Tavisten tarina VII: Koulutie

Pirkon koulutie kulki kylän läpi Käkelänkujalle. Matka ei ollut pitkä, ja tie oli tuttu. Myllytietä mentiin Hilvosen ohi, elokuvateatterin ohi ja Malinin kohdalta Lahti - Helsinki valtatietä Orimattilan sillalle. Siitä Martta Kuhan (lempinimeltä Kurttamahan) kioskille päin Käkelänkujalle ja siinä se koulu oli vasemmalla puolella.

Tätä Pirkko oli taapertanut ennenkin ja yksin. Jo ennen kouluikää oli mennyt kerran koulun pihalle kyselemään meidän Mattia, koska Matti oli jo koululainen. Ei Mattia pihalla näkynyt, mutta joku opettaja tuli apuun koska Matille oli tullut asiaa kesken päivän. Opettaja vei luokkaan ja istutti Pirkon takapenkkiin seuraamaan mitä Matti täällä touhuaa. Nyt Pirkko oli itsekin kuin koululainen. Se oli jotakin ihan erikoista, malttoiko pysyä pulpetissakaan. Ja kun ope sitten toivotti tervetulleeksi huomennakin, niin ei riemulla rajoja. Pirkkohan meni huomennakin, ja joka koulupäivä siitä eteenpäin. Tästä se koulutie alkoi.

Koulukuvassa Pirkko opettajan sylissä. Pirkko aloitti koulun sattumalta, jo ennen kouluikää 6 vuotiaana, mutta selvisi itseään vanhempien joukossa hyvin ja hyvällä mielellä opettajan lellityttönä. 

Pirkko sai hyvät numerot urheilussa, laulussa ja uskonnossa. Omasta mielestään hän oli huono oppilas ja lisäksi ruma. Vasta kun joku kertoi nähneensä hänen rippikuvan helsinkiläisen valokuvaliikkeen näyteikkunassa hän uskalsi katsoa peiliin. Käkelänkujalla oli kansakoulun lisäksi myös oppikoulu, jossa vain osa jatkoi, suurin osa kansakoululaisista lähti jo työn hakuun. Lukio oli Lahdessa. Sen suorittivat Pirkon tietämän mukaan vain pankinjohtaja Juonalan tyttäret. 

Kuva TUL:in liittojuhlilta Helsingissä 1946. Pirkko eturivissä, kuudes oikealta.

Pari vuotta koulua ja maa joutui sodan pyörteisiin. Se näkyi ja kuului Orimattilassakin vaikka paha maailma oli kaukana. Koulu päättyi kesken päivän kun sota alkoi. Koululaiset saivat lähteä kotiin. Sirkka Nyman tuli tiellä vastaan ja kertoi kauhuissaan; että Lahti on pommitettu maan tasalle. Uskottava se oli kun pommikoneet kulki siihen suuntaan Orimattilan yli. Ihan näin huonosti ei asiat kuitenkaan ollut. Lahtea pommitettiin, mutta venäläisten menestys ei aina ollut kovin hyvä, onneksi. Koulunkäyntiä jatkettiin jossain vaiheessa nyt oppikoulun tiloissa.

Miksi sota näkyi niin pian näin kaukana siitä missä sotilaat olivat. Onnettomuudeksi meille maahan tunkeutuja oli valinnut myös siviiliväestön hyökkäyksen kohteeksi. Tämä oli ennen kuulumatonta. Koskaan ennen ei ollut käytetty sellaista tuhovoimaa siviileihin kuin nyt oli ilmapommitukset siviilikohteisiin aloitettu. Tarkoituksena tässä oli sen kautta murtaa puolustustahtoa rintamalla. Orimattilan miehet kutsuttiin Mustaan korpeen isä Lauri muiden mukana. Edessä oli lähtö rintamalle. Pirkko ja Sievä kävivät vielä ennen sitä miesten kokoamispaikalla tervehtimässä isää ja veivät evästä matkalle. Isä selvisi sodasta ehjänä, mutta terveys petti rintamaolojen rasituksista johtuen ja johti kuolemaan 1949.

Sota muutti kaiken, elettiin sodan tunnelmissa. Venäläiset koneet lensivät ylitse pommitusretkille sisämaan kohteisiin. Koulusta tuli sotasairaala ja sinne alkoi tulla haavoittuneita hoidettavaksi. Koteihin alkoi tulla viestejä kaatuneista nuorista miehistä jotka koottiin kirkon suojiin ja haudattiin sotasankareina kirkkomaan multiin. Myöhemmin tuli Orimattilaan runsaasti uusia asukkaita, kun sodan seurauksena sotatoimialueet heti ja sittemmin koko Viipurin lääni oli tyhjennettävä suomalaisesta väestöstä. Uusista asukkaista tuli pysyvä osa Orimattilan asutusta.

