Siihen aikaan oltiin omavaraisia. Sai mitä teki ja piste. Kaikki tarpeellinen tuli luonnosta ja se oli ehtymätön. Kalastus ja maatalous oli luonnon hyväksikäyttöä, ja elinkeinorakenne tuli siitä. Vallitsi tasa-arvo, miehillä oli miesten työt ja naisilla naisten. Lapset tulivat mukaan kun kynnelle kykenivät. Lapsityövoiman käyttö oli siis sallittua. Arki ja juhla rytmitti ajan kulkua niin, että sen vaikutus tuntui joka kodissa ja näkyi koko kylässä. Vapaa-aika käytettiin hyötyliikuntaan pääosin puhdetöitä tekemällä. Aikaahan oli saman verran kuin nyt kellolla ja kalenterilla mitattuna, mutta se jaettiin silloin toisin. Viikossa oli kuusi työpäivää ja päivän pituus kymmenen tuntia. Jos piti toimittaa asioita kauempana, se tehtiin ilman autoa eivätkä bussit kulkeneet. Kylään mentiin kutsumatta tai siitä puhelimella ilmoittamatta. Yhteiset juhlapyhät, pienemmät ja suuremmat olivat tuohon aikaan tärkeä tauon paikka ihmisille työn lomassa. Lapset puettiin sunnuntaina pyhävaatteisiin, mikä oli yksi ilmentymä vapaa-ajan suuresta merkityksestä. Samat perustarpeet ovat edelleen olemassa, mutta perheet hoitavat ne nyt yksilöllisesti vanhempien loma-aikojen perusteella perhekohtaisten mieltymysten mukaan.
Omatoimisuutta edellytettiin pienestä pitäen. Kohta kun oli opittu konttaamaan lapsi nostettiin jaloilleen reikätuoliin. Äidin kiireet olivat vähintään nykyistä tasoa, ehkä ylikin. Lapsi reikätuoliin jo ennen, kuin oppi kävelemään oli pois jaloista silloin, kun ei ehditty perään katsomaan. Tuoli muistutti lähinnä jakkara, jonka keskellä oli reikä lapsen kainaloitten tasalla. Tuolia tyrkkimällä lapsi saattoi liikkua häiritsemättä muita. Suorasäärisiksi reikätuoli ei kasvattanut, mutta suoraselkäisiksi toivon mukaan.
Omaa aikaa lapsille oli vähän. Isän kanssa tapaamisista muistan vain yhden. Oli kaunis kesäpäivä ja talon eteläisellä seinustalla lämmitti aurinko. Oli sunnuntai ja päälle oli puettu ne mitä pyhäisin pidettiin. Polvihousut oli tummat, samoin siihen kuuluvat olkaimet ja etupuolella eräänlainen lappu. Isä napitti tätä asua siinä kahden kesken samalla puhellen jotain. Kauan se ei kestänyt, kiirettäkään ei ollut, mutta siinä kaikki. Sen on täytynyt olla jotain erikoista koska siitä jäi muistiin pysyvä jälki. Tuohon kokemaan liittyy hyvä henki tuvassa, pyhäruoan valmistuminen ja sen odotus. Kaikilla oli hyvä olla.
Isän työt olivat kesällä jossain tukkien uitossa lähivesillä. Illaksi tultiin kotiin. Talvella päivät nuottakunnan mukana kalastamassa Laatokalla. Illat isä oli kotona ja tavattavissa, mutta silloin kudottiin verkkoa, tehtiin uutta tai paikattiin vanhaa. Jos kysyttäisiin mitä muistat isästä, vastaus olisi: kutomassa verkkoa pöydän takana obrasan (ikonin) alla, ainakin talvella, väliin kesälläkin. Siitä sitten käännyttiin ruokapöytään päin kun oli se aika ja sitten takaisin kutomaan. Kuinka myöhään, sitä en pannut koskaan merkille.
Jos kysyttäisiin mitä muistan siitä mitä äiti tuolloin teki vaihtoehtoja olisi enemmän. Jotain epäjärjestyksessä mainiten. Lypsyämpärin kolina herätti usein aamulla. Narunpätkä kädessä, kun hän meni metsälle päin ja risunippu selässä tullessaan, Illalla villoja karstaamassa tai rukkia polkemassa. Välillä kehrättiin pellavia langaksi. Se vaati jo enemmän näppäryyttä. Kuontalo oli vyötettynä telineeseen, joka pysyi paikallaan kun kehrääjä istui sen päällä. Kuontalosta nypittiin sopivin annoksin tappuraa langan aihioksi, ja värttinä suoritti kehräyksen. Värttinän pyöritys oli se varsinainen juju, jota edes minä en oppinut. Hmm.
