Tavisten tarina VIII: Mutkia koulutielle, osa 1 - evakkoon lähtö

Samaan aikaan kun Pirkko kertoo koulutiensä keskeytyneen pari vuotta aloituksesta, minä iäkkäämpänä ehdin pitemmälle. Sodan lähtölaukaus ammuttiin ja alkoi vaikuttaa samaan aikaan koko maassa. Minä olin silloin jo kansakoulun oppimäärän loppumetreillä. Kylässä oli tehty linnoitustöitä jo pitkin kesää ja töissä oli muualta tullutta väkeä. Näkyvää jälkeä oli vain joen pengertäminen. Joen meidän puoleinen ranta Hipin rannan alueella leikattiin jyrkäksi ja paalutettiin. Tarkoituksena luultavasti oli estää maahan tunkeutujan yritys ylittää joki tällä alueella. Koulu olikin jo suljettu, ja se oli jossain muussa käytössä.

Aikuiset elivät jännityksen vallassa. Kyllä sen aisti vaikka viranomaiset rauhoittelivat ja myönteistä mielialaa pyrittiin pitämään yllä. Heikki tyhjensi perunakellarin jo kesällä. Heidän ja Laasovin kellarit olivat rinnakkain rinteessä meidän ja Laasovin välillä. Heikki siisti omansa, teki lankuista lattian ja keskelle pitkän pöydän ja reunoille lavitsat. Tämä tehtiin sodan varalle. Jos sota alkaa, Heikin perhe ja me menemme perunakuoppaan siksi aikaa kun se on mennyt ohi. Sodan päätyttyä tulemme ulos ja jatkamme elämistä entiseen tapaan. Se oli meidän sotasuunnitelma.

Parempiakaan suunnitelmia sodan varalta ei väestöllä ollut. Elämä rajan pinnassa loi tietysti jännitystä, eikä ollut epäselvää miltä suunnalta vihollinen saattaa tulla tai missä se nyt luuraa. Suomelle oli jo kesällä esitetty alueiden vaihtoa suojaksi Leningradille. Hanko vaadittiin vuokrattavaksi sotilastukikohdaksi Venäjälle. Valtiojohto Saksassa ja Venäjällä olivat katsoneet tilaisuuden tulleen laajentaa alueitaan Keski- Euroopassa kukin erikseen ja yhdessä. Puola oli jaettu. Suomi ja Balttia oli liitetty Venäjän etupiiriin kuuluvaksi. Venäjä harkitsi Suomen puolustuskyvyn vähäiseksi ja ajankohdan vaatimusten esittämiselle sopivaksi. Tarton rauhasta, jolla sopimuksella Suomi itsenäistyi oli vasta 19 vuotta. Kansainliitolta toivottiin tukea. Neuvoteltiin mutta toisin oli päätetty. Venäjä aloitti sodan ilman sodanjulistusta. Kaikki tapahtui sittenkin yllättäen, pieni maa ei voinut tietää mitä suuret olivat sopineet. Minun koulutie jatkui sitten Sisä-Suomessa Sorsakosken tehtaan kansakoulussa.

Alue tyhjennetään. Marraskuun 30. päivänä 1939 klo 8.00 venäläiset joukot ylittivät rajan Salmissa. Meiltä Mantsinsaaren patteristo alkoi ampua raskaalla tykistöllä vastatulta juuri kahdeksalta, ja niin olimme todistamassa sodan alkaneen. Oli hyvin hämmentävä olo. Aikuiset siinä puuhasivat jotain. Kukaan ei juuri puhunut mitään. Ei siinä pakokauhua syntynyt, päinvastoin tyyni rauhallisuus täynnä harkintaa ja pelkoakin mitä tästä nyt seuraa. Perunakuoppa oli, mutta ei ihan tähän oltu varauduttu. Nyt ammuttiin kovilla. Mantsin tykistön kantomatka oli lähelle rajaa ja ohi Uuksun Pitkärannan suuntaan. Suojaksi ja sateenvarjoksi tuota ei kuitenkaan kukaan mieltänyt.