Sota päättyi ja olot alkoivat vakiintua. Jo 1946 viriteltiin uutta uskoa tulevaisuuteen. TUL:n liittojuhlat pidettiin tuolloin Helsingissä. Pirkko on kuvassa eturivissä kuudes oikealta. Hänen puserosta puuttuu merkki. Sirkku oli ohjaajana ja puseroiden hankinnassa oli tapahtunut jotain sekaannusta. Pusero oli valkoinen, mutta merkki rinnasta puuttui. Itkin paljon ja katkerasti, kyllä minunkin puserossa olisi pitänyt olla merkki, muistaa Pirkko. Paita oli kyllä ihan siisti, ja oli siellä joku muukin merkitön mutta se ei lohduttanut. Valmistautuminen juhlaan ja esiintyminen sen tilaisuuksissa oli mukava kokemus, josta jäi hyvät muistot pitkäksi aikaa ja merkkikin ajan myötä unohtui.

Myllytupa kosken vastakkaiselta rannalta nähtynä. Perhe oli tuolloin muuttanut jo pois. 

Myllytuvassa asuttiin vielä Pirkon perheen muuton jälkeen. Aika oli tehnyt tarpeettomaksi pienet myllyt, verstaat ja pärehöylät. Jäljellä oli luhistuneet betonirakenteet ja niitä sanottiin sementiksi. Orimattilan ryhdyttyä kaupungiksi kosken seutu siivottiin sileäksi, niin että paikalla kasvaa edelleen vain vanha pihlajapuu.

Pirkon sisarukset löysivät paikkansa muualta ja äiti jatkoi työuransa loppuun Villatehtaalla. Asui viimeiset vuotensa veteraaniyhdistyksen omarahoitteisessa kerrostaloasunnossa mukavasti näköetäisyydellä entisestä Myllytuvasta. Isän sotilasvammalain mukainen eläke lisänä työeläkkeeseen turvasi äidille kohtuullisen toimeentulon. Sotaveteraanit pitivät huolta myös itse itsestään. Tämä oli luontaista itsesuojelua. Orimattilassa veteraanijärjestö rakensi kerrostalon jäsenten asuttavaksi ja Sievä sai talosta asunnon. Ensin yksiön ja muutti myöhemmin kaksioon. Kun talossa oli asuttu sen aikaa, että yhtiölainat tuli maksetuksi, saivat osakkaat lunastaa osuutensa.

Sisarusparvi oli kysyttyä nuorisoa avioliittomarkkinoilla. Pesästä lähdettiin ja perheet perustettiin suunnilleen ikäjärjestyksessä. Erkki tapasi nätin tytön Mailan Vesivehmaalta Tankkalan talosta. Vehmaalla pidettiin häät ja sinne naapurustoon Tankkalan suvun maille asetuttiin asumaan. 

Holger tuli junalla Loviisan suunnasta ruotsinkieliseltä alueelta virkailijaksi Orimattilaan asemalle. Hänestä Nelly nappasi aviomiehen ja avioliitosta tuli pysyvä. Nelly joutui kielikylpyyn, perheestä tuli kaksikielinen ja hän selvisi hienosti uuden sukunsa ja oman perheensä kanssa ilman kielen ongelmia. 

Kaija lähti kauemmaksi Orimattilasta kampaajan opit hankittuaan. Äänekoskella häntä odotti Jukka, mahtava seuramies ja hyvä esiintyjä, työssäkin samalla alalla. Avioliitto oli mitä luontevin vaikka päättyikin ennenaikaisesti. Matti lähti töihin Helsinkiin. Anja tuli kadulla vastaan, ja tuli toisenkin kerran ja sillä seurauksella, että alettiinkin kulkea samaan suuntaan. Ja matka jatkuu edelleen. Pirkon kohtalona oli heili Karjalasta ja siitä olen minä hyvin iloinen. 

Raija nuorimpana ryhtyi muusaksi lapsia työkseen opettavalle ja kasvattajalle Vesalle, mikä oli ihan viisaasti tehty ja näin heillä on riittänyt huomiota myös oman perheen ulkopuolella vellovaan todellisuuteen. Kuten huomaamme, pesä myllytuvassa oli näin tyhjentynyt ja Sievä- emokin siirtynyt sieltä pois, ei kauas mutta asumaan uudemmalla tavalla ajanmukaisissa oloissa. .