Pyhäaamujen erikoisuus oli piirakan paisto. Ne piti olla valmiina ennen kirkkoon menoa ja aina olivatkin. Piirakan (sipainniekku), myös karjalanpiirakaksi kutsutun kuori syntyi vauhdilla, kun päistään suippenevalla kaulimella pelattiin niin vikkelään, että kaulittava oli pysähtelemättä liikkeessä alustallaan. Se oli erottamaton osa pyhäpäivän ateriaa. Keitinpiiras oli samanlainen tekotavaltaan, mutta nopeampi valmistaa, koska se ei tarvinnut uunin lämpöä. Se oli pannulla (riähtilä) rasvassa paistettu piiras. Sitä sanottiin tarjottavan muun muuassa jos taloon tuli yllättäen sulhanen. Siihen liittyi sanonta, jos sulhanen ei ollut miellyttävä: "tämän sulhasen tagie ei riähtilä röngähtele." Tälle sulholle ei keitinpiiraita paistettu.
Nuottakalastus Laatokalla oli iso juttu. Nuottakuntaan kuului 12 taloa. Sopimukseen mukaan yksi mies jokaisesta talosta, ja jostakin mies ja hevonen. Kylässä oli kaksi tällaista nuottakuntaa ja me kuuluimme ribunuottaan. Se oli taloista, joissa oli alle viisi lehmää. Nuotanvetoon lähdettiin jo aikaisin aamulla. Päivän saalis myytiin tukkuostajille jo jäällä. Takaisin tultiin valoisan aikana, ja muistan kun meidän pihalla loppusaalis jaettiin nuottaväen kesken. Se oli jonkinlainen arvontatilaisuus. Isä oli pitkä mies, päätä pitempi muita ja muistan, kun hän saaliin jaossa huusi jotain, kala oli kädessä selän takana. Siinä arpa lankesi jotenkin jollekin ja ratkaisu sai aikaan naurunremakan.
Sillä tavalla tuli talven aikana kalat kotitarpeiksi. Kukaan ei istunut pyhänä pilkillä. Kesällä oli toisin. Silloin kalan tulo oli pitkän siiman varassa ja perheen rupusakin vastuulla. Sateen jälkeen piti heti mennä matopurkin kanssa noukkimaan janoaan sammuttamaan nousseet kastemadot kalojen ruoaksi. Matojen kerääminen oli tosi helppo juttu. Niitä oli paljon ja siinä lähellä meni mille saralle tahansa. Purkki täyttyi nopeasti kun vain oltiin sopivasti sateen tauottua paikalla. Ja pitihän niitä kerätä varastoonkin, ties koska satoi seuraavan kerran. Madot pujotettiin koukkuihin ja siima yöksi veteen pitkin Uuksun lahden selkää. Aamulla sama juttu toisin päin. Minusta tuo kaikki oli tylsää ja maistui puulta.
Vielä pahemmalta maistui se, kun vesille oli mentävä säällä kuin säällä. Ei siimaa ollut pakko laskea aina, mutta kun se oli illalla laskettu se piti käydä nostamassa pois vaikka kuinka pelotti mennä esim. yöllä nousseen myrskyn takia. Kerran pelkäsin lähteä tosi paljon. Tuuli kävi pitkin lahden selkää ja näky ikkunasta oli pelottava. Mutta itku ei auttanut, vaikka sillä kertaa ihan pitemmän kaavan mukaan. Mentävä oli. Minusta ei tullut sunnuntaikalastajaa. Hyvä esikuva olisi kyllä ollut. Karsan Niilo Pitkärannasta, tehdaspaikkakunnan poika, kävi meillä usein ja haki Kirsun saaren takaa kuhat kuin tyhjää vaan.
Verkkoa kudottiin uutta ja paikattiin vanhaa. Sitä en tiedä miksi juuri meillä niin loputtomasti. Porukallakin nuottakunnan jäsenet sitä kyllä käsittelivät. Nukuin tuvassa ja kerran heräsin siihen kun hevonen kopisteli sängyn vieressä. Sisälle oli vedetty reki, reessä oli tuo talvinuotta ja ympärillä joukko remakoita miehiä nuotan kimpussa. Menossa oli kai kuntatarkastus kalastuskauden kynnyksellä.
