilmeisesti immuuneja ammuskelulle, eivät havainneet mitään erityistä, ei ainakaan kieltänet eikä käskeneet. Kiväärin patruunoita löysimme eräästä maakuopasta täyden puulaatikon, kahden miehen kannettavan. Se oli jo liikaa. Puhuimme siitä vanhemmille ja sotilaat hakivat sen parempaan käyttöön olihan maaottelu parhaillaan menossa.
Työtä oli tarjolla kaikille. Minun ikäluokka oli peruskoulun päättänyt sekä viisitoista täyttänyt ja edessä oli työnhaku. Paikallista ajan kuvaa osoittaa se, kun kuulin että Kärtevän Alvi ja Semin Santeri menevät syksyllä kouluun, ihmettelin kuulemaani - kouluhan loppui jo. Myöhemmin ymmärsin, että nämä jatkoivat oppikouluun, Alvi Salmiin jossa saattoi olla sukulaisia mihin majoittua ja Santeri Pitkärantaan jonne Ylä-Uuksulta oli lyhyt matka. Meillä matka jatkui työn hakuun
Muistaakseni ensimmäinen työpaikkani oli miinanpolkijana Muistaakseni siksi, että mieleen ei jäänyt mitä siitä maksettiin, missä päin silloin liikuttiin tai kenen serassa silloin kuljin. Itse toimet kyllä muistan. Uuksun seudun metsissä tehtiin kartoitusta sodanaikaisista tuhoista metsäalueilla. Minä olin siinä kaverina aikuiselle, mukavalle, tosi mukavalle miehelle. Samoilimme hänen suunnitelmansa mukaisesti. Hän katseli karttoja, selaili papereita ja teki niihin merkintöjä. Seurasin kiinnostuneena ja olin innolla mukana vaikka en niistä papereista juurikaan mitään ymmärtänyt. Ihan kiva homma se oli. Ei sieltä palaneita tai rikki ammuttuja metsiä kyllä ollut. Yllätyksiä tuli pari. Valtava käärme oli kiivennyt silmän korkeudelle puun oksalle lämmittelemään auringon paisteessa. Se oli käärönä kuin iso korvapuusti. Onneksi havainto oli hetki aikaisemmin kuin se tuli häirityksi. Kiersimme hänet kunnioittaen kaukaa. Kerran löysimme kolme suomalaista kaatunutta sotilasta. Olivat olleet ylittämässä hakkuulinjaa, sukset jalassa, lumipuvut päällä, kiväärit selässä, kaikki samaan suuntaan kaatuneina ja nyt heinäkuun helteessä löydettyinä. Kaverini teki asiasta ilmoituksen. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että tein ilmeisesti miinanpolkijana arvokasta työtä. Alueella oli sodittu, ammuttu ehkä miinoitettukin. Jalkaväkimiinojen ehdottomana kannattajana en olisi itse halunnut astua niihin. Eikä astuttu. En muista hakeutuneeni tehtävään, joten en tiedä minkälaisesta joukosta tulin valituksi, kai moukantuurilla. Sellaista on asiain kohtalo.
Seuraava työpaikka järjestyi, en tiedä miten sekään mutta menin tukin uittoon Uuksun joelle. Se oli tosimiesten porukkaa, kesätyöpaikka sekin ja ihan hyvät muistot siitäkin jäi. Itse työn tekemisestä on tullut ne myönteiset kokemukset, ei palkasta josta ei ole edes mielikuvaa mitä se saattoi olla. Päivän pituus sentään on muistissa, uitossa tehtiin 10 tuntia päivässä kuusi päivää viikossa. Helppo homma. Tukki uiskenteli virran mukana siinä kohtaa jo rauhallisesti, ja keksin avulla niitä tönittiin uimaan eri lokeroihin tiettyjen merkkien perusteella. Työ oli pätkätyötä, koska vain hakkuumäärän verran puuta ohi kulki.
Miehiä työssä. Tukinuitossa Uuksun joella. Kirjoittaja keskeltä oikealle rastin alla. Varreltaan vielä matala, mutta tosimiesten matkassa kesällä 1942.
