Tavisten tarina II: Risti ja vinoristi

Aika on lahjomaton ja ennen pitkää joudumme silmätysten mo­nen­laisten elämän ilmi­öi­den kanssa. Jopa jo silloin, kun emme vie­lä tiedä niin käy­neen. Ja sii­tähän se alkaa. Synnymme per­hee­seen, ky­lään, maa­kuntaan, maahan. Synnymme osak­si kulttuuria, tapaa elää. Näin olemme paik­kam­me valin­neet valitsematta itse mitään näis­tä. Ja hyvä että näin on. Tarvitsemme kiin­­nitty­mis­tä johonkin. Syn­tymässä syntyvät juuret ja kulttuuri an­taa kehykset aloittaa, kun aika koittaa ja olemme valmiita omil­­le va­lin­noille.

Seurue alussa mainituilla saunan lauteilla olimme me. Minä van­­­­­himpana johtuen siitä että olen syntynyt ennen näitä muita. Pirk­­ko tuli syntyneeksi viisi vuotta myöhemmin, mutta hyvä niin. Viisikin vuotta voidaan nähdä paljona kun tarkastellaan maailman me­noa. Nadja ja Teemu ovatkin sitten lapsen­lapsina kymmeniä vuo­­sia meitä jäljessä, mutta huimat muutokset heillä ympäristössä jo edessä. Synnytty siis eri ai­koi­na, eri paikoissa ja pieniä kult­tuu­rillisiakin eroja löytyy. Jo näinkin pienessä piirissä katse taaksepäin avaa hui­­­keat näkymät, jos­­­sa kiehtovinta on ihmiselon arki ja ihanuus. Toiset meis­tä­ ovat vasta alkumetreillä ja toisilla vaikka jaettavaksi jos tilaisuus siihen tulee.

Viittaus ristiin ja vinoristiin on tehty tässä yhteydessä va­ka­vas­sa mielessä. Kulttuurillista eroa tässä yritetään esiin nostaa, vaikka­ ne ovat vähäiset. Samoja suomalaisia, mutta kun eri puolilta lähtöisin ollaan, on mielenkiintoista mutustella eroja ja yhtäläisyyksiä kunkin lähtökohdista käsin. Tässä niitä on opil­lisesti enemmän ja ar­jessa vähemmän ja siksi niillä on paik­­kansa henkisen elä­män puo­­lella. Jokainen tul­koon us­kollaan autuaaksi. Perhe­suh­tei­siin näil­lä ei ole ollut meillä ei­kä tuntemillamme muillakaan merkitystä kos­ka maallistunut yhteis­kunta häi­vyttää erot.

Paljain jaloin elämäni aloin, sanotaan. Ihan niin se ei ole. Jo sil­­loin meihin on ladattu paljon entistä ja paljon odotuksia. Syn­ty­mä on suuri tapahtuma vanhemmille, suvulle ja se on kaiken pe­rus­ta. Ei mikään pikkujuttu. Me tulimme jatkamaan jotakin. Mikä on ra­ken­tamista jo oleva, entisen päälle. On taloudellinen puoli jon­ka va­raan rakennamme ja on henkinen puoli jonka vaikutteet tu­levat mei­hin koskettamaan. Henkisen suunnan saammekin jo kas­teessa. Se on ensimmäinen anti. Taloudelliset työkalut tulevat yk­silöl­li­ses­ti eri aikoina ja erilaisina. Toinen saa esimerkiksi mat­ka­lipun työn­ha­kuun, ja toinen pankkikirjan tai osakesalkun. Kum­pi­kin näistä puo­lista on se, mitä paljasjalkaisen varalle on. Näistä me sitten pon­nistamme kasvuun, nousuun jopa lentoon jos hyvin käy ja siivet kantaa.

Pirkolle risti opil­li­se­na tunnusmerkkinä on ollut ainut oikea ja säi­lyttänyt arvonsa. Lapsuus näköetäisyydellä kirkon tornista ja sen­aikaiset muistot Joulukir­kos­­ta, lauluista, runoista ja jouluista ko­to­na, tai kristillisyys sen aikaisessa kansakoulussa aamuhartauk­si­neen on jättänyt jälkensä, jotka mielellään muistaa.

Minä olen halunnut pitää kiinni vinorististä. Opil­li­ses­ti nämä poikkeavat, ei suuresti mutta viehättävän paljon toisistaan. Pidän us­kottavana mikä on vanhaa, koettua ja pysyvää. Sen sanoma tulee jotenkin läpi sii­hen tapaan kuin oletan uskontoon - uskoon kuulu­vak­si. Elämäni alku­met­reillä sillä on ollut merkittävä osa arjes­sa­kin. On myös tun­ne koh­ta­lon­o­mai­sesta merkityksestä sillä pitkällä tiellä jonka olen kulkenut. Jo­tain mystistäkin mielessä käy, kun aja­tus vino­ristin kautta kiertyy omiin kohtaamisiin tai vaikka koko maan kohtaloihin.