Tunnin kuluttua kello 9 toi kolme sotilasta viestin, että alueelta on poistuttava klo 12.00 mennessä. Se oli tavallaan helpotus. Joku ehkä pitää meistä huolta. Ja nyt tuli tekemistä. Äiti haki sarailta juuttisäkin ja alkoi keräillä siihen tavaroita. Meiltä ei edelleenkään häiritty millään ylimääräisellä. Sotilaat kysyivät onko muita asukkaita tästä eteenpäin. Ovaskainen siellä asui yksin ja minä sain tehtäväksi viedä saman viestin hänelle minkä olimme saaneet. Siellä oli uuni lämpiämässä ja käski kertoa ettei lähde mihinkään. Kerrottuani tämän sotilaat poistuivat. Seuraavan kerran näin Ovaskaisen muutamaa viikkoa myöhemmin Pohjois-Savossa Leppävirran sairaalassa, oli kääntänyt takkinsa ja lähtenyt hänkin.

Äiti ja Heikin perhe pitivät kuitenkin nyt neuvottelun. Päätöksenä näytti olevan ettei lähdetä mihinkään. Päivä kului siinä ammuntaa kuunnellen. Kohta siihen alkoi tottua eikä se ollut enää niin pelottavaa, sen verran kaukaa kumu kuului. Mitään ei ollut näkyvissä ja aikuiset olivat rauhallisen oloisia. Olihan meillä se perunakellari. Tuli ilta ja päivä pimeni, olihan marraskuun viimeinen. Illan mittaan kierrettiin ikkunoita, kaikki olivat hereillä. Kello tuli 23. Nyt nähtiin, että vastarannalla koko sen pituudella oli kaikki talot pantu tuleen. Maassa oli jo lunta, mutta jää lahdella oli kirkas. Palavien talojen loimu jäätä vasten korosti tunnelmaa. Se alkoi pehmittää aikuisia, mutta päätettiin katsoa vielä yön yli. Aamun valjettua päätettiin sittenkin lähteä.

Myöhemmin on käynyt selville, että määräys poistua kello 12, eli jo neljän tunnin kuluttua sodan alkamisesta oli annettu vain varmuuden vuoksi. Ja miksi meidän viivyttelystä ei seurannut mitään. Se oli ensimmäinen merkki koko 105 päivää kestäneen sodan kulusta. Suomalaiset panivat vimmatusti vastaan, siksi meille jäi aikaa. Tällä rintamalla oli kaikki pitäjän omat miehet, lisäksi tietysti muu sotaväki. Nyt puolustettiin todella omia kotikontuja. Maahan tunkeutujaa ei katsottu hyvällä. Venäläiset etenivätkin koko sodan aikana vain Pitkärannan seudulle ja Uuksulta Pitkärantaan oli vain 12 kilometriä. Tälle matkalle piiritettiin ja motitettiin venäläisiä suuret joukot joissa heitä kaatui, kuoli nälkään ja tuhoutui monin verroin enemmän mitä suomalaisia menehtyi. Myöhemmin edelleen on todettu, että täällä kohdattu sinnikkyys oli yllätys myös hyökkääjälle, sen kyky tuli uuteen arvioon ja vaikutti koko sodan kulkuun ja suurpolitiikan käänteisiin tästä eteenpäin. Mutta tämä tästä sivujuonteena. Palataan työjärjestykseen.

Aamun valjettua lähdettiin. Heikin hevosella oli tarkoitus mennä. Heitä oli seitsemän, meitä kolme. Matkatavaraa meillä oli yksi juuttisäkillinen, heillä enemmän. Reki oli tavallinen laitareki ja lunta oli parikymmentä senttiä. Jo Jonnisen peltotielle päästyä kävi selväksi, ettei kaikki rekeen sovi eikä hevonen jaksa vetää. Minä esimerkiksi olin pysytellyt sen pari sataa metriä kannoilla. Ylä-Uuksussa erottiin. Heikin retkikunta jatkoi Pitkärantaan ja me menimme Uuksun asemalle.