Minusta tukinuitto oli ihan kivaa ja kevyttä hommaa. Erityisesti aikuisten jutut ruoka- ja kahvitauoilla oli miehekästä kuultavaa, ja siihen olisi varmaan ollut helppo sopeutuakin. Mutta nyt tiedän että äiti oli sekaantunut minun asioihin. Hän oli harkinnut muuta. Hänestä pitkä työpäivä, alhainen ikä ja hintelä olemus oli huono yhtälö tukkijoella. Hän oli lupaa kysymättä käynyt Ylä-Uuksussa Osuusliike Itä-Karjalan myymälän hoitajan puheilla ja tarjonnut minua kauppaan töihin. Heidän sopimuksesta minä sitten menin paikkaan käskettyyn. Esittäydyin ja myymälänhoitaja kertoi jutelleensa minusta äitini kanssa. Päätöksensä työhön otosta hän sanoi tehneensä sen perusteella, että jos poika on yhtä hyvä puhumaan kuin äitinsä, niin antaa tulla. Puhumisesta en tiedä mitään, mutta siitä se alkoi.
Kyllä se oli aluksi outoa. Hieman opastusta alkuun paikoista ja varaston tavaroista. Kaupan töihin sain luvan perehtyä rauhassa aikanaan. Myymälässä oli käsivarasto ja muutama muu eri tavaroille tien toisella puolella. Niitä siivosin ja yritin parhaan kykyni mukaan pitää ne hyvässä järjestyksessä. Jotenkin piti leipänsä lunastaa. Ja alkuun se tuntui riittävänkin. Vähitellen uskalsin jo kohdata asiakkaankin - mitä saisi olla. Kiitos. Mutta tämähän toimi, se oli rohkaisevaa.
Osuuskauppa oli ihmisten mielissä kovassa kurssissa. Meidän kauppa oli tien risteyksessä hyvällä paikalla koulun vieressä. Sillan toisella puolella Semin Jussia vastapäätä oli Telekäisen kauppa ja Ala-Uuksuun päin mentäessä piti Mikko Anttonen kauppaa. Henkilökuntaa meillä oli kaksi tyttöä, minä ja myymälänhoitaja. Hänen aikansa kului papereiden parissa toimistossa. Työ kaupassa oli yleisesti arvostettua ja minäkin pääsin vähitellen mukaan kaupan erilaisiin toimiin. Maija tuli kohta Anttoselta myyjäksi tähän samaan myymälään.
Kauppaan tuli tavaraa paljolti junalla. Ne noudettiin asemalta pakettipyörällä tai hevosella. Minun käytössä oli polkupyörä. Osuusliikkeellä oli omiakin autoja keskuspaikassa Sortavalassa jossa oli myös keskusvarasto ja sieltä kauppa sai täydennystä. Myymälöitä osuusliikkeellä oli kaikkiaan 25. Maaseudun sekatavarakauppa varastoi myös massatavaroita, joita hankittiin vaunulasteittain. Esimerkiksi heinäsuolaa oli niitä tavaroita. Sitä varten myymälällä oli suolavarasto ja minun ”johdolla” suola ajettiin vaunusta varastoon. Se oli irrallista tavaraa, ja varastoinnin aikana ilman kosteudesta johtuen se kivettyi. Myyntihetkellä sitä lapioitiin asiakkaan säkkiin, tai jos oli kovettunut murskattiin lapiolla. Heinän säilytykseen ja karjan ruokintaan sitä tarvittiin. Tätä käsiteltiin ronskimmin, ruokasuola oli sisätiloissa.