Pirkonkin nuoruus päättyi ennen kuin oli kunnolla alkanut. Häitä vietimme kolmen vuoden tutustumisen jälkeen 25. päivä elokuuta 1951. Säät suosivat meitä. Koko elokuu oli lämmin ja hääpäivänä oli kaunis poutasää. Vieraita oli ihan mukavasti. Myllytuvan saunapadassa keitettiin soppaa päivän ateriaksi ja iltaa varten oli varattu Jymylinna, sama paikka jossa meidän jymyjuttumme, ensitapaaminen tapahtui. Vihkiminen oli Orimattilan kirkossa. ”vanhaan venäläiseen tapaan” yksi päivä ei riittänyt. Seuraavana päivänä jatkettiin Ortodoksisella vihkimisellä Lahden tilapäisessä kirkossa. Vieraat olivat edelleen paikalla ja myös Lahden tapahtumassa mukana. Kaukaa Savosta tulleet vieraamme yöpyivät orimattilalaisessa majatalossa, Ville poikien kanssa Myllytuvan lattialla. Pirkon kammari oli rauhoitettu meille hääyötä varten. Järjestelyt kaikkinensa olivat meidän näköisemme. 

Vihkikuva:  Orimattilan valokuvaamo.

Puhelin: Orimattila 27.

Hääpäivän lähestyessä pohdiskelin itsekseni tilannetta paikkakunnalla erilaisen ristin kantajana. Päätin liittyä Pirkon kanssa saman seurakunnan jäseneksi Vihkitoimitus tässä oli arveluttava asia. Kun sitten puhuin tästä Pirkolle, yllätys oli ettei hänellä ollut mitään vastaan kuinka minä haluan tehdä. Eroaminen edellytti henkilökohtaista käyntiä seurakunnassa ja matkustin Lahteen. Keskustelimme pitkään kirkkoisän kanssa. Sivusimme tuttuja nimiä, seurakunnasta eronneita ja seurakunnassa mukana olevia. Kuulin seurakunnan suunnitelmista Lahdessa. Kuulin paljon muutakin mikä tuntui kotoiselta. Jo keskustelun alkuvaiheessa häivähti tunne kuin olisin tullut käymään kotona. Että tällaista on vielä olemassa ja että tämä onkin isompi juttu. 

Häät Jymylinnassa. Kuvassa Jymylinnaksi muuttunut entinen Orimattilan Suojeluskunnan talo sankaripatsaan vihkimisen jälkeen 1948 Kuva Pitäjän sanomat.

Hääpäivä minulla oli silloin jo tiedossa ja vihkimisestä sovittiin kellon tarkkuudella. Käynti oli ikimuistoinen ja alkoi antaa eväitä kartuttaa tätä henkistä pääomaa. Alkoi itää tunne, että tavarat meni mutta henki jäi. Annoin Pirkolle matkakertomuksen ja hän oli täysillä mukana mitä nyt oli sovittu.

Tarinassa näkyy vanhoja kuvia. Myös Pirkosta on pari sellaista lapsuuden ajalta. Kosken rannalla on eletty aineellisesti ahtaalla, mutta henkisesti väljästi. Katson noita kuvia sivusta tulleena, mutta Pirkkoa myöhemmin jonkin verran tuntien. Näen hänen lapsuuden kuvista monta merkillistä asiaa. Pirkon olemus kuvissa henkii niitä samoja asioita mitkä ovat kulkeneet hänen mukanaan läpi elämän. Elämänhän piti muuttaa ihmistä. Miten tässä tapauksessa näin kävi? Pirkon ilme ja olemus lapsuuden kuvissa kertoo jo suoraan minkälainen ihminen hänestä sitten tuli.

Kun katson Pirkon kuvia, näen niissä avoimen, innostuneen, hyväntahtoisen, muista kiinnostuneen ja tilanteen hallitsevan, tuolloin vielä lapsosen, mutta sellaisen ihmisen mikä hänestä sitten tuli. Ja noille ominaisuuksille Pirkko on pysynyt uskollisena läpi elämän. Kodista nämä eväät on hänellekin annettu. Äiti on pitänyt arvossa oikeita asioita. Tytöt on vaatetettu huolella kaikesta huolimatta. Kuvaan on menty kammattuna, tyttöjen kaulukset ovat kohdallaan, mekko on sileä. Kuvista näkyy, että ne ei ole vain näpäytetty, siihen on valmistauduttu, ja siihen on panostettu. Tilanne on ollut kuvaamisen arvoinen. Näistä pienistä se iso kokonaisuus syntyy. Minä osuin matkallani oikeaan paikkaan. Pirkon rinnalla on ollut helppo kulkea.