Asemalaiturilla oli yksi sotilas joka kertoi ettei täältä enää junia lähde eikä tule. Hän tiesi, että Pitkärannan asemalla on vielä lähdössä. Äiti (säkki selässä), Severi ja minä jatkoimme matkaa pois asemalta. Nyt menimme Samiselän mäelle jonne oli pitkähkö nousu. Mäellä oli useita taloja, mutta ei ristin sielua. Talojen ovet oli jätetty auki. Tunnelma oli aavemainen. Menimme erääseen taloon sisälle. Äiti oli kotoisin tästä läheltä ja hänen ensimmäinen aviomiehensä oli jostakin näistä Samiselän mäen taloista. Siis asunut täällä, ehkä juuri tässä? Emme voineet sitä tietää, sillä näistä meille lapsosille ei oltu puhuttu. Ei voi tietää mitä äidin mielessä liikkui, kun hän nyt todella yksin kahden lapsensa kanssa halusikin mennä tuolle mäelle, eikä kiiruhtaa seuraavalle asemalle ja junaan. Arvattavaksi jää mikä talo se oli jossa hän halusi käydä ja johon menimme sisälle. Istuimme siellä hiljaa jonkin aikaa. Sitten taas alas maantielle ja siitä edelleen kävellen säkki selässä Pitkärannan suuntaan, kolme pientä ihmistä ja juuttisäkki maailman suurten tapahtumien keskellä.

Kohta päästyämme maantielle tuli Salmin suunnasta sotilaskuorma-auto. Sotilaat arvasivat tilanteen ja pysähtyivät. Kuorma-auton lavalla matkustimme sitten Pitkärannan asemalle. Siellä oli täysi hässäkkä päällä. Väkeä oli kaikki paikat täynnä, sekaisin sotilaita ja siviileitä. Höyryveturit puhkuivat perässä pitkät letkat härkävaunuja. Tilanne vaikutti kuin se olisi hallinnassa, järjestetyltä ja turvalliselta verrattuna Uuksuun josta tulimme. Siellä yksi sotilas ja tyhjä ratapiha. Meidät ohjattiin kiipeämään erääseen härkävaunuun. Vaunuissa oli laverit kahdessa kerroksessa vaunun kummassakin päässä niin, että laverille voi sijoittua matkustajaksi pitkälleen vieri viereen, alle 10 kullekin ritsille. Meille löytyi tila alemmalta laverilta kolme paikkaa vierekkäin. Olo tuntui yhä paremmalta. Samassa veneessä oltiin ja meitä oli paljon. Puheensorina täytti ilman sisällä ja ulkona. Oli turvallinen tunne, unohtui koko sota, oltiin menossa turvaan. Öljylyhty roikkui seinällä ja valaisi läpi yön.

Kaikki ei ollut hallinnassa, mutta sitä emme voineet tietää. Jälkeenpäin tiedämme aina enemmän. Sodankäyntiin liittyy myös vakoilu. Ja vihollisella toimi tämäkin puoli jo heti alussa. Väestön siirtoja seurattiin, ja tuhoiskut siviileihin oli tarkoitettu murtamaan puolustustahto kotirintamalla. Pommikoneet osasivat tulla paikalle aina kun väestöä keskittyi solmukohtiin. Niin oli nytkin Pitkärannassa ollut tilanne. Kun viimeinen juna Salmista oli saapunut ja asemalla oli tungosta asemaa pommitettiin. Sillä kertaa tuli suutari. En tiedä varmuudella oliko tämä se viimeinen juna jossa olimme, mutta siltä tuntuu. Ainakin edellisellä asemalla Uuksulla meille sanottiin, ettei sieltä junia enää tule. Eräillä risteysasemilla venäläiset onnistuivat paremmin. Pahin lienee Elisenvaaran aseman pommitus. Siellä oli määräysten vastaisesti useampi evakkojuna samaan aikaan. Hyökkäys jäi historiaan tuhoisana iskuna siviiliväestöä kohtaan. Asemalle tuhottiin useita junia. Pirkon kanssa olemme tavanneet ihmisiä jotka olivat mukana Elisenvaaran helvetissä mutta selvisivät kuin ihmeen kaupalla puoliksi palaneina pellon ojiin pelastautuneina. Nämä tapaukset ovat muuten vieläkin vaiettuja juttuja. Se on pienestä kiinni.