Uskonpuhdistus eteni Karjalan raukoille rajoille vasta viimei­se­nä ja tunnetuin seurauksin. Asuin siellä seudulla, jossa yhteys lute­ri­laisuuteen oli ohut. Kylässä oli vain yksi sellainen perhe, asui­vat mökissä rannalla. Koulumatkalla huomioimme aina tuon asuk­kaan, jotta sellainen perhe siinä asuu. Se oli poikkeavaa, mitään yh­­teyttä meillä ei heihin ollut. Tuosta on edetty kauas, niin fyy­si­ses­ti kuin henkisesti. Olemme sopeutuneet, omaksuneet ja hy­väk­sy­neet kan­samme sisäiset erot osaksi hyvin toimivaa koko­nai­suut­ta. Meidän muut­taessa sitten myöhemmin uskontomme kanssa muu­alle Suo­meen, kaikki muuttui päälaelleen. Nyt ortodoksit oli­vat kumma­jai­nen veden pyhittämisineen tai ristisaattoineen. Kirk­ko sai kuiten­kin paikkansa, ja tätä kirjoitettaessa ortodoksien jä­sen­määrä on kas­vussa ja luterilaisella puolella kirkosta eroaminen on huolestut­ta­van suurta.

Rakkaus ei tunne rajoja. Pääsin saatolle kun tapasin Pirkon, ”lu­teri” Orimattilan seura­kun­nasta syys­iltana Jymylinnassa. Se oli ky­län tanssipaikka Orimat­ti­las­sa. Olin tul­lut Karjalan laulumailta mut­kien kautta sorateitä pitkin Etelä-Suomen rintamaille. Suuri kertomus voi al­kaa. Pirkko sa­noo myöhemmin hyväksyneensä tar­jouk­seni silloin, koska pelkäsi pimeää ja kotiin mentiin kirkon ja hautausmaan ohi. Pirkko oli vie­lä niin nuori ja mi­nulle tämä sopi hyvin. Olin jo lapsena kuullut kau­huta­rinoita rii­histä, saunoista ja hau­tausmaista. Nyt ei pelotta­nut, olinhan hil­jat­tain sotaväestä va­pau­tunut alikersantti. Nyt piti esittää rohkeaa, ja ensimmäisellä saat­­to­matkalla olivat mie­lessä ihan muut asiat, vähiten vainajat.

Tapaamisessa kaikki menikin nappiin. Oli äärettömän sel­vää, estotonta, yksinkertaista ja suhteesta tuli pitkäaikainen ja pysy­vä eikä lop­pua näy. Eipä tyttö tiennyt kenen matkaan oli lähtenyt. Pirk­­ko oli täyttänyt 16, ja oli viisasta pelätä pimeää ja pahoja poi­kia. Juttelumme jatkui Pirkon pihalla sementtiin no­jaillen. Syysilta oli leuto, ei tuntunut niin pimeäkään enää, ei mitään pelottavaa. Oli vain hienoa todeta olevansa olemassa ja pallo jatkoi ra­dal­laan. Oi­ke­asti emme tietysti tunteneet toisiamme, ehkä Orimattilan sillalla oli ohitettu huomaamatta. Nyt tuli huomatuksi miellyttävä olemus ja nätti punainen hame kun me ”miehet” haimme tyttöjä tanssiin. Tutustuminen lähti hyvään alkuun. Voiko se olla näin helppoa.

Saattomatka kulki kyllä Orimattilan kirkon ohi, mutta ei­pä tyttö ker­tonut sen olevan hänen kotikirkkonsa jossa kastettu ja rippi­kou­lun käynyt. Paikallisena paljasjalkaisena nuo asiat ovat itsestään sel­­viä. Minun muualta muuttaneena piti olla kiinnostunut missä ol­laan, mutta nyt piti valita sanansa ja ainakin yrittää olla fiksu. Sii­nä kohtalo mei­tä kuljetti, vaikka emme sitä tienneet ja otti meidät huomaansa vaik­ka emme sitä huomanneet. Vakavaa puhetta, mutta tältä se jäl­kiviisaana näyttää.

Onneksi maapallo on pyöreä ja mielikuvissa sitä voi pyöritellä ja tarkastella eri puolilta. Orimattila oli nyt nähty ja sen pelottavat paikat on­nellisesti ohitettu. Minun kotikyläni pelottavat paikat voi yrit­tää löytää vain ilma­ku­vasta. Samat kauhistukset sielläkin, vaikka risti jonka kautta haetaan tukea ja turvaa matkan varrella on erilai­nen. Risti ja vinoristi ovat siis sittenkin totta.

Aihe jäi elämään meidän suhteessa. Ekumeenisuus on tullut eteen mitä moninaisimmissa tilanteissa. Karjalaisten juhlissa, isommissa ja pienemmissä on ollut sääntönä, että kirkon edustajat tuovat tervehdyksensä tilaisuuteen. Arkkipiispa Johannes Joensuun juhlassa oli valinnut juhlapuheensa otsikoksi juuri Risti ja vino­ris­ti. Puhe oli paitsi meitä puhutteleva, myös yleisesti toistemme ar­vos­tusta korostava. Kuopiossa vastaavassa tilaisuudessa pai­kal­li­nen luterilainen piispa istui salissa puhe-etäisyydellä meistä. Kes­kus­­te­limme ohjelman lomassa meidän henkilökohtaisesta erilai­suu­desta uskon asioissa. Halusi tietää miten hoidamme henkisen puo­len. Va­kuutimme tasapuolisuutta mausteena pieni valkoinen val­he.