Lapsityövoimaakin tarvittiin. Isä keräili rannoilta litteitä kiviä, joita tarvittiin erinäisiä kappaleita verkon painoiksi nuottaan. Kiveen tarvittiin reikä josta sen voi sitoa verkon paulaan. Reiän poraaminen läpi harmaan kiven oli lasten homma. Työkaluna oli vasaramainen pienehkö molemmin päin teräväpiikkinen lyömäase, jolla aikansa kilkutellen molemmin puolin kiveä reiät ennen pitkää kohtasivat. Vielä työkalun pyöritystä reiässä ja aukko suureni narun mentäväksi. Pitkät ja pimeät talvi-illat olivat juuri niitä kun kilkutus kuului. Eikä se ollut mitään kenkkua hommaa, kaikkihan teki jotain ja ilman viikkopalkkaa.
Nuottakalastuksessa oli myös riskinsä. Kerran talvimyrskyn aikaan apajapaikalla havaittiin jään liikkuvan. Taakse oli syntynyt railo eikä paluuta maihin ollut. Myrsky painoi lauttaa ulapalle. Myrskyssä lautta pirstoutui yhä pienemmäksi ja kannatti jos jaksoi loikkia palaselta toiselle. Joukon vanhin, naapurimme isäntä Jegor Laasov ei jaksanut loikkia kauan, vaan istui rekeen, peitteli itsensä vällyillä ja vajosi hevosen ja nuotan kanssa syvyyksiin toisten jatkaessa matkaa. Nuoremmat jaksoivat enemmän kunnes huomasivat Valamon Luostarin valot. Ajautuivat saaren rantaan ja saivat Luostarissa ensiavun. Sinä yönä elettiin kylässä kauhun hetkiä. Tietoa yön tilanteista meillekin tuli, vaikka puhelin ja radio olivat harvinaisia. Sinä yönä kylässä ei nukuttu.
Kosketus isään jäi vähäiseksi monestakin syystä. Pieni tila edellytti työssäkäyntiä muualla. Talvella ja kesällä oli erilaiset työt. Esimerkiksi heinätyöt olivat pääosin muiden perheenjäsenten vastuulla sitten, kun ne oli ensin pantu alulle. Isä sairastui ilmeisesti yllättäen ja kuolikin sairastettuaan muutaman vuoden. Olin silloin seitsemän vanha. Ei siinä laatuaikaa juuri tunnettu. Muistan hänen sairastumisensa. Kuulin sivusta keskustelun. Isä kävi lääkärissä Sortavalassa ja kertoi kuulemastaan. Oli todettu syöpä polvitaipeessa ja lääkäri oli ehdottanut amputointia. Isä sanoi kieltäytyvän sellaisesta perusteluna ”ei ikinä tällainen kova työmies suostu siihen.” Mitään ei siis tehty. Jalka tuli nopeasti huonommaksi. Seurasi pitkä kausi sänkypotilaana ja lopuksi hyvin tuskainen vaihe. Koko ajan kotona hoidettuna päättyen sitten kuolemaan 54 vuoden ikäisenä.
Minä sain tehtäväksi viedä tästä viestiä naapureille, en muista kenelle, mutta innokkaana tehtävää suoritin. Loikin peltojen poikki ja ojien yli asiasta innostuneena tuntien, että nyt on tärkeää kerrottavaa. En ollut murheen murtama. Kai luonto meitä suojelee surultakin oikeissa paikoissa ja silloin kun valmiutta sen hallintaan ei vielä olisikaan. Hyvä niin.
Isää ei viety mihinkään. Hänen paikkansa oli edelleen kammarissa asiallisesti valmistettuna. Muutaman päivän kuluttua oli yön istujaiset, johon oli kokoontunut pieni joukko kylän väkeä arkun äärelle. Kammarissa oli harras tunnelma, oli itkua ja surua. Minultakin odotettiin jotain sen tapaista, mutta en saanut puristettua irti oikein mitään. Vähän harmitti, kyllä kai olisi pitänyt, näin ajattelin. Myöhemmin olen tämänkin asettanut Korkeimman suojeluksen piikkiin, jonka tarkoitus saattaa olla, että selviämme.
Äiti jäi toisen kerran leskeksi. Se oli hänelle varmasti vaikeaa aikaa. Mutta kyllä se jotenkin kai sujui. Samat työt kotona tehtiin kuin ennenkin. Vähäiset viljat korjattiin talteen ja taas kylvettiin. Paha paikka oli yksi kevät. Sarailla (navetan ylisillä) oli laarit jyville talven yli. Kun äiti keväällä avasi kannet, oli hiiret syöneet ja tuhonneet kaiken. Sitä päiviteltiin, lyötiin käsiä yhteen ja sydämen päälle oli ottanut.