Pirkon kiirehtiessä koulutielle minä olin taapertanut sitä jo neljä vuotta. Minun olisi kuulunut olla opinnoissani viisi vuotta edellä, mutta hän oli päättänyt panna paremmaksi tietämättä kuitenkaan mitään Uuksun tapahtumista. Minä en vielä kuusivuotiaana lähtenyt vaeltamaan yksin kotinurkkia kauemmaksi kuten Pirkko teki.

Meillä meni kaikki toisin. Minun lähtöni ekaluokalle oli astetta vaikeampi. Meillä oli alakansakoulu ja yläkansakoulu eri paikassa, vaikka kumpikin Ylä-Uuksussa. Matkaa sinne oli 4-5 kilometriä, riippuen mitä tietä käytti. Lysistä mentiin radalle, ja jos sitä jatkoi matka hieman lyheni. Sen verran etäällä kouluista oltiin, ettei minulla ainakaan ollut paljoa ennakkokäsitystä kouluista. Tiesin kyllä rakennuksista, että valkoinen on alakoulu ja punainen yläkoulu. Edellinen oli vähän kauempana ja luokkia siellä kaksi ja toisessa neljä. 

Uuksun kansakoulu, ”punainen koulu”.

Koulu ei minua kiinnostanut lainkaan. En olisi halunnut millään lähteä kun lähdön aika tuli. Siihen ei oltu valmistauduttu. Ei ainakaan niin että olisin tiedostanut, jotta tulossa sekin aika on. Äiti saattoi minut ensimmäisenä päivänä Lysin sillalle ja siitä piti jatkaa rataa pitkin. Panin hanttiin, sen muistan. Itkin ja kiukuttelin ja aikaakin kului. Hämäräksi jäi mikä sai pyörtämään pyhän päätökseni ja lopulta jatkoin matkaa. Olin yksin taipaleella, ja jälkeenpäin olen ihmetellyt miksi ei muita. Heikillähän oli monta lasta, mutta miksi ei yhtään tähän hätään. Ensimmäisestä koulupäivästä muistan vain koulun kuistin. Iso se oli, valoisa ja seinät pelkkää ikkunaa. Luokasta, asioista tai opettajasta ei jäänyt mitään merkkiä. Kotiin palattua en muista että olisi ollut mitään kerrottavaa. Kaksi vuotta siihen alakouluun meni, mutta muistikuvia koulusta on vasta siitä punaisesta. Siitäkin lähinnä välitunnit kun syötiin eväät. Maitopullo ja voileivät oli pulpetissa hyvässä sovussa kirjojen ja vihkojen kanssa. Sieltä ne ruokatunnin tullessa sai kätevästi ja nopeasti esiin niin, ettei tarvinnut edes paikaltaan poistua.

Kotona ei opeteltu aakkosia. Ei kuulunut tapoihin lueskella kirjoja tai lehtiä. Meille tuli vain Kuluttaja, Osuusliike Itä-Karjalan jäsenlehti. Siitä sarjakuva Pekka Puupää oli se mikä ainakin luettiin sitten kun itsekin osasin. Jonnisella näin kerran Laatokka-lehden. Myöhemmin tiesin sen päivälehdeksi jonka painopaikka oli Sortavala. Meillä siis aakkoset aloitettiin vasta koulussa, koska sitä vartenhan sinne oli menty. Koulun käynti sujui kyllä ihan hyvin, sain kohtuulliset arvosanat paitsi laulusta. Stipendinkin kerran ja siihen liittyvä pankkikirja kulki pitkään piirongin laatikossa ilman muita panoja tai nostoja ja saldon saivat venäläiset sotasaaliina.

Urheiluakin koulussa oli, mutta pinko en ollut. Hiihtokilpailuista muistan vain sen kun jäin viimeiseksi. Minua ei huono sijoitus mitenkään häirinnyt, suksetkin oli sitä sun tätä. Voitto- ja Rotanloukku- nimiset siteet ja monot oli vasta myöhempien aikojen juttuja. Voittositeestä tuli yleisin, nopea ja kätevä. Se sulkeutui yhden pykälän verran yhdellä painalluksella kun Rotanloukussa oli jo useita mahdollisuuksia lisätä kiristystä. Näihin tarvittiin jo erikseen hiihtokengät eli monot, mutta meillä oli mäystimet ja nahkasaappaat. Hiihtokengillä on oma tarinansa. Se oli todellinen menestys hiihdossa ja jalkineena. Monot olivat lahtelainen Monosen kenkätehtaan tuote josta tuli yleisnimi hiihtokengille. 