Noita myymälöitä sanottiin sekatavarakaupoiksi siksi, että näistä kaupoista ihmiset saivat kaiken tarvitsemansa. Se mitä ei ollut, se asiakkaan toivomuksesta hankittiin. Valikoimat vastasivat ihmisten perustarpeita. Vähittäiskauppaankin tavarat tulivat siihen aikaan suurissa pakkauksissa, säkeissä, kolleina, laatikoissa. Jakelutie tuotannosta kulutukseen on aina perustunut työnjakoon, jossa tuotanto tapahtuu suurissa erissä harvoilla paikkakunnilla ja vähittäiskaupan tehtävänä on toimittaa niitä lähelle kuluttajaa ja hänelle sopivissa erissä. Sokeri- tai jauhosäkki painoi kaupan varastossa 50 kg, joskus 100. Säkit tyhjennettiin tiskin takana oleviin laareihin, joista sitä annosteltiin ostajan haluama määrä paperipussiin, pussi punnittiin ja suljettiin liimapaperilla. Yleensä ruskeasta paperista valmistetut paperipussit olivat tiskin alla hyvässä järjestyksessä koon mukaan Tarvittiin puolen kilon, kilon, kahden, kolmen, viiden ja kymmenen kilon kokoja. Keskusjärjestöllä (KK) oli oma pussitehdas Helsingissä. Tavarat kaupassa olivat yleensä tuontitavaraa. Valmistusmaa oli usein U.S.A. Ainakin sokeri, vehnäjauho, laardi, ihra olivat sieltä. Hyllytiloihin sopi hyvin kaikki mitä oli valmiiksi pakattua, kuten kahvit, suurimot tai keksit, kaikki käden ulottuvilla tiskin takan ja asiakas sai kaiken ojentamispalveluna. Valikoima oli laaja. Meiltäkin löytyi elintarvikkeiden lisäksi astioita, työkaluja, jalkineita, vaatteita, hevosen valjaita ja -kenkiä eri kokoa ja tietysti kengitysnauloja. Aikansa Jumbo mutta paljon enemmän.
Vaikeuksista valikoimien kanssa omakohtainen esimerkki. Äiti oli poiminut syksyllä sieniä, joista pieni pytyllinen riitti kauppaan myytäväksi. Taisi olla Lahtoniemen kauppa johon menimme. Äiti oli päättänyt vaihtaa sienet pukuun minulle. Kaupassa ei kuitenkaan ollut sopivaa kokoa, mutta sienipytty siihen vaihdettiin. Väriltään se oli ruskea ruudullinen. Kotona sitä muokattiin sopivaan kokoon. En olisi millään halunnut käyttää tuota pukua. Lahkeet olivat liian leveät, ja takki muuten vaan väljä. Oikeasti sen käyttö jäi kyllä varsin vähiin. Arvelen että olisin ollut 5-6 vuotta.
Perunoitakin tuli kauppaan vaunukuorma kerrallaan. Lastin purkamisen ”johto ja vastuu” oli taas uskottu minulle. Vaunu oli Uuksun aseman sivuraiteella. Töihin oli haettu neljä sotavankia läheiseltä vankileiriltä. Tehtävänä oli säkittää perunat 50 kilon paperisäkkeihin, punnita, ja hevosmies ajoi ne varastoon. Vangit tekivät työtä mielellään ja pulisivat siinä sivussa omiaan. Ennen pitkää huomasin, että lapiosta luiskahti usein ohi säkin suun ja ulos vaunun ovesta. Tarkemmin katsottuna vaunun alla kykki tovereita, jotka noukkivat pudonneet perunat ja pujottivat ne housunpunttiinsa. Työpäivän jälkeen marssivat sitten jalat tönkköinä leirille, ja illan mittaan rannassa nuotiolla paistoivat ja söivät. Se oli heille tarpeeseen, koska päivän ateria oli niukka.
Sinäkin päivänä viereinen työryhmä vietti ruokatuntinsa nelijonossa seisten ja löi yhteen käsiänsä edessä ja selän takaa pysyäkseen lämpimänä, koska oli talvinen pakkaspäivä. Kun vaunulasti oli säkitetty, punnittu ja määrä laskettu, todettiin päivän aikana kadonnut määrä huomattavan suureksi. Ei minua siitä moitittu. Otettiin opiksi.
Varsin nopeasti alkoi sujua ihan hyvin se mitä piti tehdä ja miten. Myymälänhoitaja Heikki Koskela siirtyi siitä Uuksulta Pitkärannan myymälään ja vei mukanaan minut ja Maijan. Muutimme asumaan sinne yhden huoneen asuntoon venäläisten rakentaman talon toiseen kerrokseen. Eteisessä oleva uuni lämmitti kahta asuntoa, meidän ja Nevalaisen, jotka olivat myös sukua meille Samiselän kautta. Keittiö oli yhteinen, mutta meillä kullakin oli omat keittolevyt huoneissa. Yhteiskeittiön hellan vieressä oli rinnakkain ruokakomero ja puucee. Kumpaakaan emme käyttäneet. Ruoat säilytimme omassa huoneessa ja tulosteet veimme pihan perälle kauemmaksi keittiön hellasta. Sieltä jäi traumana mieleen kun Maija säännösteli minun leivän syöntiä. Söin sitä hänen mielestään aivan liian paljon. Vähempään oli tyytyminen, mutta myöhemmin olen pyrkinyt täyttämään vajeen. Viereisessä talossa majoittuivat sotilaat. Heidän harjoituskenttä oli tien vastakkaisella puolella. Sotilaita kävi viihdyttämässä viihdekiertue jonka ohjelmassa oli Muodikas näytelmä Jääkärin morsian ja jota esitystä sain seurata. Esitys oli hyvä ja vauhdikas pienessä tilassa toteutettuna.