Suomi ei ollut silloin valmistautunut tähän. Armeijalla ei ollut edes varusteita kaikille ja kokardikin kiinnitettiin joskus siviililakkiin. Tätä ”sotilaspukua” sanottiin malli Cajander. Hän pääministerinä ei nähnyt sotilaallista uhkaa Suomella olevan ja puolustusmenoissa säästettiin. Puolustusvoimat oli vähän aikaisemmin ostanut neljä tykkiä Boforsin tehtaalta. Eduskunnan kyselytunnilla kysyttiin tarvittiinko niitä niin monta. Rauhansopimus oli nuori ja hyökkäämättömyyssopimus Venäjän kanssa vuodelta 1932 oli voimassa. Oli kuitenkin jouduttu sotaan ja päätetty puolustautua asein. Yllättävän hyökkäyksen jälkeen rintamalinjat saatiin koottua kuitenkin nopeasti ja saatiin pitäviksi. Maahan tunkeutujan etenemistä hidasti armeijamme kevyesti liikuteltava kalusto, ketteryys ja tunkeutujalle vieras ase jalkaväkimiinat. Vasta-aseen kehittäminen jalkaväkimiinalle vei hyökkääjältä jonkin verran aikaa. Shdanovin käskystä alkoivat insinöörit kehitellä miinaharavaa, jota kerrotaan kokeillun kenraalin työhuoneessa. Paksun maton alta piti miina tunnistaa. Se onnistuikin pian, mutta olosuhteet metsätiellä olivat erilaiset kuin kenraalin toimistossa ja suomalaisten etulyöntiasema säilyi aluksi pitkään.

Nyt vaimot ja lapset olivat kuitenkin menossa pois sodan jaloista. Tämä oli viranomaisten tahto. Tilanne on täytynyt olla sekava. Miehet, kukaan ei tiennyt missä he olivat. Osoitteena vain kenttäpostinumero ja tieto että ase kädessä silmätysten hyökkääjän kanssa ollaan. Perheet junassa ja kukaan ei tiennyt mihin juna oli menossa. Ruokinta sattumoisin silloin tällöin, sillä omat eväät oli pian syöty. Nämä ovat tilanteita jolloin sopeutumiskykyä koetellaan.

Meidänkin junamme nytkähti jossain vaiheessa liikkeelle, mihin aikaan, siitä ei ole tuntumaa. Jo vaunuun kömpiessä ilta hämärtyi. Aikuiset tekivät tuttavuutta keskenään. Eväistä en muista mitään, mutta tarpeita varten oli ainakin yksi ämpäri. Ilta ja yö lienee kulunut unten mailla, olihan edellisenä yönä valvottu myöhään Heikin luona seuraten tulipaloja vastarannalla. Lienee ollut jo päivä puolessa seuraavana päivänä kun vaunun ovet avattiin. Jokin asemapaikka se oli ja vaunuun tuotiin ruokaa. Muitakin järjestelyjä pysähdyksen aikana tapahtui.

Muilta osin matkan teosta ei ole jäänyt mieleen mitään. Sen sijaan perille tulo on selvä kuin pläkki. Olimme kuulemma Varkaudessa. Juna oli ajettu Konepajan raiteelle. Sinne oli varattu kuorma-autoja joihin meidät lastattiin lavalle ja purettiin pois tehtaan kansakoululla kauppalan toisella laidalla. Taas oli ruokaa ja nyt sai myös oikaista vaatteita ja käydä pesulla. Siitä matka jatkui saman valoisan aikana auton lavoilla Sorsakoskelle. En pysty millään päättelemään kauanko koko juna- ja automatkat kaikkiaan kesti, mutta pääsy Konepajan raiteella pois vaunusta oli suuri helpotus — että vihdoinkin.

Varkaus ja Sorsakoski olivat pohjois-savolaisia tehdaspaikkakuntia kumpikin. Tila johon meidät koottiin Sorsakoskella oli nimeltään tehtaan Juhlasali. Tyypillinen seurojen talo se oli ja tuli tutuksi useamman päivän ajalta. Sali oli tyhjennetty kalusteista ja majoituimme perheittäin patjojen päälle lattialle. Meidän tila oli näyttämöllä. Evakkojen tulo kylään tällä tavalla on täytynyt olla merkittävä tapaus myös kylän asukkaille. Tulimme sinne illalla ja aamun valjettua raitilla oli jonkin verran uutta väkeä.

Kantaväestölle oli kerrottu evakkojen tulosta ja kehotettu majoittamaan näitä luokseen mahdollisuuksien mukaan. Niin sitten kävikin. Paikkakuntalaisia alkoi liikkua talossa, katselivat lattialla leirityviä perheitä, ehkä kysyivät heiltä jotain ja sitten valitsivat jonkun minkä näkivät parhaaksi. Näin yksi ja toinen löysi ottajansa. Porukka harveni päivä päivältä, mutta meidän kohdalle ei noutajaa osunut. Oliko näyttämö huono paikanvalinta, vai oliko äiti ja kaksi poikaa huono yhdistelmä. Aikansa sitä piinaa kesti, mutta sitten Lappalaisen perhe otti meidät luokseen pienen omakotitalonsa vinttikammariin.