Heinäveden Valamossa ja Lintulan luostarissa olemme käyneet useita kertoja. Joensuun matkoilla olemme kahdesti yöpyneetkin Valamossa, kerran skiitassa ja toisella kerralla luostarin hotellissa. Eri­tyisesti jälkimmäinen käynti jäi mieleen rauhan tyyssijana. Väl­jät tilat, hiljainen kesäilta ja yö, iltaliturgia luostarin kirkossa, jossa oli har­ras tunnelma. Kirkossa vakiokävijät erottuivat selkeästi muista, syvästi uskonsa sisäistäneitä nuo­ria ihmisiä ja tilanteen hyvin hal­lit­sevia. Muutama turisti joukossa aristellen ja kirkollista toi­mi­tus­ta tarkkaillen. Seurasimme vielä joitakin kirkosta poistuvia, jotka kii­­reet­töminä leppoisasti jutellen siirtyivät majapaikkaansa kohti tyy­nen oloisina ihmisinä. Sain pienen trauman. En osannut käyt­täy­tyä tapahtuman arvoa vastaavalla tavalla. En tuntenut kirkon tap­oja, sen muotoseikkoja. Pirkko loh­dutti ja osti minulle käy­tös­op­paan luostarin myymälästä. Siitä huolimatta tämän puutteen kans­sa on vain elettävä ja kelvattava.

Tuomiokirkossa olimme Pirkon kanssa eräänä Talvisodan alka­misen vuosipäivänä mukana sytyttämässä 400 kynttilää. Kirkot olivat tasapuolisesti paikalla edustettuina. Tilaisuuden päätteeksi marssimme kynt­ti­lä­kulkueena Uspenskin Katedraaliin Katajanokalle. Kumpikin kir­koista oli ääriään myöten täynnä kansaa.

Kirkon Isät täyttivät pyöreitä vuosia. Olin Hilan mukana kun veimme salmilaisten seuran tervehdyksen Metropoliitta, nykyisin Arkkipiispa Leolle ja Kirkkoherra Purmoselle heidän täyttäessä pyöreitä, edellinen 50 ja jälkimmäinen 60 vuotta. Kaikki nämä vaatimat­to­mat kohtaamiset ovat pitäneet yllä hyvän yhteyden kumpaankin kirkkoon. Pirkolle seurakunnan viestintä, Vantaan Lauri ja Orto­dok­siviesti ovat yhtä tarkoin luetut lehdet, ehkä Lauria vähän vä­hem­män. Kirkon isät ovat toimineet myös vertailukohteina. Erot ovat­kin huomattavat ja se tulee opista jota edustaa. Parempi pe­rehtyneisyys loisi edellytyksiä myös kritiikkiin terveessä mielessä. Molemmissa olemme tavanneet henkeviä sanoman välittäjiä. Kä­si­kir­joitukset kirkollisista toimituksista poikkeavat suuresti toisis­taan mikä joh­taa erilaiseen tunnelmaan. Häät ja hautajaiset lienevät tästä tunnetuimpia. Näistä jälkimmäisen avoin läheisyys saa molempien tuen. Samoin naispappeus luterilaisessa kirkossa saa kummankin kriittiset arviot hyvyydestä ja huonoudesta. Verot maksamme ke­vyesti kumpikin.

Kaikilla meillä on paikkamme tämän yh­teisen pallomme pinnalla. Sen mitä yleensä teemme, mahtuu vain pienelle pläntille suurella kartalla. Voimme mielikuvissa pyö­ri­tellä tuota karttapalloa tai selata karttalehtiä mielin määrin ja tu­n­nis­taa elintilamme muiden joukosta. Tekniikan avulla voi kur­kis­taa vaikka pallon toiselle puo­lelle. Ilmakuvassa näin onkin tehty. On otettu kuvaa siis myös sieltä mistä minä olen tullut. Nyt kun Ori­mattila on nähty, voimme kurkistaa toiseen paikkaan pallolla.

Ilmakuvassa on Uuksun lahti Laatokassa. Lahden erottaa tällä kohtaa Laaatokasta kapea kannas, paikka nimeltään Kaita. Lahden pohjukkaan laskee Uuksun joki ja lahti avautuu Laatokkaan Salmin kirkonkylän kohdalta. Lahden keskellä on saarijono kuin koriste järvimaisemassa. Saarista suurin on Kirsun saari. Näköetäisyys lahden yli riitti erottamaan asutuksen vastarannalla. Ennen Kaidan kohtaa on myös esteetön näköyhteys pitkin lahden selkää ohi Salmin, jolloin horisontissa näkyi rannaton ulappa.