Kaksi lehmää, lampaita, vasikka, kanoja - siinä kaikki. Ne olivat kesällä laitumella lehmihaassa, mistä ne huudeltiin ja haettiin veräjälle juomaan ja lypsettäväksi. Savulla karkotettiin kärpäsiä ja kaikki olivat tyytyväisiä. Veräjä oli keskeinen paikka arkena ja pyhänä. Siinä aamulla ruokittiin ja lypsettiin, sama illalla pitemmän kaavan mukaan. Päivällä kuljettiin veräjän kautta, avaten ja sulkien, maantielle, Lamminsuolle, metsään ja marjaan. Erityisesti iltalypsyn aika savuineen on jäänyt mieleen tuosta kohdasta. Syntyi vaikutelma, että olimme yhtä perhettä me, lehmät ja lampaat ja nämä kotieläimet olivat samaa mieltä.
Veräjän seutu kantaa historiaa ajalta ennen meitä. Aidan sisäpuolella oli rakennuksen rauniot jo paljolti kasvillisuuden peitossa. Aidan ulkopuolella, aholla tuomien takana oli myös asutuksen jäljet, mutta vieläkin kauempana. Luultavasti sekin asutus liittyy samaan sukuun, sillä sen verran pysyvää päivän kierto siihen aikaan sillä kohdalla lie ollut. Ajatuksissa voivat rauniot toimia jatkeena taaksepäin tästä ajasta, ja joku olisi voinut niistäkin jotain tietää, jos olisi sattunut kysymään.
Tämä pienempi raunio aholla oli se paikka, johon pääsiäiseen kuuluva pashan valmistelu liittyi. Sitä varten säästettiin maitorahkaa. Rahka laitettiin sideharsosta tehtyyn nyyttiin ja nyytti vietiin tuon raunion koloon sopivaan kohtaan ja asetettiin painon alle. Yön tai parin jälkeen paino oli puristanut rahkan sopivan kuivaksi, ja se oli valmista loppukäsittelyä varten. Näin myös raunion ötökät saivat osansa ja viestin suuren paaston päättymisestä.
Maitotuotteiden varastointiin liittyy muutakin viisautta. Heinän teon ajaksi piti koota piimää varastoon juomaksi heinäpellolle. Puusaaviin sitä säilöttiin. Pintahomeen muodostumisen estämiseksi pidettiin saavissa sammakkoa, joka polskuttelemalla piti pinnan liikkeessä ja esti homeen muodostumisen. Samalla vaihtolämpöisenä uimarina se piti juoman viileän raikkaana. Näin isot pojat kertoivat. En ole kuitenkaan varma tehtiinkö meillä näin. Ehkä tehtiin, sillä hyvältä piimä helteellä maistui ja oli terveysvaikutteista juotavaa. Kylän kaupassa ei tuolloin ollut myytävänä Hyla-maitoa. Lehtisammakko (Hyla arborea) oli helposti tunnistettava pitkistä koivistaan ja sen hyvät ominaisuudet tunnettiin. Myöhemmin Hyla- tuotteita voi ostaa kaupasta, kun Valio kehitti ne osaksi tuotevalikoimaansa. Koskaan se ei ollut Rupikonna, rupisammakko, jonka levinneisyysalue on Etelä-Suomi.
Ollaan suvun sijoilla. Näköpiirin kattava alue peltoineen, metsineen ja rantoineen on ollut yksi iso tila joskus ennen Isojakoa. Isojako oli eräänlainen taitekohta ihmisten elämässä täällä, kuin muillakin seuduilla silloisessa Suomessa. Lahjoitusmaakausi päättyi kun valtio lunasti maat yksityisiltä ja jakoi ne paikalla pitkään eläneelle väestölle. Salmissa tuohon liittyvät perintökirjat saatiin vasta vuonna 1907, eli maakunnista viimeisenä. Maata viljelevät tulivat näin isänniksi tiloilleen.
Tällä kohtaa Uuksun lahden rannalla on ollut Kirkkoniemi-niminen tila. Semien kantaisä Nikifor on saanut Isojaossa perintökirjalla neljänneksen tuosta tilasta. Perheeseen kuului neljä poikaa ja kolme tytärtä. Ikäjärjestyksessä isäni, veljeksistä vanhin oli jossain vaiheessa rakentanut ja muuttanut taloon jossa asuimme. Heikki oli jäänyt asumaan kotipaikkaansa ja asui siinä 1930 luvulle asti. Talo oli isohko ja jo huonossa kunnossa, joten Heikki puolestaan rakensi 1937- 38 itselleen uuden. Vanhasta jäi navettaosa edelleen käyttöön ja oli loppuun asti kuten sauna meidän ja heidän välillä. Kaikki nämä, kuten myös Vlaasovit olimme vajaan sadan metrin etäisyydellä toisistamme. Olimme sijoittuneet sattumanvaraisesti ilman kaavaa. Jussi oli tukkipomona Ylä-Uuksussa. Tyttäret naitiin lähiseudulle. Irinja maanviljelijä Juho Hipille samalta kylältä Uuksunjoen rannalta, Anni maanviljelijä Nepriätille (Vihermäki)Ylä-Uuksuun ja kolmas tytär maanviljelijä Putrolle Salmin Miinalasta. Antti eli mökkiläisenä samalla kylällä miilunpolttajana. Yövyimme joskus Antin mökissä, ja muistaakseni siellä oli nokiset paikat. Isällä oli syytinki vanhempiensa elättämiseksi ja isoisäni on ollut perheessä vielä minun syntymän jälkeen.
Ilman parempaa tietoa menneestä voi perustaa käsityksensä vain siihen mitä silmä näkee. Vaikka elämää tällä kohtaa oli ollut jo ennen meitä, siitä ei puhuttu vaikka tiedettiin. Isälle tämä oli toinen avioliitto. Puoliso ensimmäisestä avioliitosta oli kuollut ilmeisen nuorena. Siitä perilliset Maija ja Viktor olivat nyt meidän perhettä. Samoin äitini Tatjana oli jäänyt leskeksi nuorena ja avioitui Nikita Semin kanssa. Pojat Kol’a ja Vas’a (Niilo ja Ville) olivat hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Miehensä maanviljelijä Samiselkä Ylä-Uuksusta oli vapaussodassa valkoisten riveissä ja palattuaan Kannaksen rintamalta oli sairastunut vakavasti ja menehtyi saamiinsa vammoihin kohta sodan päätyttyä. Hänkin siis varsin nuorena. Äiti oli omaa sukua Kuutsa, maanviljelijän tytär Ylä-Uuksusta. Tietona tässä vain se mitä itse olen nähnyt ja tavannut
Ei ollut tapana kertoa menneistä asioista vaikka ne olivat silloin ihan lähellä. Ei aikuistenkaan puheista niitä sivussa seuranneena jäänyt mitään talteen. Talteen jäi iltapuhteiden tarinat, suakkunoiksi sanotut sadunomaiset kertomukset hengistä ja kummituksista. Laasovin buabo oli lyömätön tarinan kertoja. Erityisesti pimeät talvi-illat auttoivat mielikuvituksen lentoon ja öljylampun valo loi tunnelmaa. Tarut liikkuivat saunan, riihen, kirkon ja kalmiston tuntumissa, pääosissa pokoinniekat (vainajat). Tunnelma oli taattu, ja se vahvistui aina, jos ja kun liikuttaessa ulkona polku kulki pimeällä Heikin saunan ja Jonnisen riihen ohi tai lähellä tsasounaa. Noissa paikoissa liikuttaessa tarkkaavaisuus oli koetuksella, mikähän siellä risahti, kuuluuko koputusta. Luonnollisia selitysiä saatiin vasta sodan aikana. Silloin riihessä jonka ohi oli kuljettava sulatettiin kaatuneita sotilaita arkkuun pantavaksi. Riihen lämmittäjä kertoo kuinka puita uuniin lisätessä varjo seinällä heilahti ja käsi kolahti kun sulamisen seurauksena miesten asennot muuttuivat, mutta lämmittäjä pani van kylmäverisesti pökköä pesään.
Tärkeäkin tavara saattoi joskus loppua yllättäen, mutta sitä sai aina lainaksi naapurista. Kerran meiltä loppui kirassi (lamppuöljy). Minut laitettiin illan pimeässä sitä lainaamaan Heikiltä. Mukaan lasipullo sitä varten. Pullon kaulassa oli narusilmukka josta pulloa oli kätevä kuljettaa. Sain pullon täyteen ja kiireesti takaisin kivikkoista polkua, pimeässä kiveltä kivelle loikkien. Kompastuin johonkin, pullo rikki ja säärestä tuli verta. Sitten vaan kotiin kertomaan. Seurauksena sain ansaitun rangaistuksen äidin kädestä vitsa välineenä. Heti sen perään, siis tässä järjestyksessä havaittiin verta vuotava jalka. Nyt oli äidin vuoro pyytää anteeksi lievittääkseen haavoja sääressä, takapuolessa sekä mielessä. Rangaistus ei tuntunut miltään, olin syyllinen ja äidin katumusharjoitus tuntui tosi hyvältä.
Talvi-iltojen tarinoita ei kuunneltu kädet ristissä. Puhdetöitä oli tasapuolisesti jokaiselle jotakin. Talvella erimerkiksi huollettiin hiihtovälineitä. Se kävi hyvin tuvan penkillä juttelun häiritsemättä. Hylätystä saappaan varresta leikattiin suikaleita moneen tarkoitukseen, mäystimiksi (suksiside), porkan kehriin tai luistimen sidontaan. Illan mittaan nautittiin joskus välipalana tönzzöitä (puolukka-ruisjauhomössöä), tai lanttua lusikalla raastaen. Halkaistua lanttua lusikan kärjellä raaputtaen lantun massasta tulee esiin runsaasti nestettä. Sitä mukaa kun tuotetta irtosi se napsittiin suuhun ja hyvää oli. Kevyttä ja vain vähän rasvaa. Suosittelen.
Aikuiset tiesivät mikä oli hyvä suksipuu ja hakivat metsästä sellaiset. Puun muovautumista sukseksi en prosessina tunne. Siihen tarvittiin veistotaitoa ja sen tekivät isommat pojat. Kun suksi oli valmis, sen huolto oli käyttäjän vastuulla. Tervaaminen nuotiolla oli yksi vaihe hyvän luiston takaamiseksi, erityisesti pohjan tervaus. Kärkien ja jalkavuuden taivutus takaisin oli sitä toistuvaa välinehuoltoa, koska ne ajan myötä oikenivat
Tervattuna ja sidottuna haluttuun muotoon suksista tuli toimivat käyttövälineet. Sauvat saatiin samoin suoraan metsästä. Kengitysnaulasta tuli sauvaan piikki ja nahkaremmeistä suksen siteet, porkat ja myöhemmin tuli muotiin käsilenkit sauvaan. Suksen tehtävä oli paremminkin olla apuna asioita toimitellessa, vähemmän hupihiihtämisen tarpeisiin tai mäenlaskuun ainakaan meillä. Koulun hiihtokilpailuissa olin viimeinen. Kun tulin maaliin, oli koulu jo suljettu ja kaikki lähteneet kotiinsa.
Polkupyörällä oli oma tarinansa. Niilo ja Ville olivat onnistuneet hankkimaan sellaiset, ja siinä iässä nuorilla miehillä sellainen piti olla. Me kotona olevat saimme harjoitella ajamaan puoli salaa sillä aikaa, kun pyörän omistajat olivat päivällä työssä. Omalla pihalla ei ollut tasaista. Polut olivat ajan myötä uransa löytäneet ja pyöräilyyn kivikkoisina epäkelpoja. Peltojen poikki oli tasaista, mutta siellä tasaisen toistuvasti tuli avo-ojia ylitettäväksi. Maantie oli hyvä paikka, liikenne pari autoa päivässä, aina ei sitäkään. Polkupyörät oli aikuisten miesten mallia. Aluksi ratsastettiin yhdellä polkimella seisten. Vähitellen jalka vinosti rungon väliin ja harjoittelu jatkui pyörä kallellaan polkimia tavoitellen. Näin siitä sai jo melkoiset kyydit. Kokemuksena se oli parasta mitä voi kuvitella. Koskaan ei saanut tarpeekseen. Sääret siinä tahrautuivat rasvaan, kun ketjun suojaa ei ollut vielä keksitty. Pyörä ei kuitenkaan kaikkea kestänyt. Siinä oli puuvanteet. Ilmarenkaat kyllä, mutta vanteet oli koottu puupaloista ja pinnoilla jännitetty vanteeksi. Ne alkoivat vääntyä eivätkä sopineet pyörimään haarukassa. Niinpä pyöräilyharrastus päättyi sillä erää siihen.
Varsinainen välinehuolto tapahtui valoisan aikaan pihalla. Luistimet tehtiin itse, ainakin meillä. Noin kolmekymmensenttinen sopivan paksu pyöreä puu halkaistiin ja halon pyöreälle puolelle kiinnitettiin sen mittainen pätkä hylättyä halkosahan terää. Valmistettiin vain yksi sellainen, joka sitten kiinnitettiin nahkaremmeillä oikeaan jalkaan. Vasen jalka potkaisi vauhtia. Lamminsuon jää sopi parhaiten luisteluun, koska siellä voi huristaa mättäältä toiselle yhdellä jalalla.
Isot pojat pelasivat korttia. Pelikulttuuri oli varsin siivo. Se kuului pyhäpäivään päivällisen jälkeen. Jestoihin (Juulian koti) mentäessä oli kumpareella vanhan asutuksen jäljet tässäkin ja puustokin oli merkki siitä. Hyvällä säällä korttiporukan iltapäivä kului tässä. Siinä ei juotu eikä rähjätty, se puoli tuli mukaan vasta, kun tytöt tulivat mukaan kuvioihin illatsuissa missä talossa ne milloinkin pidettiin. Me keskenkasvuiset seurasimme kortinpeluuta sivusta. Peliporukalla oli tapana hankkia paikalle kori limonadia. Meistä se vaikutti ylelliseltä. Kerran sain luvan ostaa peliporukalta yhden pullon tuota punaista. Vein sen kotiin. Oli pyhäpäivä ja tavan mukaan tuvassa iltapäivän harras tunnelma. Limsapullo avattiin, meitä oli äiti ja muutamia muita. Pullosta tasattiin jokaiselle niin, että puolet jäi toiseen kertaan. Siinä se pullo oli keskellä pöytää ja tunnelma oli korkealla, mutta muistikuvaa pullon toisen puolikkaan kohtalosta ei ole.
Aika entinen ei enää palaa. Kuinka vähästä perusteet hyvään oloon syntyvätkään, pullo limsaa tai kuinka paljon, jos se ei enää riitä. Meillä sunnuntain rauha, juhlan valmistaminen, pyhäpäivä (kirkollinen) tai bruasniekku (kylän nimikkopyhä) olivat tällaisia kohokohtia, arjesta erottuvia, joka paikassa samaan aikaan ja toimissa näkyviä kun juhlan aika oli päällä.
Pääsiäinen oli juhlista jaloin, sen sijaan Joulu vain läpihuutojuttu. Muut juhlat olivat siltä väliltä. Syytä juhliin oli usein. Niihin valmistauduttiin jo hyvissä ajoin ja niitä valmistettiin sukulaisvoimin. Kujalasta Oili, myöhemmin Arola ja Kuutsasta Lydia, myöhemmin Mensonen kumpikin nuoria tyttöjä vuorollaan. Taloon tultiin viikoksi pariksi, tultiin adjvoihin (auttamaan töissä ja oppimaan uutta) ja käytäntöön lienee liittynyt monta hyvää puolta nuoren tytön kannalta. Meillä ei Jouluna kuusta ollut, mutta Heikin luona iltaa näissä merkeissä istuttiin. Oli kuusi ja koristeena oli siima eri maiden pienoislippuja. Pääsiäinen otettiin vastaan suurella tohinalla ja silloin elettiin täysillä. Jouluruoista tai -lahjoista ei ole muistikuvaa.
Muut juhlapäivät olivat nykyisen ymmärryksen mukaan merkittävämpiä tapojen muokkaajia kuin nuo kaksi. Näen siihen monta syytä. Niitä oli vuoden mittaan useita, ja niitä tarvittiin vastapainoksi pitkille arkiviikoille. Niihin valmistauduttiin huolellisesti ja ne keskeytti odotetusti arjen. Silloin tavattiin sukulaisia, ja kun pyhät olivat paljolti kylien nimikkopyhiä, mentiin kyläilemään niiden mukaan. Jokainen sunnuntai toimi osin tässä tarkoituksessa erottaen ja rytmittäen pyhän ja arjen. Tällä tavalla elää on ollut suuri merkitys. Se nostaa perheen emännän roolin arvoon arvaamattomaan. Kuka muu kuin hän tällaisen pientilallisen torpassa olisi pyhäaamuna ruokkinut karjan, lypsänyt lehmät, paistanut piirakat, siistinyt paikat ihan eri asentoon kuin arkena ollaan, tai valmistanut ruoan päivälliseksi perheelle ja varannut pyhävaatteet kullekin päälle pantavaksi ja kaikki niin, että kello 10 oltiin jo kirkossa. Kirkon jälkeen perhe syötettiin ja siitä alkoi ”laatuaika”. Mitä nyt vieraita sattui poikkeamaan, ihan yllättäen, yleensä ilman puhelinsoittoa.
Lapset olivat aina mukana tsasounassa, raavaat miehet vähemmän. Seisominen palveluksen ajan otti voimille. Olin kuullut, että Pitkärannassa oli kirkko jossa oli penkit. Sellaisessa kirkossa haluaisin olla. Ihmettelin miksi meillä ei voi olla samalla tavalla.
