R.E.S.P.E.C.T.
Pauli kirjoitti Pirkolle tuolloin kirjeen, jossa on selkeästi kaksi osaa.
Julkaisen tässä nyt kirjeen ensimmäisen, henkilökohtaisemman osan.
Toisen osan, joka on ehkä enemmän kantaaottava yhteiskunnallisestikin, julkaisen myöhemmin.
Kirje alkaa:
Hyvää huomenta Pirkko,
rakas, suloinen kulta pieni.
Tämä on meidän kieli
josta tuloksena hyvä mieli.
Kuusikymmentä vuotta on pitkä aika ihmisen mitassa. Meillä tuo aika on meidän yhteistä aikaa. Sitä ennen olimme edenneet jo aikuisuuden kynnykselle ja olimme valmiita astumaan yhdessä suureen tuntemattomaan. Ratkaisu oli helppo vailla huolia, ilman pelkoa tulevasta tai välittämättä menneestä. Se kertoo elämän armollisuudesta, joka on seurannut meitä kaikki nämä vuosikymmenet. Kiitos Pirkko yhteisistä vuosista, vuosikymmenistä, koko elämästä jonka Sinä olet saanut aikaan minulle ja meille. Elämästämme yhdessä tuli elämisen arvoinen, olemme siitä kiitollisia heille joilta sen saimme. Maailma on ihana paikka elää elämänsä.
Kunpa muistaisi mitä on unohtanut.
En ole kirjoittanut Sinulle pitkään aikaan. Oliko se viime talvi vai jo edellinen kun sait pienen kirjelapun aina herätessäsi päiväunilta. Se oli vain pientä pohdintaa siitä, että muistin Sinut myös ollessani yksin. Oman tarinamme olemme käyneet läpi aikamme ratoksi moneen kertaan, ja sama kysymys nousee esiin: miten tässä näin pääsi käymään. Ei mitään valittamista molemmin puolin, näin luulisin ja uskon olevan. taakse katsominen on viehättävä juttu iän karttuessa sellainen juttu, jonka kanssa suhteessa nuorempiin tulee olla hyvin, hyvin varovainen. Hekin tämän oivaltavat, mutta ovat silloin jo vanhoja. Tällainen valuvika meissä on.
Mutta jotakin meistä. Tulemme kaukaa toisistamme, tuntemattomina ja toisistaan tietämättöminä. Tapaamisemme on monien sattumien summa ilman, että siihen olisi kummallakaan osaa eikä arpaa. Tarvittiin Talvisota ja vielä jatkosota ja vasta sitten kaikki mahdollista. On ylitetty heimon ja perimän eroavuudet, kannat ristiä ja minä vinoristiä, Minulla karjalanpiirakat, mutta ei kesäkeittoa. Mikään noista ei noussut kynnyskysymykseksi kummallekaan kun kysyttiin tahdotko.
Olit kuudentoista ikäinen tavatessamme ensimmäisen kerran. Tämäkin helposti unohtuu, ellei siitä välillä muistuta. Ihminen on vain kerran kuusitoista. Jymylinnassa oli nyrkkeilykilpailut, ja ajan tavan mukaan lopussa oli tunti tanssia. Elettiin säännöstelytaloutta, ja myös nuorison huvit oli niukka hyödyke. Muistan Sinun punaisen mekon, enkä unohda sitä koskaan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, usko pois. Sain luvan saattaa Sinut kotiin, olihan kello jo yli kymmenen, lokakuu ja pimeää. Eteisessä tapasimme vielä tätisi Liljan, joka kertoi, että Nellylle ja Holgerille syntyi tällä viikolla Pipsa. Kerroit myöhemmin hyväksyneesi minun saattotarjouksen pimeän pelossa. Kotimatkalla oli kirkko vasemmalla ja hautausmaa oikealla puolella tietä oli pimeässä pelottavia kumpikin. Kuinka romanttisesti kaikki alkoikaan, mutta olithan jo 16v.
Minä olin lähes viisi vuotta Sinua vanhempi ja olen vieläkin. Tuona vuonna olin vapautunut armeijasta helmikuussa. Ja kohtalokkaaseen lokakuuhun mennessä olin käynyt Varkaudessa, mikä oli kotipaikka ennen armeijaa. Olin muuttanut Lahteen silloisen työnantajani Aholan kutsusta. Olin asunut hänen kotonaan, Kerintien myymälän yläkerrassa ja tutustuin kaupunkiin, kunnes Ahola järjesti minulle paikan Orimattilaan. Ei Ahti tiennyt kuinka kohtalokasta se minulle oli. Paljon ehti tapahtua tuon vuoden kahdeksan kuukauden aikana, sitä olen usein miettinyt. Sinun ja perheesi kautta tuli Orimattila tutuksi. Aloin olla vakiovieras Myllytuvassa, jopa niin vakio, että eräänä maanantaina tuli poika myymälästä minua hakemaan verukkeella, että Lahdesta on soitettu.
Pitihän se arvata mitä tästä seuraa. Olit 18v. kun kihlat ostimme. Se oli Helsingin reissu ja yövyimme hotellissa henkilötietoja vähän vääristäen.
Häitä vietimme Sinun ollessa 19v. Nämä ikä ja vuodet näin toistettuna ovat tylsää luettavaa, mutta kirjoittamalla ylös ne saa konkretiaa. Eihän muistinvaraisesti noita juuri muistakaan. Näin se on mennyt. Kuitenkin on niin, että me, Sinä ja minä tulemme sieltä kaukaa tämän hetken elämää ajatellen. Kaik on muuttunt, sanoi Virolainen jo aikoinaan. Vaikka ikä on meille ainutkertainen, ohi kiitävä osa olla olemassa, kiinnitämme siihen varsin vähän huomiota. Joko me hyödynnämme tai hukkaamme sitä kuin epähuomiossa, vain harva tietoisena ajan kulusta ja otteella, jotta se on omassa hallinnassa oleva asia. Näin voi sanoa vain fossiili, mutta tekee sen oman kokemuksensa pohjalta.
Meidän yhteiset vuotemme ennen hääpäivää Pirkko, olivat ihanaa aikaa kalenteriin katsomatta. Elimme täysillä oman nuoruutemme. Minä voin, minun on pakko ja minun täytyy se toistaa yhä uudelleen. Oli ihanaa olla kanssasi ja parempaa oli vielä edessä päin. Kiitos että kestit vaikka keltainen kaulaliina haisi pahalle. Se oli merkki liittomme lujuudesta, vaikka en sitä silloin voinut tietää. Halusin suojella Sinua kaikelta maailman pahuudelta, pahoja poikia oli liikkeellä. Itse tein kaikkeni suojellakseni Sinua särkymiseltä, ettei Pirkko menisi rikki, särkyisi pahan maailman puristuksessa. Ja Sinä kestit. Kesäkeitto oli Sinun testisi.