Lappalaisen vinttikammarissa elämä alkoi ihan uudessa asennossa. Sota oli ihan alkumetreillä. Se oli nyt kaukana ja sen kulusta kuultiin uutisissa. Meillä ei ollut radiota, mutta talon radiosta kuultiin, ja kuultiin suosittuja sotalauluja kuten Eldankajärven jää tai Silmien välliin… Niin pitkä kuin matka oli täältä Uuksuun, niin suuri oli ero nyt arkeen ilman lehmiä ja lampaita.

Vintilläkin tapahtui suuria asioita. Jossain vaiheessa Maija löysi tiensä meille. Minkä ihmeen kautta, mutta kyllä vaan. Toi tullessaan jauhelihaa ja teki lihapullat. Elämäni ensimmäiset lihapullat muistan vieläkin, mahtavaa. Ja vielä se, että niitä oli riittävästi, ei tarvinnut säästää kun syötiin, se oli juhlaa.Talvi kului ikäisten kesken rattoisasti. Lähellä oli talo joka oli kokonaan evakoiden käytössä. Laasovit asuivat siinä ja se oli väljempi ja keskeinen paikka kylällä. Paikkakuntalaisiin emme olleet yhteydessä. Sorsakosken kansakoulussa kävin jotain loppujuttuja, mutta en minä niiden kanssa muuten.

Niilo kaatui helmikuun 7. päivä. Viesti siitä tuli äidille muutama päivä sen jälkeen. Mieleen painuvaa oli äidin itkun määrä kun tieto tuli. Hän itki paljon ja pitkän aikaa. Kuulimme hänen usein toistavan ”miksi juuri hänen piti tuoda tämä viesti”. En tiedä kuka oli ”hän”, joka viestin toi, joku nuori nainen se oli sillä muistan nähneeni hänet ja vain sen kerran. Hahmo tuosta henkilöstä on mielikuvissa ja paikalla siellä vinttikammarissa olin. Toinen ei voi tietää kaikkea mitä meidän kohtaloihin liittyy, mutta itkun ja surun määrä jäi kertomaan jostakin. Niilo haudattiin Viinijärven sankarihautaan. Siinä vaiheessa hysteria oli jo hallinnassa, mutta hautapaikka Pohjois-Karjalassa ja perhe Pohjois-Savossa ei voinut tuntua hyvältä ratkaisulta ortodoksille. Kun jatkosodan vielä kestäessä väestö sai luvan palata takaisin Karjalaan, Niilo kaivettiin ylös haudasta ja me veimme hänet mukanamme Uuksuun. Siellä oli hautaan lasku ja muodollinen muistotilaisuus, ja näin Niilo oli jälleen lähempänä äitiä. Tätä kesti kuitenkin vain kaksi vuotta ja äidillä oli edessä uusi lähtö johonkin kauas ja Niilo jäi.

Ville oli todistamassa veljensä kaatumisen. Äidiltä oli tullut edellisenä päivänä paketti rintamalle ja Ville kävi kertomassa Niilolle, että siellä on meille molemmille. ”Ei tässä enää mitään paketteja tarvita” oli Niilon toteamus. Hän oli pioneeri ja olivat miinoittaneet tien. Venäläisten tankit tulivat ja pioneerit painuivat poteroihin. Niilo oli sanonut, että hän haluaa nähdä kuinka komeasti ryssä lentää. Nosti päätään, hänet oli nähty, ja laukaus. Paikka oli Pitkärannan pohjoispuolella paikassa jossa rintama piti loppuun asti. Omille tuttu seutu. Tähän Lemetin mottiin näännytettiin suuri joukko venäläisiä. Heidän kirjoista olemme lukeneet kuinka ruoka loppui, sitten syötiin hevoset, hevosennahat ja lopuksi keitettiin upseerien nahkavyöt. Lukemani kirja on motissa palvelleen politrukin kirjoittama. Tämä virka kuului Puna-armeijan miesvahvuuteen poliittisen innostuksen nostattajana ja yllä pitäjänä. Siinä politrukkikin alkaa lopussa kysellä miksi oikeastaan olemme täällä.

Myöhemmin Karjalan matkalla Pirkon kanssa palasimme tuon paikan ohi, kun isäntämme Petroskoista saattoivat meidät rajalle. Pysähdyimme koska isäntämme tiesivät paikan merkityksen. Niilon vuoksi olisin ottanut lakin päästä, jos olisin oivaltanut paikan pyhyyden. Nyt sillä kohtaa onkin yhteinen muistomerkki Murheen Risti eikä sitä voi huomaamatta enää ohittaa. Jos liikun siellä päin haluan käydä tuolla paikalla uudemman kerran.

Kansakoulun oppimäärä tuli loppuun suoritetuksi Sorsakosken Tehtaan koulussa. Katselin koulua välitunnilla. Rakennus oli korkealla mäellä. Kerroksiakin oli kaksi ja kolmannessakin joitain ikkunoita Isolta näytti. Mieleen tuli Uuksun punainen koulu, matalampi ja samalla tasalla mitä minäkin. Kylän paikat koluttiin omalla ajalla omassa tutussa joukossa.

Sorsakosken keskustan muodosti hirsirakennus teiden risteyksessä, silta ja Rossin kauppa. Hirsirakennuksen seinä oli ilmoitustaulu ja tähän tuli linja-auto Kuopiosta. ”Männää aatolle” tarkoitti, että linja-auton tulon aikaan kaikki menivät sitä vastaan katsomaan ketä tänään oli ollut käymässä Kuopiossa. Linja-auto toi myös tavaroita ja joku oli pakettia vastassa. Linjakkaan tulo oli myöhään iltapäivällä. Sorsakoskella kävin ihan hyvän uimakoulun. Ranta oli korkea kallioinen ja hypyt ja sukeltaminen harjoiteltiin hyppäämällä kalliolta eri korkeuksista. Vesi oli kirkas. Sorsakosken tehdas valmisti ruokailuvälineitä ja kattiloita. Nyt tosin vain tykin hylsyjä. Rannalla yleisen saunan ja pyykkituvan takana oli kaatopaikan tapainen. Tonkimalla sitä löytyi veitsiä ja haarukoita ja aina vaan parempia mitä pitemmälle kaivoi. Sielläpäin asusti myös miilunpolttaja. Koskesta ongittiin lohia. Kujalan Santeri kävi joskus kylässä meillä ja silloin mentiin aina koskelle onkimaan. Koski ja lohet oli kuitenkin yksinoikeudella tehtaan johtajan. Santtu ei siitä välittänyt vaan esiintyi uhmakkaasti. Johtajaa ei tavattu, mutta vastaus olisi ollut valmiina. Oma koski menetettiin, mutta tätä koskea puolustettiin. Poikaporukassa harrastimme mato-ongintaa pitkin rantoja. Siihen hommaan ihan ystävystyin. Erityisesti vaellettiin kylän läpi kulkien tietä joka johti mäen alla olevaan Työnvoiman myymälään. Se oli melkein vesirajassa ja sen edustalla ja ympäristössä oli hyvät kalavedet.

Rossin kaupassa oli myytävänä vieterivetoinen moottoripyörä. Se kun ajeli pöydällä ja tuli pöydän reunalle niin kääntyi takaisin, eikä koskaan pudonnut lattialle. Sen olin nähnyt kaupan tiskillä näin selviävän. Halusin sellaisen. Ei sitä nyt kuitenkaan ostettu. Seuraavalla kerralla kaupassa pyörä oli edelleen hyllyssä. No ei sitä sittenkään. Muistan kuinka se tuli aina vain yhä tärkeämmäksi. Ja onneksi pyörä pysyi hyllyssä niin kauan, että eräänä kertana se sitten ostettiin. Kirjakaupassa oli sama tilanne. Katselin aina ohimennen kirjoja ja yhden olisin halunnut saada. Kapteeni Horatius Hornblover oli yhtä pitkän prosessin tulos kuin moottoripyörä, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Nuo kaksi hanketta on saanut pysyvän muistipaikan. Niiden hohto ei hälventynyt kun ne sain, kuten usein niin on joten lienen ollut tosissaan.