Kirkkolaulut tulivat tutuiksi ja laulukirjojakin kulkeutui kotiin. Koulun todistuksessa oli laulusta kerran 7, muulloin 6. Erityisesti tuo numeron nousu silloin kerran innosti laulamaan, mutta huomattuaan sen opettaja palautti arvosanan nopeasti. Kammarissa kirkkolauluja lauloin senkin jälkeen. En tiedä miltä se kuulosti, mutta ei minua kielletty, jos ei kehotettukaan. Pääsiäisenä oli tuvan ja navetan välisessä osassa keinu, se oli kovassa käytössä ja silloin me lapset lauloimme kuorossa uudestaan ja uudestaan ”Kristus nousi kuolleista…”
Perinteille uskollisena vielä Mäntyharjulla virittelin Pääsiäisaamuna bassoani ja aloitin ”Kristus nousi…”, nuo moneen kertaan toistetut tutut säkeet olihan pääsiäinen. Nelly ja Holger olivat silloin viettämässä kanssamme juhlaa, ja kas kummaa - esitykseni aiheutti enemmän hilpeyttä kuin hartaita tunnelmia. Tapaus ei ollut kannustava jatkoa ajatellen.
Kirkon menot tsasounassa suoritti Starosu, (kirkon isäntä ja oman kylän mies, meillä Nikolai Kamotskin), Muotoseikoista en muista mitään. Tuohuksia (ohut hunajavahasta valmistettu kynttilä) siellä ostettiin, kynttilöitä sytytettiin alttarilla, ristinmerkkiä tehtiin yhdessä ja yksin, välillä polvistuttiin. Starosan viimeiset sanat aina olivat ”ristikansu murginal” (kristityt syömään) jonka jälkeen väki poistui ja tsasouna tyhjeni taas.
Kirkko salli lasten tulla tykö. Viikon ajan pääsiäisen jälkeen sai kuka tahansa käydä soittamassa kirkonkelloja. Me hoidimme oman osamme koulumatkalla. Tsasounahan oli kivenheiton päässä kotoa. Näimme sen aina rannasta, saunasta tai kun kävimme puuceessa. Pääsiäisen jälkeen koulusta palatessa soitimme kelloja merkiksi jotta tulossa ollaan. Se oli muuten jännittävä juttu. Talvi-iltojen kauhutarinat liikkuivat myös kirkon tuntumassa ja niissä kummitukset viihtyivät erityisesti juuri kellotornissa. Oli pelottavaa kiivetä kierreportaita ikkunattomaan torniin, kun välitasoilla oli valkoisia kirkkovaatteita. Kellosarjaan kuului eri kokoisia kelloja ja yksi erityisen iso. Inspiroitu yhteissoitto sai aikaan direktiivit ylittävät desibelit. Kumpaakaan näitä ei vielä ollut onneksi esteenä luovalle ilmaisulle ja ilman kuulosuojaimia saimme kaiken aitona korvien väliin. Iso kello kuului kauimmaksi ja aina luihin ja ytimiin.
Henkiseltä puolelta meillä piti olla kaikki kunnossa. Siellä pienet kyläkirkot tukivat tätä ja helpottivat asian pysymistä hyvin esillä. Äidin käsityksen mukaan meille ei tapahtunut mitään ilman Jumalan tahtoa. Jumala oli aina läsnä. Niin oli naapurissakin. Heikin lapsenlapsi tuli kerran riemuissaan kertomaan buaboille, että nyt minä tiedän mikä on jumala. ”no kerroppas” kehotti buaboi ilahtuneena. ”Jumala on läsnä” sanoi poika jolla oli varma tieto asiasta. Isän kuoleman jälkeen iltarukoukseeni sisältyi toivomus, että äiti saisi elää kunnes täytän kuusitoista. Ja niin meillä kävikin.
Elettiin ortodoksien oppien mukaan. Tosin toiset eli toiset ei. Vieraan tullessa tupaan tehtiin ristinmerkki ikonin suuntaan. Kuolema ei ollut jyrkkä erottava tekijä. Vainajalla oli edelleen paikka ruokapöydässä. Hänelle vietiin ruokaa kun käytiin haudalla. Siellä hänelle puhuttiin tapahtumista ja kirkollisin menoin seurattiin neljäkymmentä päivää hänen matkaansa perille. Ala-Uuksun tsasouna näkyi kun pihasta lähti mihin suuntaan hyvänsä tai palasi mistä päin tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti