Tavisten tarina I

Tavallinen tallaaja taivaltaa polkunsa päähän joko moukan tuu­rilla tai joka tapauksessa taivaltaa. Viittaus kohtaloon kalskah­taa kol­kolta, mutta sitä se ei ollut kesällä saunan lauteilla kun nel­jä­vuo­tias Nadja tavanomaisen tarinoinnin yhteenvetona to­tesi, jotta sel­laista on asiain kohtalo. Päinvastoin kommentti oli huvittavaa pik­kuvanhan pohdiskelua. Aforismi jäi elämään mie­len sopu­koi­hin.

Lapset ja isovanhemmat samoilla lauteilla sisältää ajan kulussa yhteensä pitkän kaaren. Niin pitkän, että otsikon sisältö alkaa puhutella. Varsinkin jos on jo tullut siihen ikään, että pal­jon on vettä virrannut - sanotaan. On käsitelty asioita, on koettu kohtaloita, Muutenhan emme tässä olisi.

Pintaa raaputtamalla saattaisi tulla esiin jotain muistiin mer­kit­tä­väksi. Mutta miksi nähdä vaivaa? Mitä taviksen taipaleella voi­­si olla sen arvoista? Eihän tavallisella voi olla tavallista enempää kerrottavaa tai kuultavaa.

Mennyt on elettyä, tulevasta emme tiedä, joten eläkäämme tätä aikaa. Kun on hyvä näin, se tekee elämästä mielenkiintoisen ja elämisen arvoisen. Meillä kaikilla on takana ja edessä oma tari­namme. Ei kahta samanlaista. Kohtalon kulku siinä rinnalla luo kytkösten verkon, josta punoutuu meidän jokaisen oma iso ai­nut­laatuinen juttumme. Ja se panee raaputtamaan.

Kohtalokkaat sanat esiin nostanut pikkuvanha ei ajatellut asiaa sen pidemmälle. Se on vasta myöhempien aikojen rasite - hänel­le­kin. Kohtalossa on jotain pelottavaa, jos otamme sen an­net­tu­na. Ja miksi emme ottaisi myös niin? Toisena ääripäänä otamme sen omiin käsiin - muka. Yleisintä lienee sovellutus siinä väli­maastossa. Kirjava kokonaisuus siitä tulee ja maailma on mie­len­kiintoinen paikka elää.

Omat kokemuksemme ovat meitä lähinnä. Siksi ne ovat meille rak­kaita kokemuksina, elämyksinä, hyvinä, huonoina mutta meille omi­na. Olemme myös parempaan pyrkijöitä. Siihen käytämme op­pimisen lahjojamme. Oppia voi myös kokemuksen kautta, niin hy­vin omien kokemusten kuin toisten ja erityisesti toisten. Sillä on­han niin, että kaikkia virheitä emme yksinkertaisesti ehdi elä­mäm­me aikana itse tekemään. Ei oppi ojaan kaada - sano­taan, mut­­ta mi­ten tässä oikeastaan pääsi näin käymään.