Pitkärannan myymälä ei ollut tyypillinen sivukylän sekatavarakauppa, vaan valikoima voittopuolisesti elintarvikkeita. Täällä työssä oli toinen rytmi. Asukkaita oli enemmän kuin Uuksulla. Tehdaspaikkakunnalla ihmiset olivat enemmän elintarvikekorttien varassa, ja annokset olivat niukat. Kuukauden ensimmäisenä päivänä oli todellinen ostoryntäys. Silloin tulivat voimaan ostokortin kuukausittain vaihtuvat kupongit. Kaikkien tavaroiden myyntiä säännösteltiin korttijärjestelmällä. Sen piirissä olivat kai paitsi ruokatavarat myös rautanaulat tai polkupyörän renkaat, joita sai ostaa jos oli käyttämättömiä kuponkeja tai ostolupa. Kaupan avautuessa kuukauden ensimmäisenä päivänä sen ovella ja sisällä tarvittiin poliisivartio turvaamassa järjestystä. Järjestys kyllä säilyi, mutta ilman poliisia se ei olisi niin varma. Kyllä tavara korttiannoksiin riitti, pelko loppumiseen kesken ei ollut rynnimisen syy. Kuun vaihde oli vaan niin odotettu koska niukat annokset oli syöty jo vähiin. Poliisi annosteli ovella sisään pääsevien määrän eikä seinät revennyt. Palvelu oli hidasta, jokainen asiakas erikseen, kuponkien leikkaus, tavara pussiin, pakettiin ja rahastus.
Myymälän työt olivatkin paljolti valmistautumista tähän rynnistykseen. Se oli sitä, että 25 kilon voipaketit paloiteltiin korttiannoksen kokoisiksi, samoin sadan kilon sokerisäkit ja 50 kilon jauhosäkit. Punnitsin mielettömiä määriä ruisjauhoja 5:n ja 10 kilon pusseihin aamusta iltaan valtavat kasat. Ja kaikkea muuta valmiiksi jotta ruuhkasta kuun vaihteessa selvittäisiin ehjänä.
Välillä armeijan kirjoissa. Pitkärannan ajalta on myös tällainen vaihe. Valitettava muistikatko on estänyt puuttumisen tähän tarkemmin. Sen muistan kun olin kesken kauppahommien komennettuna armeijan leipiin. En muista miten sinne jouduin, enkä tarkkaa paikkaa missä oltiin, tai sitä kuinka se sitten päättyi. Arvioisin sen kestäneen muutaman kuukauden kesän 1943 aikana. Ja Koirinojan seutua sen täytyi olla. Armeijan polkupyörällä kävin Pitkärannassa lomalla. Jos muistaisin tai olisin vaivautunut myöhemmin silloisen tilanteen selvittämään, olisin virallinen sotaveteraani etuineen ja palveluineen. Tilanteeni oli vähintään vertailukelpoinen lehmäntaluttajiin jotka tuon statuksen saivat. Jo toiminta sotatoimialueella olisi ollut riittävä peruste, luulen.
Myöhemmin tiedämme jotain myös taustoista, kuten komennus ennenaikaiseen asepalvelukseen. Saksan sotaonni kääntyi ratkaisevasti jo 1943. Taistelu Stalinkradista päättyi saksalaisten joukkojen antautumiseen helmikuun 2. päivänä. Kokonainen armeijakunta tuhoutui. Tästä ja sen merkityksestä herrat tiesivät ja huolestuivat, mutta kansat pidettiin rauhallisena. Saksa oli päättänyt taistella viimeiseen mieheen. Riveihin oli tarkoitus kutsua, ja loppuvaiheessa kutsuttiin ikäluokka aina kuuteentoista ikävuoteen asti. Meillä sodan loppuun mennessä otettiin kutsuntoihin 1926 loppuvuosi. Minä olin ikäluokkaa 1927 alkuvuosi, siis vuorossa seuraava kun sota sitten päättyi. Jonkinlaista valmistautumista, niin arvelen on meilläkin ollut yhä nuorempien ikäluokkien käyttöön ottamisessa. Saksassahan se ehti olla jo totta, ja sillä tavalla voitiin näytösluontoisesti osoittaa viholliselle ikään kuin voimaa vielä löytyvän. Vuonna 1943 minä olin tuon 16. mutta meillä ei koko tätä ikäluokkaa kutsuttu palvelukseen ja minäkin vain lyhyen ajan. Mysteeri tästä minulle tuli vasta myöhemmin.