Oppilaita Uuksun koulussa. Takana vasemmalla opettaja Mikko Mensonen. Hänestä oppilaat kolmas ja neljäs serkukset Ilmari ja minä.

Valkeasta koulusta siirryttiin punaiseen. Se kunnostettiin juuri ennen kuin luovutettiin venäläisille ja myöhemmin poltettiin. Remontin ajan pidettiin koulua siinä lähellä, Maamiesseuran talossa sahajauhomäen takana. Sieltä saatuna opetuksena jäi mieleen tapaus, kun välitunnilla tutkimme opettajan pöytälaatikoita jotta näkisimme mitä hän on kokeista antanut. No ope yllätti ja oli vihainen. Hän pani meidät kolme poikaa luokan eteen ja paiski kirjalla korville kaikkia tasapuolisesti. Ei siitä mustelmia tullut, vain pysyvä muisto kyllä. Opettajamme Mikko Mensonen meni myöhemmin naimisiin Lydia Kuutsan kanssa ja meistä tuli sukulaiset. Nyt olemme käyneet kylässä Lydian luona Kulosaaressa. Mikko on siirtynyt jo rajan taa, ja opetusta taotaan kalloon enää vain kuvaannollisesti, ei lyöden kirjalla päähän. Mutta kyllä se oppi meni perille silläkin tavalla .

Kumma kyllä koulun ajalta mieleen painuvinta on ollut koulumatkat. Ehkä matkan pituus 4-5 km ja siihen tarvittu aika on ollut vahvasti vaikuttamassa. Porukalla kuljettiin, paitsi se ensimmäinen ja erityisesti paluut koulusta käytettiin täysillä hyväksi. Kotona ei koskaan kiirehditty tai kyselty viipymisestä eikä lukujärjestystä (ai mitä) seurattu. Valittavissa oli monta reittiä, porttien ja peltojen kautta, pitkin rantoja, rataa myöten tai maantietä pitkin. Kaikkihan olemme kokeilleet kuinka pitkälle pystyy ratakiskoa pitkin putoamatta. Muita mahdollisuuksia oli poiketa Vuaran mäen kautta. Palovartiotorni korkealla paikalla oli jännittävä jopa vaarallinen paikka. Itä-Karjalan myymälä ohitettiin jos kuljettiin maantietä pitkin. Sieltä sai maailman parhaat munkit. Täsmälleen samanlaisia olen saanut myöhemmin vain kerran Puolan matkalla Varsovassa pienestä kivijalkamyymälästä oli pullapuoti ja tällaisia herkkuja.

Koulumatkat talvella muistan lumisina Teitä ei juuri aurattu. Oli myös kantavia hankia sitten keväämmällä ja silloin oli tilaisuus oikoa mutkat suoriksi. Kun kevät koitti ja lumen alkaessa sulaa auraamattomilta teiltä, niin hevosten kavionjäljet ja lantapaukut sulattivat tiet kuoppaisiksi. En muista että keli tai sää olisi ollut este mennä kun mentävä on. Hauskinta matkanteko oli sulan aikana ja hyvällä säällä, mutta sehän on vain osa lukukaudesta. Yleisesti ottaen ei tuo kodin ja koulun väli ollut matka eikä mikään eikä rasitus edes talvella. Joskus päästiin peukalokyydillä pätkittäin. Aikuiset ymmärsivät meitä. Talvella ottivat joskus rekeen tai vielä parempi jos pääsi kannoille. Sama kesällä kärripelissä kun matka sattui kulkemaan samaan suuntaan. Erään kerran saimme luvan nousta kärryihin. Koska meitä oli monta ja kaikkien piti tehdä se yhtä aikaa, niin minä hyppäsin istumaan aisalle. Putosin kuitenkin tielle ja kärryn pyörä kulki jalan yli. Siitä tuli pitkä sairasloma. Yhtä pitkä tuli kun seurauksena tappelunpoikasesta. Semi -nimistä kaveria potkaisin takapuoleen sillä seurauksella, että nilkka nyrjähti. Äidille kerroin näissä molemmissa tapauksissa astuneeni tiellä kavion kuoppaan. Selitys toimi. Siitä seurasi osanottoa ja päivittelyä roppakaupalla.