Elettiin vinttikammarissa. Sota päättyi seuraavana vuonna 13.3. Miehet pääsivät siviiliin ja kohta sen jälkeen Villekin löysi meidät. Hänellä oli hauska tarinakin, jota en tarkemmin muista kuinka hän etsiytyi Sorsakoskelle. Mutta niin kuitenkin kävi. Taisteltu oli, mutta epäsuhde oli selvä. Meitä oli silloin 3,5 miljoonaa ja heitä 250. Jotain oli tehtävä. Sota saatiin loppumaan luovuttamalla alueita enemmän kuin sodassa menetettiin. Suurpoliittinen tilanne vain paheni ja alitajunnassa meillä oli, että ei peli ole vielä loppuun pelattu. Meidän elämä jatkui nyt kuitenkin Sorsakoskella. Ville meni töihin tehtaalle. Töitä riitti kaikille, sitä oli enemmän kuin nyt tekijöitä jäljellä. Tehdas rakensi omakotitaloja työssä oleville edullisin erhdoin. Alkuun ei maksettu mitään, vuoden kuluttua alettiin periä hintaa palkasta. Talot saatiin avaimet käteen periaatteella. Ville sai sellaisen ja me kaikki muutimme siihen asumaan. Kohta hän menikin naimisiin Hellin kanssa ja niin meitä olikin jo iso viiden hengen perhe. Helli Kankkunen oli miilunpolttajan tytär Sorsakoskelta.

Maa oli sodan runtelema. Sota jatkui muualla Euroopassa, eikä rauhan merkkejä ollut näkyvissä. Suomessakaan ei pysyvään rauhaan uskottu, ja sitä kestikin vain vähän yli vuoden. Jo kesällä 1941 Suomi oli jälleen sodassa ja miehet jälleen rintamalla. Tätä kesti neljä vuotta ja elettiin vaikeita aikoja sekä rintamilla että kotona.

Kotona äiti ja Helli olivat isäntiä ja emäntiä kohtuullisen hyvissä oloissa ja turvassa. Helli paikkakuntalaisena metsästi ruokaa korttiannosten lisukkeeksi. Selvimmin on muistissa Hellin käynnit Leppävirran myllyllä. Sieltä sai joskus jauhoja mitä erilaisimmin keinoin. Joskus suoraan isänniltä jonkun vastalahjan avulla, joskus myllärin myötävaikutuksella. Hellin paluuta myllymatkalta odotettiin aina pienellä jännityksellä miten tällä kertaa kävi. Pahimpana muistan tapauksen, kun Helli toi myllyn sulkemisen jälkeen siivouksesta saatuja jauhoja. Oliko ne lakaistu myllyn kiviltä, lattialta vai mistä. Se oli saalis siltä päivältä. Jauhoissa oli joukossa hienoa kivimurskaa, myllynkivistä irtoavaa eikä se ollut tarkoitettu ainakaan ihmisten ruoaksi. Meillä ei muuta ollut ja niistä leivottiin. Sitten ihmeteltiin kun hampaissa narskui mutta tiedettiin mistä oli kyse. Kaikki tuli syötyä vaikka vähän pelottavalta se tuntui.

Pidettiin meillä siellä omakotitalon liiterissä yhtä lammastakin. Jossain vaiheessa tuli sen vuoro joutua lihoiksi, ja minulle oli suotu tilaisuus teurastaa se. No kirves käteen ja lammas narun jatkoksi liiterin edustalle. Sen viirusilmät katsoivat minua suoraan silmiin niin puhuttelevasti, kysyvästi aivan kuin hänellä olisi ollut minulle asiaa. Kirves kirposi kädestä, minä antauduin. En kyllä muista miten siitä edettiin, mutta kummankin elämä sillä kertaa jatkui.

Jatkosodassa oli menestyksekäs alku. Saksa eteni voitosta voittoon. Suomi taisteli omaa sotaansa talvisodan uhrina ja sai venäläiset perääntymään Moskovan rauhassa -40 vaatimiltaan alueilta. Silloin pakkoluovutetut alueet olivat pian taas suomalaisten hallussa. Tämä olikin jatkosodan tarkoitus ja syy. Jos ei talvisotaa, ei myöskään jatkosotaa.

Ja jo 1941 alkoi siviiliväestö palailla takaisin entisille kotiseuduilleen, jota venäläiset olivat nyt toista vuotta miehittänet.