En millään muista kuka kutsui tai miten se tapahtui, mutta ennen pitkää totesin olevani armeijan leivissä. Kauppahommat jäi. Aluksi asuttiin teltoissa, syötiin kenttäkeittiöstä, pakki ja lusikka pestiin purossa, päivystettiin yöllä kamiinaa. Mitään palvelukseen liittyvää tuolta ajalta ei tule mieleen. Myöhemmin olimme majoitettuina isohkoon taloon jossa kerrossängyt, aamuherätykset armeijan tapaan muistan.
Yksi tehtävä kuitenkin tuli. Kylässä asui nainen torpassa kahden pienen lapsen kanssa. Miehensä, kersantti, oli rintamalla. Hänelle oli kulkenut tieto, että vaimo oli pelehtinyt sotilaiden kanssa ja nyt kersantti oli poistunut yksiköstään luvatta, ja nyt vaimo pelkäsi miehensä olevan aikeissa tulla tapaamaan häntä. Oli pyytänyt armeijalta suojelua. Minut oli katsottu tehtävään sopivaksi, ja niinpä löysin itseni vartiopaikalta pienehkön tuvan edustalta astelemassa edestakaisin pihatiellä. Mantteli, lakki ja kokardi sekä olalla sotilaskivääri olivat varusteet ja ulkoiset tunnusmerkit. Pelottava näky, mutta itse pelkäsin ihan kuollakseni. Tuli ilta, tuli yö, pelkokerroin kasvoi, polku kävi tutummaksi mutta yö yhä tummemmaksi. Kuuntelin risahtiko jossain. Ketään ei tullut. Jos kersantti sittenkin tietämättäni yöllä lähestyi ja minua pelästyi voin nyt tunnustaa, että olisin sovinnolla jäänyt toiseksi. Kiväärin käsittelystäkin oli kokemusta vai ilman tähtäystä kohti Kirsun saarta. Myöhemminkin sotaväessä palvelin tykkimiehenä.
Komennus päättyi aikanaan ja selvittämättä jäi miksi koko manööveri. Sota jatkui ja palasin kauppaan. Nyt taas Ylä-Uuksun myymälään. Minua tarvittiin kyllä siellä jo molemmissa myymälöissä. Alkoi vuosi 1944 ja sota oli kääntymässä lopuilleen vaikka me emme sitä vielä tienneet. Saksan epäonni sai Suomen pyrkimään irti sodasta ja etsimään tietä erillisrauhaan. Koko helmikuun ajan käytiin rauhanneuvotteluja tuloksetta. Sitäkään emme luonnollisesti tienneet. Otteet kovenivat. Huhtikuussa pani Venäjä toimeen suurpommitukset Helsingissä kolmena yönä 6, 16 ja 26. päivinä. Niistäkään ei kerrottu julkisesti. Rauhasta neuvoteltiin, mutta 15.4. ne jälleen katkesivat. 6.6. tapahtui maihinnousu Normandiassa. Nyt alkoi jo tietoa tihkua niille jotka ymmärsivät jotain laajemmista kuvioista. 9.6. enäjä aloitti suurhyökkäyksen Kanaksella. 20.6. Viipuri menetettiin. 23.6. Suomi tiedustelee rauhanehtoja, mutta Venäjä vaatii täydellistä antautumista. 26.6. Presidentti Ryti solmi henkilökohtaisen sopimuksen Saksan (Ribbentrop) kanssa ja turvasi Saksan ase- ja ruoka-avun jatkumisen. Meiltä oli molemmat loppumassa. 30.6. U.S.A. katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen. Heinäkuussa saksalaiset jäivät saarroksiin Baltiassa.
Noinhan se meni. Uuksulla seurasimme Aunuksen rintaman ääniä. Siellä tapahtumat kulkivat omaa rataansa ja me poistuimme Uuksulta 24.6. Meitä oli jäljellä viisi - kuusi urhoollisinta jotka läksimme viimeisinä ja sammutimme valot.
Olin vuoroon noissa Ylä- ja Ala-Uuksun myymälöissä komennettuna tarpeen mukaan. Lopussa kuitenkin jälkimmäisessä tavallaan vakiona. Siellä myymälänhoitajana nainen, ja hän oli peleh-tinyt sotilaiden kanssa jotenkin niin, että oli sitten poistunut koko kylästä. Kaupan avaimet annettiin minulle. Loppu oli lähellä. Muu siviiliväki olikin jo lähtenyt. Me iskujoukkona tyhjensimme kylää tavaroista. Semin Heikki tyhjensi asuintaloja, minä osuuskaupan myymälää. Meidän lisäksi oli vain Jestoin Aune, Veera ja joku kolmas tyttö. Majoituimme kaikki Pesoin Semoin taloon siinä lähellä meitä. Tehtävänä oli koota tavarat radan varteen josta ne piti lastata vaunuihin kun niitä tulee. Näin tehtiin, ja tavarakasat kasvoivat mutta vaunuja ei koskaan tullut.
Keskikesän päivät sujuivat tällä pienellä porukalla rattoisasti. Tytöt laittoivat ruokaa ja me miehet kävimme töissä. Viereiselle pellolle oli koottu suuri karjalauma. Sieltä me miehet haimme päivän maitoannoksen. Lehmät makasivat märehtien helteessä. Kokeilimme tissiä tuleeko maitoa. Jos tuli, potkimme lehmän ylös, lypsimme ja kiitimme. Maito vietiin tytöille. Lihat hankittiin periaatteessa samalla tavalla. Valittiin karjasta nuorehko hieho ja talutettiin se Semoin riihen taakse. Siellä kirvestä kalloon, toinen kinkuista irti ja tytöille paistettavaksi. Iso leivinuuni lämpiämään ja iltaan mennessä kinkku kypsyi. Ruoka oli ravitsevaa ja sitä oli riittävästi. Suurin osa siitä jäi riihen taakse luonnon kiertokulkuun.
Päivät kuluivat rattoisasti, meillähän oli tehtävä. Kaupan tyhjentämiseen oli käytössä armeijan auto ja työssä sotavangit läheiseltä vankileiriltä. Nöyriä poikia olivat tekemään. Mutta sitten kaikki muuttui. Eräänä aamuna oli porukka paikalla normaalisti. Nyt vangit eivät olleetkaan kiinnostuneita enää töistä tai minusta töiden jakajana. Heillä oli keskenään valtavasti puhuttavaa. Pölötys oli mahtava. Minua ei enää kuunneltu eikä toteltu. Alkoi pelottaa. Meiltä meni yhteys poikki, läksin kotiin eli majapaikkaan. Kaupan ovet jäivät auki ja tuntui että lopun alku on edessä. Yksi ja toinen kokoili jo kaupan tavaroitakin ilman kuponkeja omiin taskuihinsa. Minäkin otin mukaan yhdet mustat nauhakengät tosin kokoa 46 koska valikoimat eivät olleet kovin monipuoliset.
Sotavangit olivat yön aikana kuulleet sotatilanteen muuttuneen heidän kannalta ratkaisevasti hyvin päin ja kokivat olevansa nyt niskan päällä. Tilanne vaikutti uhkaavalta. Ensimmäinen erä kaupan palveluksessa päättyi näin täydelliseen katastrofiin. Palkka jäi saamatta eikä vastuun perään kyselty.
Meidän ryhmästämme tuli nopean toiminnan joukko, joka poistui paikalta ja jätti tavarat taivasalle ja ne saivat luultavasti jonkun uuden osoitteen. Meidän jälkeemme oli tullut vielä armeijan yksikkö, joka oli pannut laitumella olleen karjalauman lihoiksi. Vain lihat oli ehditty pelastaa parempiin suihin. Suolet ja nahat oli jätetty viestiksi tulijoille kuinka kaunis on Karjala. Toivon mukaan lemu keskikesän helteessä lisäsi vaikutelmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti