Tavisten tarina XVIII: Kolmas ikä, osa 1: Seniorimatkailua

Korsossa oli päästy hyvään alkuun. Tarja asui vielä kotona viisi vuotta, oli työssä Pukevassa ja lähettinä Helsingin Rakennusvalvontavirastossa. Oli ASP- asuntosäästäjä ja osti asunnon Luistarinkujalta Helsingin Kontula-Vesala alueelta. Jari kokeili siipiään yrittäjänä mainosalalla ja teki sen eteen paljon työtä. Pirkko kävi työssä edelleen samassa pankissa joka nyt oli nimeltään Sampopankki. Minun työni E-instituutissa päättyi muutama vuosi Korsoon muuttamisen jälkeen, kun olin täyttänyt 60 vuotta. Se oli jonkin verran etuajassa, ja alkoi niin sanottu kolmas ikä, mikä tässä tarkoittaa eläkkeelläoloaikaa ihmisen elinkaarella. Pirkko tuli siihen ikään vasta kahdeksan vuotta myöhemmin, eli 63 ikäisenä.

Tarja oli siis selviytynyt vaaditusta omasta osuudesta asuntosäästäjänä saadakseen lopulle kauppahinnasta ASP-lainan. Kohde voitiin siis valita ja lainasopimus allekirjoittaa. Tarjalla oli edessä viidentoista vuoden haastava urakka selvitä lainasta ja saada asunto velattomana käyttöönsä. Ihan samaan aikaan syntyi Nadja, uusi ihme kaikkien ihasteltavaksi, vielä ihan alussa oleva, jolla on paljon edessä. Nuo ovat tilanteita, jolloin tuollaistakin nousee mieleen. Meidän ensi tapaamisesta Nadjan kanssa on kuva, jossa uni maistui synnytyssairaalan pinnasängyssä ja olo on silmiinpistävän levollinen suuren muutoksen jälkeen. Syntymälahjana saatu tumma tuuhea tukka vaikka heti nutturalle pantavaksi. Eväinä se mitä on kuullut vanhempien keskusteluista hänestä ja muusta ennen syntymää. Siitä on hyvä jatkaa. 

Ensitapaaminen Nadjan kanssa synnytyssairaalassa

Nadjan syntymä viritti erään periaatteellisen käytännön. Minä olin höpissyt pitkin matkaa Karjalasta yhtä ja toista. Nyt oltiinkin yhtäkkiä ja yllättäen uudessa roolissa, isovanhempia. Näistä fossiileistahan käytetään monenlaisia nimityksiä ja meille tuli mieleen, mistä lie nimitykset buaboi ja jiejoi isovanhempina aitoon Raja- karjalaiseen tapaan. Aluksi minä epäilin sen toimivuutta luterilaisessa Suomessa koska sanoista ei ulkopuolisille välittynyt mitään ja jokainen lausuu ne ilman foneettista ohjausta miten sattuu. Niitä kuitenkin alettiin käyttää ja jotenkin ne toimivat. Pirkko kysyi kerran myöhemmin Nadjalta, varmuuden vuoksi mitä mieltä hän on - olisiko mummo ja vaari tai muu paremmin suuhun sopiva parempi. ”Kuule, Sinä olet buabo” vakuutti Nadja ja käytäntö jatkui entisellään. Nadja puhui muutenkin järkeviä jo pienenä. Joimme saunatuvassa limonadia laseista joiden kyljessä oli Karjalan vaakuna. Nadja kysyi mikä tämä on. Kerroin että olen asunut silloin kun olin vielä lapsi Karjalassa ja muistaen sitä olemme ostaneet näitä laseja. Hän kuunteli, oli hetken hiljaa ja vastasi vakaan harkitusti, ”minä olen koko ajan asunut isän ja äidin kanssa.” Tämä osoittaa miten vilkas ja vireä lapsi kuuntelee, muistaa ja muodostaa kokemistaan kokonaisuuksia. Mirkku-mummilla on ollut tapana viedä lapsia mukaansa matkoille. Kerran olivat kolmestaan Ikaalisten kylpylässä. Muita kylpylävieraita oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, sotaveteraanejakin kuulemma rollaattoreineen. Illalla Mirkku ja lapset kulkivat asuntolan käytävää, olivat menossa jo yöpuulle. Käytävässä Nadja muisti päivällä kuulemansa ja yhdisteli asioita pienessä päässään kehottaen toisia ” mennään hiljaa, maanpuolustajat nukkuvat.”

Elämä jatkui Saukkokujalla. Helsingin Sanomat kirjoitti 28.2.1981 ”OTK:n rankka saneeraus alkaa. Keskusosuusliike OTK ja koko E-liike on rankkojen saneerausten edessä”. Sama lehti 7.9.1982; ”E-fuusio viivästymässä ainakin vuodella”. Tämä oli siis yrityksen julkisuuskuva ja kaikkihan päättyi saneerausohjelman valvottuun läpiviemiseen. Henkilöstöjärjestelyt olivat luonnollinen osa sitä. SAK oli saanut tuloneuvotteluissa tekstiosaan irtisanomissuojaa parantavaksi yt-neuvottelumenetelmän sekä perusteluiksi irtisanomisille ”tuotannolliset ja taloudelliset syyt”. Henkilöstön vähentäminen tuli näin yleisesti hyväksytyksi. Niilo Hämäläisen, itsekin E-seniorit ry:n jäsen sanotaan myöhemmin todenneen tekstin tulleen mukaan puolivahingossa, eikä hän itsekään uskonut sen merkitykseen ja eipä sillä sitä sitten ole ollutkaan.

Sama tervehdyttäminen ulottui tietysti myös E-instituuttiin. Eläkkeelle lähtivät muistaakseni Pelkosen Eino ensin, sitten Kaarina ja sitten minä. Minun lähtöäni pehmennettiin 15 000 markalla ylimääräistä ja kun olen maaliskuussa syntynyt, sain nuo kolme kuukautta pitää lomaa. Mutta ei se ihan ongelmatonta ollut. Kumma kyllä miten työura hämärtää ihmisen tajun todellisuudesta. Onhan eläkkeelle lähdössä muutoksen makua ja uusia asioita on tulossa kosolti. Eläketulo ei koskaan ole palkan kokoinen ja se on yksi mikä lähtevälle tulee mieleen. Ohjelmoitu tekeminen elämäntapana on syvällä. Nimet ja ne ihmiset, niilläkin on ollut merkitys viitenä päivänä viikossa. Talo oli valmis, mutta siihen otettua lainaa vielä osa maksamatta. Eläkeiän aikaistaminen tuntui loukkaavalta. Siitähän kehittyi kyllä nopeasti maan tapa, mutta tuossa vaiheessa vasta opeteltiin.

Kirjoitin kirjeen. Kirjeessä kerroin mitä olin mieltä ja miltä minusta tuntui ja lähetin siitä kappaleet E-instituuttiin ja OTK:n Eero Rantalalle. Tiesin hänen olevan kriittinen tuutin suhteen. Kirjeessä puhuin opetuksesta sekä suoraan henkilöistä. Kerroin rehtorista, joka kulkee käytävillä, poikkeaa huoneissa ja muistelee menneitä aikoja. Koulutuspäällikkö puolestaan istuu huoneessaan ja seurustelee Time Managerinsa kanssa. Opetuksesta kerroin elintarvikealan ihmisille olevan riittävää käsitellä kurssilla Amerikan moottorisahateollisuuden tilaa. Rehtorina oli Pekka Alenius ja koulutuspäällikkönä Matti Piiparinen. Viittaus moottorisahaan oli viittaus johdon koulutukseen. Reaktioista en tiedä, mutta on niitä ollut. Vuoden lopussa oli jouluun liittyvä perinteinen joululounas, johon oli tapana kutsua myös eläkeläiset ja niin nytkin. Minäkin menin. Ruokajono kulki tarjoilupöydän kahta puolta. Piiparinen huomasi minut ja siirtyi vastakkaisella puolella olevaan jonoon. Kumpikaan ei tullut toivottaneeksi hyvää joulua. Käytävällä tapasin jo aikaisemmin Pekan. ”Terve Pauli, mitä kuuluu” oli Pekan tervehdys. Mitäs tässä, hyvin menee, ei kummempaa. Myöhemmin Pekkakin jäi eläkkeelle, tuli E-seniorit ry:n jäseneksi ja meistä tuli yhdistyksen hallituksessa pitkään toimiva pari.

Muutama kuukausi eläkkeelle lähdöstä Sirpa soitti ja kyseli valintamyymäläpeliä, jotta missä se saattaisi olla ja voisiko sitä käyttää. Hän tarkoitti atk-peliä joka oli opetuksessa paljon käytetty. Välimäki siitä on kiinnostunut. Kerroin Sirpalle, että vein sen lähtiessäni roskikseen, katso onko sitä käyty viime kuukausina tyhjentämässä. Jos ei ole, niin siellä sen pitäisi olla.

Katajanokalla oli päivän mittainen seminaari, jossa vierailevana luennoitsijana oli englantilainen professori. Aiheena ohjelmassa oli ihmisen ikään liittyviä pohdintoja. Professori jakoi ihmisen elinkaareen kolmeen ikään. Ensimmäinen ikä oli sen mukaan lapsuus. Toinen oli aikuisuus ja koko ihmisen aktiivinen aika ja kolmas sen jälkeinen eläkkeellä olemisen aika. Jatkona on vielä yksilöllisesti se raihnainen vanhuus joka päättyy kuolemaan. Näin kai se on. Luennoitsija käsitteli laajasti kolmatta ikää. Hän korosti sen luonnollisuutta elinkaareen kuuluvana arvokkaana osana. Esitys oli innostava ja viesti oli selvä. Perille tuli. Totesin vasta nyt ja tunnustin olevani eläkkeellä, vapaa sidonnaisuuksista, lupauksista, velvollisuuksista tuloksiin ja ties mistä, mutta vapaa. Miksi tätä ei sanottu heti. Mikäs tässä on ollessa. On katto pään päällä, palkka juoksee, se on mitä on mutta tiedossa on ja varmaa. Voin tehdä mitä tahtoo tai olla tekemättä. Siihen on lupa ja sekin on ansaittua. Olihan minulla unelmakin mutta se oli vähällä unohtua - teen puutöitä kun pääsen eläkkeelle. Jotain sen tapaista jo oli alullakin.

Pöydällä näytteitä puutöistä

Näytepöydältä puuttuu sorvatutut kynttilänjalat, joita valmistui punaisina jouluun ja ruskeina juhlavampaan käyttöön. Kuvaan voisi lisätä kalan muotoisen leikkuulaudan, tai aurinkotuolit ja muut pihakalusteet Korsoon, Mäntyharjuun, Tarjalle parvekkeelle ja jotain on eksynyt jopa Lindströmien saareen. Pirkko tilasi kehykset käsitöihinsä minulta. Niiden muoto ja koko vaihteli mallin mukaan, mutta kanta-asiakassuhde jatkui ja joustavat toimitusajat soveltuivat hyvin hänen tuotanto-ohjelmaansa. Muitakin kyhäelmiä on olemassa, jopa käytössä edelleen, mutta niistä ei sen enempää. Tämän harrastuksen tueksi valmistui tontille pieni ”kaksikamarinen” piharakennus. Toiselle puolelle tuli työkalut puutöitä ja toiseen pihatöitä varten. Kaluvarasto karttui vähitellen. Sirkkeli / tasohöylä yhdistelmä oli jo aikaisessa vaiheessa, sitten tuli sorvi, sitten yläjyrsin ja vähitellen lisää hyllylle sopivaa ja seinille ripustettavaa kamaa ja käyttöön tarpeen mukaan. Vain yksi on joukosta poissa, vannesahaa siellä ei näy. Olisi ollut kysyntää, mutta se ei saanut Pirkkoa vakuuttuneeksi ja puuttuu edelleen. Kyllä minä olisin sen saanut, ja voisin vieläkin saada, niin hyvin minä Pirkon tunnen. Alkuun odotin verstaalta aika paljon, valmistuksen prosessointi kiinnosti. Juuri yläjyrsimellä ajattelin tehdä ihmeitä. Merannon kanssa rakensimmekin siitä pöytämallin, mutta puutteellisen suunnittelun johdosta purin myöhemmin pois. Työkalut olivat kovassa käytössä kun rakennettiin aita tontin kahdelle sivulle, yhteensä 55 metriä ja 5 senttiä sekä katos roskikselle samoilla piirustuksilla. Aitatarvikkeet ostin raakalautana erikoistarjouksesta. Omilla välineillä ne pätkittiin määrämittaisiksi, lauta halkaistiin ja kappaleet vedettiin pari kertaa oikohöylässä. Näin oli saatu yhdestä metristä lautaa kaksi metriä aitatavaraa. Pirkko maalasi joka kapulan irtonaisina kaikilta sivuilta kahteen kertaan ennen kiinnitystä. Aidan malli oli vino asettelu suuntaa vaihdellen, eli rakenteellisesti mahdollisimman hankala.

Ennen pitkää rautalanka päihitti puutyöt. Kollegat Kaarina ja Anni E-instituutista pitivät keskenään yhtä ja olivat sitten yhteydessä minuun. Anni harrasti miehiä ja menossa oli pienyrittäjä Markus Hupli. Hän oli ostanut Lankapaja nimisen yrityksen, joka valmisti rautalankatuotteita, koreja, alustoja jne. Anni ja Markus keskittyivät lampunvarjostimien kehien ja renkaiden valmistukseen. Prosessissa rautalanka pyöritettiin pölkyn ympärille renkaaksi, katkaistiin ja hitsattiin pistehitsauksena langan päät yhteen. Siitä syntyi rengas. Naiset soittivat minulle ja kutsuivat käymään. Menin ja jäin vääntämään juttuja rautalangasta. Meillä Markuksen kanssa yhdistävä tekijä oli karjalaisuus ja meistä tuli hyvät ystävät. Pari muutakin siellä kävi hitsailemassa ja se riitti hyvään fiilikseen. Parhaiten muistan huulenheiton ja turhan puhumisen, mikä hyvin sopi tämän työn luonteeseen. Pelkosen Einokin oli ketjussa jonkun aikaa mukana. Kaarina oli toiminut Markukselle konsulttina ja hänen ideansa pohjalta oli tehty toiminimen muutos. Lankapajasta kysyttiin harmaata sukkalankaa, joten toiminimi johti harhaan. Sen tulee ilmentää selkeämmin yrityksen toimialaa. Toiminimeksi valittiin Artisan. Anni hyväksyi sen koska nimeen sisältyi ”an”. Nyt kysyttiin taiteellisten suoritusten perään johon toiminimi nyt viittasi ja taas oli sormi suussa. Markuksen suuri haave oli aloittaa keskuspölynimurin tuotanto. Joku nokkela oli patentoinut pikkumuutoksen keskusimuriin ja Markus piti patentin käyttöoikeutta hallussa ja maksoi siitä pitkän aikaa jotain ihan turhaan. Imuri ei kuitenkaan edennyt tuotantovaiheeseen. Markus oli varoittava esimerkki. Yksinäinen insinööri oli sitoutunut koko sielullaan työhön ja tehtävään jota ei hallinnut. Salli naisen käyttää itseään hyväksi ja raatoi pyhät ja arjet itseään säästämättä kunnes voimat pettivät yllättäen. Kannoin Karjalan lippua hänen hautajaisissa.

Näin kolmas ikä käynnistyi ja jatkui sitten uusissa ihan muissa merkeissä. Eka- yhtymässä toimi ammattiliiton tapaan mutta yksityisesti rekisteröity yhdistys E-johtohenkilöiden liitto (EJL), jolle oli karttunut jonkun verran varoja. EJL:ssa oli kolme jäsentä, ylin johto, keskijohto ja E-seniorit ry joka oli Liiton eläkkeellä oleva osa jäsenistä. Nämä ovat valtakunnallisia yhdistyksiä ja senioreilla on seitsemän maakunnittain jakautunutta jaostoa. Menin Helsingin jaoston vuosikokoukseen, joka pidettiin Elannon pitopalvelun tiloissa Hämeentiellä. Kokous oli huonosti valmisteltu. Työjärjestyksen mukaan piti valita toimikunta ”virkailijoiksi” seuraavaksi vuodeksi. Ehdokasasettelua ei ollut tehty ja kokouksen se nyt oli tehtävä. Pyristelyistä huolimatta minusta tuli puheenjohtaja, Sinikka Heiskasesta OTK:n kirjeenvaihto-osaston ulkomaan toimituksesta sihteeri ja jäseniksi toimikuntaan Pirkko Vuorinen saman firman tilinpito-osastolta, Elsa Laitinen konttoripäällikkö Hyvinkäältä ja konttoripäällikkö KK:sta. Tällä toimikunnalla jaostossa ajettiin muutama vuosi

Edellinen hyvin toiminut toimikunta jätti perintönä viestin, että yhteydet ulkopuolisiin ei ole ihan helppo juttu. Kuitenkin jäsenet jaostossa pitivät yritysvierailuja toivottuna osana toimintaa. Tuo ei onneksi pitänyt paikkaansa. Demareilla oli takana kahdet hävityt vaalit, puolue ei lähtenyt mukaan vaalien jälkeiseen hallitukseen, puoluesihteeri Hyvärinen oli siirtymässä vakuutusalalle. Soitin puoluetoimistoon ja ehdotin ryhmän tapaamista. Se toteutui heti helmikuun pakkasilla. Kuulimme heiltä poliittisesta tilanteesta. Kuitenkin itse olisimme voineet valmistaa tapaamista paremmin ja olisimme saaneet enemmän mikä opiksi vastaisen varalle. Elettiinhän merkittäviä aikoja, vaikka vaikutukset näkyivät vasta myöhemmin. Mutta onhan yleistä se, että kussakin ajassa näemme vain sen hetken, emme kaikkia kytkentöjä, mistä suuri kokonaisuus syntyy. Vasta historian kirjoitus tulee aina kertomaan mitä oikeastaan tapahtui. Tuolloin elettiin 1990-lukua. Syntyi Suomen historian kolmas lamakausi. Ensimmäinen oli 1860 ja toinen on ollut 1930-luvuilla. Kolmas jätti pitkän varjon tulevaisuuteen. Valuutta vapautettiin tutkimatta lainkaan miten se tulee vaikuttamaan kansantalouteen. Valtiovarainministeriksi valittiin ilmeisesti tarkoituksellisesti (tutkija Anu Kantola) kansantaloudesta tietämätön insinööri Iiro Viinanen. Hänen hokema ratkaisuissaan oli ”meillä ei ole muuta mahdollisuutta”. Riittävästi toistettuna kadun mies alkaa toistaa samaa ja tie on avattu. Poliittinen linja voidaan toteuttaa ilman poliittista vastuuta (kas meillähän ei ollut muuta mahdollisuutta). Huipentumana veroluontoinen auton käyttömaksu määrättiin maksettavaksi R-kioskiin. Ehkä hyvä diili sekin jollekin, mutta tuskin ainoa mahdollinen toimija valtiolle veron kantajana. Osavastuu lamasta oli pankkisektorilla. Muissa pohjoismaissa pankkien osakkeet nollattiin, mutta meillä pankki sai panna tappionsa valtion piikkiin. Valtion varoista suoritettu pankkituki ylitti sotakorvaukset, eli kansa maksoi ne nyt toiseen kertaan. Vapaalla rahalla mässäilevät vetivät satumaiset voitot. Ne eivät kuitenkaan tulleet taivaallisesta taseesta, vaan olivat joltakin meistä pois. Koko kansa syyllistettiin ”kulutusjuhlista”. Sen jälkeisissä hallituksissa demarit ovatkin sitten olleet mukana aukkoja paikaten, purkaen ja höyläten. Pysyväksi tämä lama jätti poliittisen rohkeuden väittää kansalle, että lisää hyvää tulonsiirtoina kansantalous ei kestä, vaikka sillä menisi kuinka hyvin. Edellisistä lamoista vanhin synnytti uutta ainakin osuuskaupan aktivoimaan kuluttajia omatoimisuuteen. Meidänkin kylässä aikuiset puhuivat, kuinka maatila houkuteltiin velka-ansaan kunnes se voitiin pakkohuutokaupalla lunastaa halvalla pois. !930-luvulta on taas elokuva siitä, kuinka Valkeakosken paperitehdas pelattiin uusiin käsiin samalla periaatteella. Nyt me sanomme tätä nurkanvaltaukseksi, mikä siistimpänä ilmaisuna on saanut yleisen hyväksynnän. Sama periaate jatkuu ja aina se joitakin hyödyttää. Näin me markkinatalouden kannattajat pidämme tätä järjestelmistä parhaana ja uskomme, että sen avulla kaikki hoituu parhain päin meidän kaikkien eduksi ja onneksi.

Pitkä varjo huonoista poliittisista ratkaisuista on niin pitkä, että vasta seuraava sukupolvi pääsee niihin käsiksi tutkimuksen kautta. Arkistojen sulkeminen viideksikymmeneksi vuodeksi ei anna aikalaisille mahdollisuuksia ruotia tehtyjä ratkaisuja vielä päätöksentekijän elinaikana. Omatekonen suojamekanismi tämäkin. Poikkeuksena on poikkeuksellinen henkilö Mauno Koivisto presidenttinä. Hän on saanut täyslaidallisen vielä eläessään ja suhteellisen hyvissä voimissa.

Eläketurva oli toinen kiinnostava aihe. Soitin Eläketurvakeskukseen. Heille ryhmien tapaaminen tuntui vieraalta, mutta olimme silti tervetulleita. Asiantuntijat kertoivat laitoksen toiminnasta, sekä sen roolista osana eläkejärjestelmää. Käynti oli tältä alueelta paras mitä on sitten saatu aikaan. Tulimme vakuuttuneiksi, että eläkeasiassa vallitsee yhteiskunnassa yhteinen ymmärrys ja rahoittavat osapuolet istuvat sovussa saman pöydän ympärillä. Järjestelmään sisään rakennettu malli takaa vakuusturvan myös tulevaisuudessa. Vain poliittinen tahto voi tätä muuttaa. Tähän käyntiin ja siellä kuultuun nojaa oma käsitykseni eläkejärjestelmästä myös nyt, kun ajan myötä on tullut mukaan se poliittinen tahto, joka eläkejärjestelmää muuttaa ja murtaa pala palalta. Siis vika ei ole järjestelmästä tai järjestelmän rahoituksesta. Vaikuttamassa on muuttunut poliittinen tahto. Silloin eläketulo perustui neljän viimeisen työvuoden palkkatuloon. Siitä poistettiin pienin ja suurin vuositulo ja jäljelle jäävien keskiarvo oli eläkepalkan perusta, josta 60 prosenttia oli eläkkeen suuruus. Tätä kirjoitettaessa neljän vuoden asemesta lasketaan mukaan koko henkilön työhistorian aikaiset tulot. Menetelmän muutoksella on saatu lähtötasoksi 50 prosenttia, joskus ei sitäkään ja taitetulla indeksillä tätä edelleen heikennetään vuosittain. Siis poliittinen tahto on saatettu tiedoksi. Kansaneläkkeen perusosa, joka Kela-maksuilla aikanaan palkasta maksettiin, poistettiin osin kahteen kertaan (esittelijä hallituksessa Soinivaara, vihr.) Leikattu indeksi (Lipposen hallitus.), jossa elinkustannusindeksillä on vain 80 ja ansiotasoindeksillä 20 prosentin painoarvo, estää eläketulon ostovoiman kasvun muiden tulonsaajien tapaan. Esimerkkinä tästä, kun palkkatulon kasvu on vaikka 4, on eläketulon korotus 0.98 prosenttia. Tällä alennetaan eläketuloa ratkaisevasti. Valtion talous voi hyvin, yritykset tekevät hyvää tulosta, palkkatulo vuositasolla kasvaa ja kansa on tyytyväinen, eläkeläinenkin. Kaikkihan me samassa veneessä ollaan. Tuloerot kasvavat. Sen siunauksellinen vaikutus piti ulottua laajalle yhteiskuntaan. Kävi kuitenkin niin, että ne jotka saivat ja jatkossa tulevat saamaan rahaa suurissa erissä tarvitsevat sitä seuraavalla kierroksella lisää. Nämä sijoittavat sitä pörssiin, pääosin suuryrityksiin jotka panostavat tuotekehittelyyn ja suunnitteluun, jonka tarkoituksena on alentaa työpanosta ja palkkapottia, eli tehostaa toimintaa. Joilla menee huonosti ajattelevat, antaa mennä kun on alamäki taas. Mieleen tulee ne pätkä, vuokra, tilapäiset ja tilapäisten sijaiset jotka aikanaan lyövät pöytään koko työhistoriansa, joka on täynnä valkoisia läiskiä ja sanovat että laske tuosta. Ehkä yllättyvät, tai sitten ei.

E-seniorien toiminta eteni sitten niin, että vuosittaisiksi tapaamisiksi vakiintui kymmenkunta. Harrastettiin kulttuuria, ja yrityskäyntejä, järjestettiin matkoja ja pidettiin yllä yhteyksiä entisiin taustayhteisöihin Eka:aan ja Elantoon. Muutaman vuoden kuluttua myös Pekka Alenius tuli eläkeikään. Tuli myös valituksi jaoston toimikuntaan ja siellä uusi työnjako, jossa Pekka puheenjohtajaksi ja minä sihteeri-rahastonhoitajaksi. Siitä eteenpäin Pekka valittiin myös emoyhdistyksen E-seniorit ry:n puheenjohtajaksi. Sihteerinä ja rahastonhoitajana siellä olivat Kaarina ja Sinikka. Pekan kärsivällisyys naispariin ennen pitkää petti, ja hän päätti luopua. Ehdotti kuitenkin, että jos minä otan heidän hommat niin hän jatkaa. Suostuin järjestelyyn. Hommia tuli lisää, mutta Pirkkokin pääsi jo eläkkeelle ja tehtiin niitä yhdessä. Tuo joukko kaikkinensa tuli Pirkolle yhtä tutuksi kuin oli minulle ollut, ja kaikki luulivatkin, että Pirkko se varsinainen toimija yhdistyksessä on. Toivoivat kuulemma, että Pirkko olisi vastaamassa kun meille soittavat. Kirjeet ja esitteet olivat varmaan Pirkon tekemiä, sanoivat. Kotona sovimme että sisäisestä työnjaosta ei selvitystä ulkopuolisille tehdä. Luulo saa olla tiedon väärtti.

Pitää muistaa, että haukuin Pekan tuutista lähtiessäni. Sen jälkeen en. Kerran Tukholman risteilyllä, muuten yksi monista, Pekka ja vaimonsa Virpi myöhemmällä kattauksella ruokaryyppyjen lomassa halusivat tilittää vanhaa tapausta. Minun eläkkeelle lähtö oli ollut heillä kotona perhetapahtumana Myllypurossa. Pekka töistä tultuaan oli kertonut miten vaikean tehtävän edessä hän oli tänään ollut. Sitä hän ei olisi halunnut tehdä. Paulilla talonrakennus menossa. Virpi oli sanonut, että noin et voi tehdä. Harkitsi jo avioeroa. Pekka vakuutti, että mitään henkilökohtaista ei tapaukseen liittynyt. Sen hän oli sanonut jo aikaisemminkin useaan kertaan, mutta en ollut reagoivinani asiaan. Kyllähän minä suurin piirtein tiesin miten asiat meni, mutta keskustelut oli hyvä käydä.

E-seniorit ikääntyivät kuten muutkin seniorit kalenterin mukaan aina vuosikerran verran. Kierto tuntui vain nopeutuvan, tai se vain tuntui siltä. Kuitenkin uudet jäsenet alkoivat olla jo uutta sukupolvea. Ensimmäinen airut tästä oli Jorma Tuukkanen, minua 10 vuotta nuorempi painos. Valintatalo-ketju oli tuotu omalla ilmeellään markkinoille, pantu toimintakuntoon ja voitiin jättää turvallisesti toisiin käsiin. Jo nuorena miehenä Jorma synnytti Siwan, mutta luovutti sen seuraaville. Siwa myymäläketjuna elää edelleen Suomen suosituimpana lähimyymälänä ja voi hyvin. Jorma siirtyi Valintatalo-ketjun johdosta asiakkaaksi Hämeentien Valintataloon ja tuli jäseneksi senioreihin. Ennen pitkää yhdistys sai hänestä idearikkaan, jämäkän puheenjohtajan. Puolisonsa Eila on ollut uskollinen seuralainen yhdistyksen riennoissa, mutta ihana seuralainen myös meille. Korsossakin on pidetty virallisen ohjelman ulkopuolella pari ”seminaaria”. Jorma on Joroisten yrityskummi ja toimittaa kesäajan paikallislehteä Tahkosaaren Sanomia.

Painopaikka on Joroisten Kuvansi, josta käsin lehti seuraa myös tapahtumia Varkauden kaupungista ja kilpailee Varkauden paikallislehden kanssa tasaväkisenä paikallisen tiedon jakajana. Meille lehti on tullut kestotilauksena jo vuosia. Kesällä 2005 meillä oli tilaisuus myös käydä lehden toimituksessa Haukiveden Tahkosaaressa. Laskimme veneiden määrän heidän mökkirannassa. Niistä he taitavina kalastajina valitsevat kulloinkin tarkoitukseen sopivan aina odotettavissa olevan saaliin perusteella. Haukivesi on iso kalaisa järvi jossa isot kalat saavat vapaasti uiskennella. ”Pienin” hauki, mitä Haukivedestä on veneeseen nostettu, painoi alle 10 kiloa. Eila ei pyydystä pieniä, joten tämäkin haudattiin asianmukaisin menoin oman maan multiin. Mutta ihan oikeasti. Eila ja Jorma ovat Joroisissa juurillaan ja Kuvansi on toinen koti Hämeentiellä asumisen ohella. Väljät vapaa-ajan tilat antavat mahdollisuuden jatkettuun kesäaikaan. Tapaamisemme ovat olleet miellyttäviä ja isäntämme panostavat niihin osaavasti sekä sisällön että muotoseikkojen osalta. Toivomme tämän yhteyden jatkuvan.

Alussa yhdistystä työllisti ja huomio kiinnittyi uhkaan osasta eläkkeitä. E-liikkeellä oli oma eläkevakuutusyhtiö Eläkekassa Tuki. Kun koko liikkeessä meni puurot ja vellit sekaisin, niin menivät myös erilaiset eläkkeet. Saneerausohjelmassa velkojat vaativat kaiken mahdollisen itselleen. OTK ei ollut maksanut osuuttaan eläkekassaan, ja nyt eläkekassan rahoitus oli vaarassa. Rahoitusosuus olisi pitänyt hoitaa vuosien varrella tuloksesta, mutta sitä vaan ei ollut koskaan liiennyt tähän tarkoitukseen. Kun eläkkeelle lähtijöitä sitten alkoi olla ruuhkaan asti, osan kanssa neuvoteltiin ennen aikojaan lähteville jotain. Näistä osa olikin helppo mitätöidä velkojien silmien alla. Toinen osa oli enemmän lakipohjaista, ja siitä käytiin oikeutta ja ne säilyivät. Tuelle saatiin valtiovallan voimalla siirretyksi OTK:n varoista omaisuus, joka takasi eläkesitoumukset. Mutta paljon siitä kahinoitiin. Minä myin oman Tuen osuuteni eläkkeelle lähtiessä hintaan 13 000 markkaa. Ilmeisen väärin tehty, koska eläkkeellä olo aika onkin muodostunut pitemmäksi, mitä vakuutusyhtiön laskelmissa oletetaan ja Tuki sai sittenkin taloudellisen perustan kuntoon vastuun kattamiseksi.

Yhdistys on tarjonnut hyvät yhteydet entiseen työyhteisöön. Helmikuun kokous on pidetty vuorovuosina Elannossa ja EKA:ssa, koska silloin heillä on edellisen vuoden tulos jo kerrottavissa. Hankintayhtiö Inex on ottanut avosylin vastaan aina, kun on tapaamista ehdotettu. Heidän viestinsä on tullut E-, ja S-ryhmän yhteisestä panostuksesta hankintaan. S-ryhmä on ottanut vastaan erikseen ja panostanut kiitettävästi tapaamisten onnistumiseen. Tuo kaikki on hyvä lisä siihen mitä lehdistä voi lukea ja radiosta kuulla. Erityistä on tapaamisista jäänyt selvä ero noiden osuustoiminnallisten yritysten välillä vallitsevassa loogisessa ajattelussa, ja ero on pysynyt ajan myötä muuttumattomana. EKA:n johtajana Antti Remes on vannonut aina olevansa ennen muuta yritysjohtaja, ei osuustoimintamies. S-ryhmässä johtaja Arto Hiltunen HOK:sta puolestaan korostaa joka käänteessä arvostavansa jäsenyyttä yli kaiken ja kielikuvilla omistaja-asiakas tai jäsenedut kerää joukkojen sympatiat. Hiltunen muun muassa tarkasteli eräässä tapaamisessa osuuskauppansa taloudellista tilaa meille ihan uudesta näkökulmasta käsin. Aikaisemmin johtamisen ongelmana oli miten saadaan rahat riittämään, hän sanoi, nyt tilanne on muuttunut. Nyt etsimme investointikohteita missä ja millä alueella on vajetta markkina-asemassa. Onneksi, hän kertoi oman kauppansa osalta Espoossa olevan vielä alueita joilla S-ryhmän markkinaosuus on keskimääräistä pienempi. Johtamisen ongelma ei ollutkaan enää rahan riittävyys, vaan sijoituskelpoiset kohteet. Samaan aikaan yritysjohtaja Remes E-liikkeessä valmistautuu saneerauksen jälkeiseen elämään ja Wihuri puhaltaa niskaan.

Merkillepantavaa yleishyödyllistä tietoa tarjosi meille mm. STAKES. Laitos on Sosiaali- ja terveysministeriön tutkimuksia suorittava yksikkö Sörnäisten Rantatiellä entisessä Elannon korttelissa. Teimme sinne yritysvierailun. Laitos on sijoittunut Elannon entiseen vihannesvarastoon ja oli mielenkiintoinen jo paikan historian vuoksi. Elannon korttelissa ei ole enää Elannosta mitään jäljellä, vaan sitä on näin muutettu monelta osin jo muuhun käyttöön. Mutta purkamista ja rakentamista korttelissa riittää uusille omistajille vielä pitkäksi aikaa. Vanha vihannesvarasto on saneerattu tosi loistavaan kuntoon. Säilytetty on pilarit ja paksut ikkunapenkit kuten kunnon varastossa on ollut. Ryhmätyötiloja löytyy nimillä Porkkana, Lanttu ja Palsternakka. Äänettömät hissit vievät tutkijat ja kävijän vauhdilla kerroksiin ja kierreportaat tuovat alas, jos niin haluaa. Muutos kaikilta osin on loistokasta, mutta arvonsa mukainen. Tuottelias virasto selvittää yhteiskunnan tilaa saattamalla tutkittua tietoa mitä moninaisimmilta alueilta sosiaali- ja terveysministeriön päätösten tueksi. Kun kuulemme tutkimuksista alkoholin haitoista, asumisesta tai lasten pahoin- tai hyvinvoinnista jäljet johtavat sylttytehtaaseen vanhassa vihannesvarastossa. Meidän kysymykseen kansalaisena heidän toimialansa viidakossa pääjohtaja Vappu Taipale antoi neuvoksi ”vaatikaa, kysykää, älkää tyytykö, jos vastaus ei tyydytä, olkaa aktiivisia”. Pääjohtajasta jäi käsitys virkamiehenä, joka on henkisesti alansa sisäistänyt välitön ihminen ja ulkoisesti kuin pirteä Barbie-nukke punaisessa jakussa.

Yhdistyksen rientoihin on sisältynyt myös matkustamista kotimaassa sekä muualla. Viime vuosina on EJL avannut kukkaron nyörejä järjestämällä itse jotain ja tukemalla yhdistyksen järjestämiä ulkomaanmatkoja. Liiton tarkoitus onkin käyttää jonkin verran varojansa nyt, kun olot ja ympäristö on ratkaisevasti muuttumassa.

Hyvin järjestetyistä EJL:n kotimaan tapahtumista muistamme kaksi tilaisuutta lentokentän maastossa Vantaalla paikkana Hotelli Rantasipi. Muita kohteita ovat olleet Aulanko Hämeenlinnassa, Tampere tai Imatran Valtionhotelli - ainakin nuo. Kaksi päivää ja yön yli hotellissa jäsenhintaan 34 €/huone kahdelle on ollut kustannuksiltaan kohtuullinen. Varsinkin, kun siihen on sisältynyt iltaohjelma ruoka- ja juomatarjoiluineen, sekä tutustuminen paikallisesti valittuihin kohteisiin. Ulkomaanmatkoja on tuettu tietyllä summalla per jäsen, mutta seuralaiset ovat maksaneet täyden hinnan.

Olemme käyneet ainakin Moskovassa, Pietarissa, kaksi kertaa Riikassa ja Tallinnassa, kerran Tartossa ja Pariisissa sekä Lissabonissa ja Fuengirolassa Espanjan aurinkorannikolla. On risteilty laivalla Ahvenanmaalle, Tallinnaan ja Tukholmaan. Matkat ovat olleet tutussa seurassa mukavia ja aina räätälöityinä sellaisiksi kuin kulloinkin osasimme sen esittää.

Räätälöidyistä matkoista voisi mainita muutaman. Pietarin matkan teema oli suomalaisuus Pietarissa. Teema johdatti meidät historian siihen vaiheeseen, kun Pietari oli toiseksi suurin suomalainen kaupunki. Juuriltaan pietarilaisia löytyy mainiten kultasepistä, virkamiehistä tai kuten tunnettua sotamarsalkkamme. Opas Tatjana oli ryhmämme mukana aamusta iltaan. Eremitasin esittely hänen suorituksena oli aivan loistava. Ohjelmaan sisältyi myös muutama palatsi, joita heillä on sekä keskustassa että sivummalla. Hyvästelimme hänet ehdittyämme Kronstatin linnoitukselle, josta suunnistimme Kannaksen halki kotiin.

Toinen matka Riikaan oli samanveroinen. Opas oli mukana bussissa alusta loppuun. Ajoimme halki Viron ja Latvian poiketen myös Liettuan puolella. Yövyimme Riikassa, jossa iltaohjelmissa oli ainakin kaksi oopperaa ja kirkkokonsertti. Opas oli valinnut ruokapaikat ja ateriat kertomaan aina jotain paikallisuudesta. Kun viikon päätyttyä hyvästelimme hänet Tallinnassa, tuli tippa silmään - ainakin oppaalle mikä kertoo jotain viikon onnistumisesta.

Moskova viehättää jo suuruudellaan. Majoituimme ammattiliittojen hotelliin sen 26. kerrokseen. Silloin oli vielä muistissa saksalaisen Matias Rustin lento kenenkään havaitsematta yksityiskoneella Helsingistä suoraan Punaiselle torille. Kysyttäessä opas kertoi, mistä päin se kone tuli ja mihin laskeutui. Meidän pojat vetivät povitaskusta viinipullon ja pikarit ja kohotettiin malja rohkealle saksalaiselle. Hys, hys, sanoi opas sormea heristäen, kunnes esityksensä päätyttyä kysyi ”jäikö sinne pulloon yhtään?” Kyllä jäi ja ilo oli yhteinen. Siitä eteenpäin sinä päivänä opas viihtyikin bussin takapenkin ringissä. Se oli vielä sitä vanhaa hyvää aikaa. Yksi käyntikohde oli lamppukauppa. Valikoima valaisimia ja sähkötarvikkeita, henkilökuntaa oli 25. Meitä oli vastassa kymmenkunta henkilöä jotka edustivat erilaisia järjestöjä puolueesta, ammattiliitosta, nuorisojärjestöstä. Myymälän takaosassa oli huone jossa tv, radio, sohvat mm. sitä varten, että myyjät voivat viettää siellä aikaansa jos myymälässä on hiljaista. Toinen tila oli henkilökunnan ruokailua varten. Tilassa oli myös keittiön kalusteet jotta vanhemmat myyjät voivat opastaa nuorempia ruoan valmistuksessa. Johtaja tiedusteli mielipidettämme kaikesta nähdystä ja kysyi miten meillä nämä asiat on käytännössä järjestetty. Hetken mietittyämme saimme sanotuksi, että hyvältähän tämä näyttää, mutta meillä on myymälän puolella vähemmän palvelua ja enemmän itsepalvelua. Käyntikohteena oli myös Lenin-museo Näimme missä Iljitsh asui ja puhelimen, jolla lapset soittivat Lenin-sedälle Kremliin kun heillä oli asiaa.

Lissabonissa maakuntaa kiertäessä kohtasimme valtavan pontikkapannun. Viinitilan tuotanto oli 1,2 miljoonaa litraa viiniä kuukaudessa. Laajat pellot ja isot tynnyrit. Maistaakin sai. Hyvä niin, koska Suomeen ei ole koskaan oltu kauppasuhteissa. Kaakelitehtaalta tuli ostettua nimikirjaimet kotioveen. Heillä kaakelien käyttö oli merkittävää jopa rakennusten ulkoverhoilussa. Matkan varrella oli Setubal, nimi kaupungin, jossa pyykkiä pesi Niina, oli pyykkilauta ja paljaat varpaat, kuten sen ajan muoti-iskelmässä kerrottiin. Kävimme Lissabonin hautausmaalla. Siellä vainaja saa paikan korkeintaan kahdeksi vuodeksi, jonka jälkeen pitää korjata luunsa ja poistua. Tonttimaa on tosi vähissä ja uusi vainaja pukkaa päälle, tulee tilalle ja nimi hautaristissä vaihtuu. Pois muuttavan vainajan apuna olikin paikalla mies koiransa kanssa. Tämä kaivoi vainajia ylös, puhdisti luut jos jotain oli jäljellä ja asetti ne sitä varten rakennettuun pieneen majaan siististi hyllylle. Koosta päätellen luut taisivat olla pääasiassa raajoja. Ehkä koira sai sivutuotteena herkkupaloja koska oli isäntänsä apuna. Isäntä itse söi välillä omia eväitään. Yksi ilta kuunneltiin kansallista Fado- laulantaa. Yksi ilta meni taas Revyyteatteri Estoril´issa, joka jäljittelee Moulin Rouge´a yltämättä ihan siihen. Paikallisen Jumbo- marketin kalatiskin runsaus hämmästytti meitä maakrapuja suuresti. Meri on antelias.

Espanjan matkalla teimme päivän retken Granadaan halki Andalusian maakunnan. Siellä Alhambran temppeli on afrikkalaisen kulttuurin mainio ja mahtava muistomerkki Euroopan mantereella. Asuimme Los Pacosissa Fuengirolan lähellä. Teimme retket myös pitkin rannikkoa länteen Gibraltarille ja Marbellaan Fuengirolasta itään. Los Pacos oli yhdistyksemme jäsen Jouko Hakulisen veljen tuote. Alue palveli sekä matkailua, että pysyvää asumista ja Hakulinen oli rakentanut tämän kaiken. Häntä oli edellisenä vuonna juhlittu kunniakansalaisena. Luimme paikallisia tekstejä joissa ”kaksikymmentä vuotta sitten ensimmäinen lapionpisto aloitti…”, ja muuta ylistävää tästä Joukon veljestä. Hotellissa oli, tottakai ihan oikea saunakin. Los Pacosissa oli myös toinen suomalaiskohde. Haka oli rakentanut sinne kylpylän. Kaarina kävi siellä ottamassa hierontaa ja me kävimme pienellä porukalla illalla syömässä annoksen jäätelöä altaan reunalla. Paikka oli täysin suomalainen. Keittiössä valmistettiin seuraavaksi päiväksi häitä. Morsiusparina oli laitoksen palveluksessa olevat kaksi nuorta. Oltiin Haka- yhtymän ulkomaalaisessa filiaalissa. Siihen aikaan Kela kustansi hoitoja Espanjan lämmössä sellaisille, joille tuo ilmanala oli todettu vaikutuksiltaan parantavaksi. Juuri noihin aikoihin kuitenkin Kela oli päättänyt lopettaa vastaavat korvaukset ja laitoksen toimintaedellytykset olivat vaakalaudalla. Tämä näkyi jo talon ilmapiirissä ja loppu oli lähellä. Ulkoisesti laitos oli vaikuttavan komea ja se kirjattiin yhtenä sudenkuoppana Hakan riskinotossa.

Matkalla Espanjaan oli koneessa Kari Salmelainen, sama joka veti televisiossa ohjelmaa Napakymppi. Piti nyt show´ta matkan aikana ja jakoi kellotukkuri Perkon sponsoroimat rannekellot jokaiselle. Ne kellot muuten olivat käytössä pitkään meillä kummallakin. Napakymppi ohjelma jatkui sitten hotellissa ja Einari Saarinen Imatralta ja eräs daami Elannosta voittivat ilmaisen matka Keravan terveyskeskukseen.

Viikko Pariisissa on ehkä matkoista mieleenpainuvin kokemus. Paljon nähtävää, helppo liikkua, sijainti Euroopan sydämessä. Yksittäisenä kohteena omassa luokassaan oli Punaisen Myllyn pitkä ohjelma. Revyyteatterilla on kaksi esitystä illassa, seitsemänä päivänä viikossa viisi vuotta samalla ohjelmalla. Siitä päätellen revyyllä on kysyntää. Käynti Versaillesin linnassa näytti meille Aurinkokuninkaan aikaisen loiston ja vallan käytön välineet. Iltaristeily Seinellä halki vanhan jo rakentuneen kaupungin auttoi huomaamaan miten paljon pysyvää ihminen on saanut aikaan. Sinne voisi vaikka palata uudelleen ja jotkut ovat niin tehneetkin. Kaupunkioppaana meillä oli siellä asuva suomalainen, kuvataidetta opiskellut ihminen, joten käynti Louvressa oli erittäin antoisa. Pirkko kiipesi Eiffeliin, ja molemmat kiipesimme Pompidou-keskuksen kerroksiin sekä Montmarten kukkulalle performanssi-esityksiin. Iltapalalle ja kahville pikkuravintoloihin meni meidän lisäksi muitakin tungoksesta päätellen. Meille matkan kohokohta oli tieto Teemun syntymästä. Jari lähetti faksin hotelliin. Juuri sillä hetkellä emme olleet sisällä ja palatessa viesti odotti. Kutsuimme huoneen täyteen tuttavia ja minibaari avattiin. Kyllikki Kukkonen Lohjalta otti Teemun ”kummipojakseen” ja on seurannut hänen kehittymistään siitä lähtien. Muistaa aina tavattaessa kysyä joko Teemu on oppinut kiroilemaan. Hänelle olemme vastanneet että meillä ei kukkoilla.

Jarin ilmoitus Teemun syntymästä tuli meille pariisilaiseen hotelliin matkan aikana. 

Teksti haalistuu mutta muisto elää.

Teemusta tuli Teemu Olarissa isovanhempiensa kodissa. Nadja on tapahtumassa täysillä mukana.

Ryhmäkuvassa Jaana, Teemu ja Naja vähän myöhemmin.

Oli hyvä kun Jari toimitti viestin. Hyviin tapoihin olisi kuulunut, että viestiin vastataan, mutta mepä ei vastattu. Toivottavasti Jaana ja Jari ymmärsivät yskän. Kaksi jäykkäsormista vieraalla maalla eikä kännykkää ollut vielä keksitty käynee selityksestä.

Tavisten tarina XVII: E-Instituutin aika, osa 2: Oma kotitalo Korsoon

Yhdeksän vuotta Hakunilassa oli oikeastaan lyhyt aika, kun kysymyksessä oli vakaasti harkittu kohde hyvällä uudella ja kehittyvällä alueella. Nyt meitä ajoi eteenpäin taloudelliset motiivit. Hakunila oli toinen yritys omistusasuntoon sitten Lähderannan. Keittokomero ja huone Lähderannassa oli nyt Hakunilassa ollut keittiö ja neljä huonetta, eli tilaa oli siunaantunut lisää. Ei hullummin. Olimme kuitenkin kumpikin työssä, jossa palkkataso ei suonut meille tämän merkittävämpiä vaurastumisen edellytyksiä. Osan palkasta tosin jäi aina käyttämättä, se oli sääntö, mutta samalla mietimme rinnalle toista polkua, jolla tuntematon tulevaisuus olisi paremmin turvattu.

Asuminen oli osoittautunut yhdeksi yksityistalouden erikoisalueeksi. Se oli pakollinen, se vei merkittävästi varoja asumismuodosta riippumatta ja edellytti pitkäjänteisyyttä sekä tarjosi houkutuksia taloudellisesti vääriin valintoihin. Aloimme katsella omakotitontteja kahdesta syystä. Mäntyharjun kokemuksesta saimme vahvistusta vanhalle uskonkappaleelle, eli maata ei kannata koskaan myydä sitä pitää ostaa. Se säilyttää arvonsa koska sitä ei enää tule lisää, joten taseessakaan siitä ei voi tehdä poistoja. Taloudelliset motiivit olivat mukana myös niin, että tiesimme asuntorakentamisen kustannusrakenteen olevan 50/50 suhteessa materiaalit ja työ. Tästä oli suora yhteys päätelmään, jotta ryhtymällä rakentamaan asuntoa itse, oman työn arvo jäisi taseeseen vaikka se mitattaisiin ehkä vasta perunkirjoituksessa, mutta kuitenkin.Tai aikaisemminkin jos hanke joudutaan hinnoittelemaan ennen sitä tarvittaessa käteistä rahaa. Lopputulos päättelyssä oli, että toinen polku palkkatulon ohella kartuttaa varallisuutta olisi vähäisessä määrin oman työn kautta. Näinkin konstikkaasti siis voi yksinkertaisen asian ajatella.

Tuntemattoman tulevaisuuden varalta näitä keskusteluja käytiin ja se taas ei ole lainkaan yksinkertainen juttu edes ajatuksena.

Itse olimme eläneet pääosan aikaa, jota varjosti kommunismin musta aukko. Tuon aukon varjossa ja sen pelossa länsimaissa, Suomi mukaan lukien saatiin rakennetuksi sosiaalista sektoria pala palalta vuorovaikutuksessa talouselämän ja poliittisen tahon kanssa. Syntyi minimipalkkalaki, työlait kehittyivät, säädettiin terveydenhoitolaki, edettiin jo maksuttomiin terveyskeskuskäynteihin monien muiden maiden tapaan. Niin sanottu sukupolvisopimus tuntui yleisesti hyväksytyltä. Sitten alkoi muutoksen tuulet puhaltaa. Keskiluokka alkoi vaurastua ja eduskuntaan valittiin yhä nuorempaa väkeä. Meille kaikki ja heti - ajattelu alkoi itää. Verot mieluummin alas ja sitä vastaava osa heti käyttöön ja kulutukseen. Jo maksettujen kansaneläkkeiden vastuuosuus peruutettiin, eli Kelan perusosa poistettiin kahteen kertaan ja säädettiin leikattu indeksi pitämään huolen siitä, että kansantalouden kasvun tuoma hyöty ei valu eläkkeisiin. Se ei kuulu niille jotka eivät ole kakkua kasvattamassa. Sukupolvisopimus alkoi siis rakoilla. Se tapahtui nostamalla kansalaisten omavastuuosuutta palveluissa pala palalta siellä ja täällä.

Sosiaalista sektoria murennettiin, siitä oli muodostunut poliittinen tahto. Tuntematon tulevaisuus oli entistä tuntemattomampi. Omavastuu alkoi olla kouriin tuntuvaa todellisuutta. Valitsimme toistuvasti päättäjiä, jotka edustivat linjaa jonka mukaan vapaa markkinatalous hoitaa yhteisetkin asiat parhain päin. Toisaalta se vapauttaa vaaleilla valitut päättäjät vastuusta, mikä sekin on pyrkimyksenä hyvin ymmärrettävää ellei vastalauseita esitetä. Eikä esitetty. Näytti siltä että näillä valoilla tullaan ajamaan, ja jokainen pitäköön huolta itsestään ettei jää alle. Ikääntyvät syökööt säästönsä, yhteiskunta tuleekin vastaan vain puolivaloilla. Veroja halutaan maksaa vain tämän päivän tarpeisiin koska tulevaisuus on niin kaukana. Perinnön tarkoitus sen saajan turvaksi tuli uuteen valoon, eli perinnön jättäjä turvatkoon omat poistumisesta syntyvät kustannuksensa. Kuilu ikäryhmien välillä kasvaa. Nyt pitikin varata syötävää ja mieluummin jotain vielä alkupalojen lisäksi. Kaikesta huolimatta ja siitä syystä aloimme Pirkon kanssa rakentaa työn ohessa taloa Vantaan Korsoon.

Kuin pahaa aavistaen ryhdyimme hankkeeseen, eli palkanlisää hartiapankilla. Päätös oli oikein, maailma on tullut siitä vain hullummaksi. Tätä kirjoitettaessa Iltalehti kiinnitti huomiota erääseen suureen vanhainkotiin ja vertaa sitä sikalaan. Vanhainkodin TUOTANTOJOHTAJA väitti tosin toisessa lehdessä hoidon tasoa keskinkertaista paremmaksi perustellen KUN ON VERTAILTU ESIMERKIKSI ASUKKAIDEN PAINON LASKUA, VIRTSATIEINFEKTIOITA, KAATUMISIA JA MAKUUHAAVOJA., eli kaikki tulokset ja tunnusluvut tuotantojohtajanimitystä myöten suoraan tehosikalasta. Tosin sillä erotuksella, että jos sikalassa tilanne poikkeaisi noista luvuista silloin eläinten ystävät puuttuisivat asiaan, vaatisivat muutosta ja saisivat, ovathan siat tuntevia olioita.

Tulkoon mainituksi vielä yksi asiaa sivuava ajan merkki. Juuri äsken oli lehdessä muistokirjoitus. Toimittaja Ilpo Hakasalo oli kuollut. Tunsin hänet OTK:n ajalta. Hakasalo oli työssä Mainosrenkaassa, joka oli OTK:n mainostoimisto. Hän oli tehnyt paljon muutakin kuin mainontaa. Viimeaikoina hänet tunnettiin musiikkitoimittajan Yleisradiossa. Hän vuorotteli Maarit Niiniluodon kanssa viikonloppuisin Radio Suomen Iskelmäradiossa. Huomionarvoista on, että Hakasolo oli monipuolinen toimija, takana useita työyhteisöjä, puheenjohtajuuksia yhdistyksissä, jäsenyyksiä hallituksissa. Hänet löydettiin kuolleena kotoaan 1. päivänä kesäkuuta. Oletettu kuolinpäivänsä oli kuitenkin ollut jo tammikuun alussa. Kuolinilmoitusta hänestä ei ole ollut, ja entä jos Niiniluoto ei olisi muistokirjoitusta tehnyt.

Tuosta on lyhyt matka perimmäisten kysymysten äärelle. Maailmaa ollaan muuttamassa, otteet kovenevat, yhteisöt hajoavat. Vaaditaan lisää tehokkuutta tietämättä mitä silloin vaaditaan. Terveydenhuollossakin vaaditaan vaikka vaatimus kohdistuu vain yhteen tuotannontekijään, vähemmän työn tekijöitä pienemmällä palkalla. Vaatimus ei kohdistu asiassa olennaiseen, eli sairaan parantuminen ja parempi olo. Nuo lienevät tuloksia tuosta työstä. Oikotie vallalla oleviin tavoitteisiin on yksityistäminen (ulkoistaminen). Yhteisömme on jo valmis siirtämään jäsenensä ulkopuolelle heti jos siitä tulee ongelma. Mikä se sellainen yhteisö on? Eikö liittoutumisen yksi tarkoitus ollutkin varautuminen mahdollisiin ongelmiin. Jos ei, niin herää kysymys mitä me teemme sellaisella, miksi yleensä kuulua johonkin sellaiseen jossa omavastuu onkin ylitse muiden. Mutta me olemme ilman omavalintaa syntyneet johonkin, siinä pysyneet ja ainoa mahdollisuus olisi ollut muuttaa muualle, mutta mitä se muuttaisi. Järjestelmiin olemme toki voineet itse vaikuttaa, mutta yksimielisyyttä ei ole syntynyt. Jäljellä on sietäminen jopa sitäkin, että joku on vuoteesi jalkopäässä jo valmiina rahastamaan jos ja kun tulet kyvyttömäksi puolustautumaan. Se inhottaa mutta ei yllätä. Tavoitteena terveydenhuollon kilpailuttaminen ja alan yritykset pörssiin on suoraa puhetta, mutta lahjapaperiin käärittynä kansa sallii kaiken tapahtua.

Semin Ilmarilla oli myös rakentaminen mielessä ja hän pyysi meitä mukaan paritalohankkeeseen Espoossa. Olimme pidättyväisiä sen suhteen ja hänkin toteutti sen yksin. Eino Pelkonen oli samalla tavalla yhteistyöhaluinen, mutta hänelle kävimme Pirkon kanssa valitsemassa rivitalovaihtoehdon Heikinlaaksosta. Me jatkoimme sopivan tontin etsimistä kiinteistönvälittäjien antamien osoitteiden mukaan. Hakkilassa maksoimme käsirahankin jonka saimme sitten takaisin kun kauppa peruuntui. Koivukylässä neuvottelimme pitkään ja sitkeästi. Se tontti rajoittui rautatiehen, mutta kaupaksi on mennyt ja tontilla näkyy olevan kaksi taloa. Eräs osoite oli väärä. Emäntä oli kuitenkin iloinen että tulimme. Oli harkinnut myymistä koska kukaan lapsista ei pysty yksin taloa lunastamaan ja esitteli meille paikat vintiltä kellariin. Korsossa keskustelimme pitkään tontista radan länsipuolella. Kuulimme heiltä hyvän myyntipuheen Korsosta ja korsolaisista. Hintapyyntö oli 90000 mk.

Korson valinta oli sattuma kuten mikä muu paikka tahansa. Kylä oli meille vieras. Nimen muistin jo niiltä ajoilta kun valtatie Lahdesta Helsinkiin kulki Hyrylän kautta. Matkalla Helsinkiin tienviitta näytti vasemmalle Korsoon, ja ajatuksissa kävi että pitäisi joskus poiketa. Nyt tänne tultiin Lahden moottoritietä, jota silloin ei vielä ollut olemassa. Korso oli vanhaa asuinaluetta, isot tontit ja rakennuskanta vanhaa ja uutta sekaisin. Kolme tavanomaista ruokakauppaa K-, S- ja Elanto vieri vieressä keskustassa. Alko vähän sivummalla. Metsolantie oli vielä tavallinen maantie.

Elannon myymäläautolla oli pysäkki Metsolantien päässä. Nyt viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Vantaan kaupunki on panostanut paljon tänne itäiseen osaan ja Korso on kaikilta osin erilainen kuin silloin tonttia ostettaessa oli.

Päädyimme Saukkokujan tonttiin välittäjäliikkeen kautta kauppahintaan 62000 mk. Myyjänä Laatukiinteistöt oy Abrahaminkatu 17 Helsinki 02.07.1982 Hintapyyntö oli 2000 mk korkeampi. Kuja ja koko kortteli olivat neitseellisessä tilassa. Tontin puusto oli päällä ja katu oli rakentamatta ja Sunit olivat ainoat asukkaat kujan päässä. Rakennuksen pohjatyöt tehtiin seuraavana vuonna, runko valmistui sitä seuraavana ja viimeistelyt vielä 1985 keväällä. Käyttöönottokatselmus suoritettiin 01.07.1985. Talon piirustukset laati arkkitehti Pasi Raevaara Keravalta ja rakennuspiirustukset dipl. ins. Keijo Karttunen Espoosta. Muutto Hakunilasta tapahtui hieman etuajassa väliovien vielä puuttuessa. Kaima Pauli Semi Imatralta ei saanut tulemaan kun vessasta puuttui ovi. Väliin mahtui paljon sellaista jota ei enää muista. Harmittavaa kun ei muista mitä on unohtanut.

Sateinen kesä rakentamisen aikana on hyvin muistissa. Renlund-merkkinen kalupakki oli harmittavan tiivis, siitä työkalut löytyi kuin vesiastian pohjalta mutta puhtaina. Se on unohtunut, että olisi ollut jotain haittaa tai kenkkua kun työpäivän jälkeen ja joskus keskellä päivääkin piti lähteä tekemään jotain pakollista tai muuten vaan hyödyllistä. Jari oli mukana minkä ehti. Ja ehti vasaran varteen, lapion kahvaan, tapettia seinään tai tukit laudoiksi ja kaikenlaista siinä sivussa. Jaanakin ehti mukaan kantamaan pihalaattoja paikasta toiseen.

Talohanke maksoi meille 520 000 markkaa. Postipankista anottiin ja saatiin 100.000, Hakunilan myynnistä 300 000 ja ra-kennus ajan palkkatuloista on täytynyt säästyä tähän tarkoitukseen 100 000 mk. Täytynyt - sanavalintana siksi, että mitään ongelmia rahoituksen osalta ei tullut. Jälkeenpäin on ihmetelty mistä sitä rahaa kuhunkin kohtaan aina siunaantui. Hakunilan myyntihintaan voimakas inflaatio oli vielä vaikuttamassa, mutta siitä se sittemmin tasaantui. Itse en ole selvillä miksi tavoitteena kansantaloudessa on alhainen inflaatio. Kohtuullinen taso on piristävä osa talouselämää kiinteän omaisuuden arvonnousuna ja vaurauden kasvuna. Niin että ”oi niitä aikoja”, kun inflaatio hoiti pois osan velallisen lainoista.

Ratkaisuksi ei valittu talopakettia yleisen tavan mukaan kuten kaikki samaan aikaan rakentaneet naapurit tekivät. Meidän valinnassa oli tärkeää mallin valinnan vapaus. Roihuvuoressa poikkesin sähkösuunnittelua harjoittavassa toimistossa, josta sain arkkitehdin nimen. Tämä taas tunsi rakennussuunnittelijan ja heistä tuli toteuttava pari. Rakentaminen tapahtui palikoista paikan päällä. Tontin puut kaadettiin ja sahattiin laudoiksi Pornaisissa. Pääosa puista kaadettiin Mäntyharjun tontilta ja lisää ostettiin Niroselta. Sahaus tapahtui kenttäsirkkelillä mökin pihassa ja siellä laudat ja lankut kuivuivat taaplattuna talven yli.

Talomallin valinta oli oma lukunsa. Itse piirtelimme iltojen ratoksi aumakattoa ja erkkeriä kuten Nikuloilla oli. Rakennusmestari omasta taloyhtiöstä oli yksi vaihtoehto piirtämään jota Nikulat olivat käyttäneet. Jarin partiokaveri tavattiin ja hän arkkitehdin otteella kertoi perusasioista mitä olisi hyvä ottaa huomioon. Hän osoitti sisäisten liikereittien avulla omassa suunnitelmassamme meidän törmäilevän tulevaisuudessa toisiimme ovissa ja käytävillä. Ei hyvä. Raevaara näytti naapurustoon viitaten miten voi käydä kun ostaa talopaketin rautakauppiaalta joka ei edes käy paikalla johon rakennus on tulossa. Suunnittelijana meillä hän kävi ensimmäiseksi maastossa ja sen jälkeen kärsivällisesti haastatteli meitä, teki kuulemansa perusteella muutosehdotuksia ja niin muodoin päästiin ei ihan tavalliseen, eikä ihan erikoiseen ratkaisuun.

Oman työn osuutta on mahdotonta arvioida rahassa. Jarin merkittävän osuuden lisäksi Pirkko ansaitsee erityismaininnan. Uskomatonta, mutta betoniraudoitus on kokonaan Pirkon käsityötä. Siihen hän tarvitsi virkkuukoukkua isompaa koukkua, jossa pätkä rautalankaa pyöräytettiin villalangan tapaan betonirautojen risteyskohtaan ja näin kudottiin raudoista ristipistoa suurempi verkko. Minä pätkin langat ja taivutin ne piirustuksen mukaisille mutkille ja Pirkko kutoi. Kiirettä piti. Valua edellisenä iltana meni myöhään. Hämärän tultua tuli vielä piirtäjä Karttunen käymään rakennuksella ilmeisesti kantaen huolta huomisesta. Totesivat Pirkon kanssa että valmista on tulossa ennen aamua. Mutta enemmän kuin työpäivän pituutta, insinööri ihmetteli että sinäkö tämän olet tehnyt. Pirkko räpytteli nätisti silmiä, tunnusti ja jatkoi kutomista. Toinen paikka jossa Pirkko oli hyvä oli vasaran varressa. Tuulipidikkeiden naulaus reikälevyillä kattotuolin ja rungon liittymäkohtaan oli samoin Pirkon juttu. Piirustuksessa oli määrätty montako naulaa ja naulan koko jota siinä käytetään. Pirkko teki työtä käskettyä. Sama tarkastaja tuli erään kerran päivällä ja silmäili ympärilleen. Yksi naula puuttui yhdestä reikälevystä satojen joukosta. Tekijä esiin vaati Karttunen, ja perustelut miksi naula puuttuu, kas tuulihan voi viedä katon mennessään. Taas Pirkko esiin ja hyvä selitys. ”Siinä on sellainen oksa, että viisi kertaa on yritetty ja viisi naulaa on vääntynyt pilalle, mutta siihen oksaan ei mikään naula pysty”. Ei auta selitykset, sitä varten on keksitty pora, sanoi Karttunen. Pirkko lupasi olla tunnollisempi tästä eteenpäin vaikka läpi harmaan kiven, ja oli.Työparina meillä meni hyvin kuten parina muutenkin. Työt ei tuntuneet edes työltä, vaan harrastukselta. Kukaan ei hengittänyt niskaan tai asettanut aikatauluja, mutta aina jotain tuli valmiiksi.

Hakunilassa asuttiin ja se oli tarkoitus myydä pois vasta kun sitä ei enää tarvita. Työt jaoimme sopuisasti miesten ja naisten töihin, kuten edellä on jo kuvattu toteutuneen. Tästä seurasi, että tuntikausiin, viikonloppuisin puoli päivääkin saattoi mennä ilman tarvetta puhua mitään. Se on sitä toisiinsa tottumista. Kumpikin tiesi työnsä käskemättä tai kehottamatta. Ahkeria ihmisiä Jumala rakastaa.

Rakennustarvikkeet myi silloin vielä OTK:n oma rautakauppa Renlund. Se tiesi henkilökuntaetuja ja asiantuntija-apua. Saattoi olla edullista, vaikka mistä sen tietää kun mitään ei kuitenkaan kilpailutettu. Uskollisuus ”omaan” kauppaan oli ankara. Muitakin vaikuttimia hankintaan tuli. Arkkitehti suositteli peltikattoa. Tuutista oli lähtenyt kaveri Partekille töihin ja häntä käytettiin esiintyvänä taiteilijana meillä. Esitteli lennokkaasti suunnitelman, jolla Partekin Varttilevylle luotiin menestyvät markkinat. Hyviä kuvia upeista taloista joissa kaikissa komeat Varttikatot. Kas siitä idea meillekin. Elannosta tuttu osastopäällikkö Aimo Laurivuori toimitti tavaran. Lvi- suunnitelma piti teettää Huberilla jotta Renlund antoi alennukset. Lattiapinnat päällysti Renlund urakkatyönä 20000 mk. Sähkötyöt teki Sähkö-Pojat Keravalta. Työ poikkesi piirustuksista ja aiheutti vähän suukopua. Ulkomuurauksen teki tuntematon porukka. Urakan hinta oli per tiili. Suoritettuaan työn kaverit ilmoittivat muurattujen tiilien määrän ja maksoimme tarkistamatta. Rakennustelineiden purku ei kuulunut heille. Kun sitten olin ne purkanut havaitsin, että pitkällä sivulla ylin kerros tiiliä puuttui. Yltääkseen sinne olisivat joutuneet korottamaan telineitä ja sehän olisi ollut iso juttu ja jättivät tekemättä. Minä vatsallaan maaten tein sen kurkotellen räystään yli katolta käsin. Päätin olla tässäkin kohtaa tarkempi sitten seuraavalla kerralla.

Saukkokuja oli rakentamaton katu kuten jo tuli mainittua,. Tien pohja oli niin pehmeää ettei kantanut kuorma-autoa. Honkanen aloitti rakentamisen vuotta aikaisemmin ja autokuormat rypivät mudassa. Tähkävuori teki samoin ja yritti päästä kulkemaan levittämällä tielle risuja kuten palmunoksia aikoinaan. Kaupunki vitkutteli Saukkokujan rakentamisessa, ja tiedusteluihin vastattiin lähistöllä olevan pienteollisuusalueen rakentamisen menevän kiireellisyydessä meidän kadun edelle, vaikka tämä oli budjettiin kirjattu. Tuttavamme Osmo Rantanen oli kaupungin reviisori, ja kirjallinen tiedustelu tarkastusosastolle sai kadun rakentamisen käyntiin ennen kuin me sitä tarvitsimme tavaroiden kuljettamiseen. Kysyimme kaupungilta vain sitä, miksi suunnitelmia tehdään jos niitä ei toteuteta. Näin oli hyvä, koska talon perustuksiin tarvittiin 42 autokuormaa soraa ja toinen mokoma muuta kamaa.

Marttaliitosta tilasimme pihasuunnitelman. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi joka tuotti paitsi paikkaan sopivan kasvivalikoiman, myös ehdotuksen pihan tilan käytöstä hyvällä tavalla. Laatoitus tai suihkulähde tuskin olisivat tulleet pihapiiriin kotikonstein. Kasvit tilattiin Tolppolan puutarhasta Espoosta. Lista lajikkeista ja määristä teki hankinnan helpoksi. Toimittaja takasi alkuun lähdön ja se toteutui sata prosenttisesti. Lukuunottamatta kahta tainta, joiden päälle kaatui lankku. Tolppola korvasi nämäkin. Vuosien varrella on melkein kaikki kasvit kuitenkin vaihtuneet ja se lienee luonnollista, kun kasvit ikääntyvät, tai puusto muuttuu. Uusiminen on jo helpompaa kuin valinta tyhjälle tontille vähäisin lajitiedoin. 

Saukkokuja 6.  Vantaa

 

Talo tuli valmiiksi, pihapiiri siistiytyi varsin nopeasti, kasvit kasvoivat kuin tulvimalla ja sankka metsä viereisellä tontilla antoi suojan ohikulkijoilta. Korkea puusto heitti tosin pitkän varjonsa meille jo iltapäivällä, joten se ei taas ollut hyvä puoli asiassa. Kasvillisuus kumarsi itään, mutta se taas johtui auringonkierrosta. Jarin perhe muutti myös Korsoon pientaloasujaksi hekin Metsolantielle muutaman korttelin päähän meiltä.

Jarin perheen muutto naapuriin on ollut ihan pitkällä aikavälillä merkittävä juttu meille kaikille. Kuinka erilaista saattaa ollakaan lähisukulaisten suhde niissä oloissa kun etäisyyttä on vaikka Helsingistä Rovaniemelle. Kai siinä kasvetaan ihan eri tavalla yhteen tai erilleen. Nyt jo voidaan sanoa olleen onnellista, että lapset Nadja ja Teemu ovat saaneet taapertaa saman kylän kujilla koko lapsuutensa ajan. Se on enemmän kuin meidän vähäinen mukanaolo arjen pyörityksessä. Jarilla on muutoista varmaan kerrottavana varoittavia esimerkkejä omasta lapsuudestaan miten ei saisi tehdä.

Nadjan ja Teemun lapsuus, leikkikoulu, ala-aste ja isovanhemmat siinä sivussa mukana ovat ehkä jättäneet merkin, niin luulemme ja toivomme heidän elämäänsä jota eivät, eivätkä tarvitse vielä ymmärtää mutta sekin aika heille tulee.

Menossa kylään Metsolantielle kävellen. Niin oli sovittu. Nadja tulee korttelin verran vastaan, kun ei malta odottaa. On saanut luvan mennä, jos kulkee kodin puoleista jalkakäytävää, kun on jo niin iso, että osaa ja uskaltaa. On myös varma, että kyllä ne tulee. Hyppely tasajalkaa tavatessa on todistus pienen ihmisen aitoudesta ja mielihyvästä, kun tapahtuu jotain kivaa. Tämä vain yksi esimerkki mitä voi sattua. Elämä naapurustossa voi hyvässä tapauksessa tuottaa näitä ties kuinka paljon ja missä muodossa tahan sa. Saimme tarjota tuulensuojan koulun jälkeen kummallekin ja suoraan ruokapöytään. Se oli meistä mukavaa aikaa ja ehkä heistäkin. Kaveritkin voi tulla ja voi syödä tai istua ujona jos parempi niin. Voi leikkiä morsianta ja sulhasta, katsoa sata kertaa samaa videota Peacokista tai Bambista. Tehdä läksyjäkin koska reppu kulki mukana. Värikynät ja paperit, muovailuvahat ja niitten paistaminen sisältyivät palvelupakettiin Kotiin mentiin kun kerittiin. Lapsuuteen liittyy siis tavattoman paljon kaikkea ennen kuin ehtii isommaksi. Isovanhemmat saattavat olla matkassa mukana pienen osan ja saavat kertaluontoisen kokemuksen kuten kokemukset yleensä elämän varrella ovat. Siksi myös heidän omalaatuinen käyttäytyminen tässäkin sallittakoon.

Aikuisena vasta ymmärrämme miten nopeasti aika kulkee ohi. Meidänkin jälkikasvu on ohittanut jo monta vaihetta vaikka ovat vasta alussa. On hyvä, että yhteistäkin aikaa on ollut. Yhä selvemmin sen huomaa sitten kun se on jo ohi. Kuivuneet värikynät laatikossa muistuttavat, että piirtäminen on käyty läpi ja harsokankaat siitä että leikit sulhasesta ja morsiamesta on leikitty loppuun. Aikuinen nähdään nyt toisenlaisena kuin ennen. Vaikutteita tulvii tuutin täydeltä joka taholta ja se valmentaa muutokseen. Valinnan vaikeushan siitä seuraa. Tätä menoa se on lapsille aina astetta vaikeampaa mitä se meille aikuisille on aikanaan ollut. Koti on se joka kasvattaa ja suku voi tuoda jotain sivusta jos yhteys toimii. Me isovanhempina seuraamme omia mahdollisuuksiamme sivuroolissa toivon mukaan viisaasti. Kokemuksesta huomaamme siirtymistä yhä vaativampiin vaiheisiin. Muutosvauhti nuorelle on eri luokkaa kuin ikääntyvällä ihmisellä. Yhteydenpito jälkikasvun kanssa saa uusia muotoja, myös odotuksia, ehkä ehtoja. Keskusteluun tulee pidäkkeitä, avoimuus kapenee, vastaukset lyhenee, omat kuulumiset kerrottuna vähenee. Näissä muutoksissa aikuisen, etenkin ikääntyvän aikuisen tulee pitää aina peili mukana. Se väline kuuluu aina aikuisuuteen olipa kyse suoraan alenevassa polvessa tai ei polvessa lainkaan.

On muistettava kysyä itseltä miten olen osannut sanani asettaa?

Lienee niin, että henkinen taso suvussa kumuloituu, kuten aineellinenkin. Pojasta polvi paranee. Suvussa vallitsevaa henkistä tasoa voi arvioida muun muassa sukuyhteyksien vaalimisen kautta. Minun sukuni jalostusaste on tässä suhteessa varsin alhainen. Serkut poteroissaan pönkittävät omaa erinomaista egoaan ja poistuvat vuorotellen taakseen vilkuilematta. Pirkon suvussa äitinsä Sievän sukupolvi on puolestaan ollut erittäin vilkkaassa kanssakäymisessä keskenään ja saaneet sen hyödyn, mitä tietoisuus läheisten olemassaolosta arkeen antaa. Omasta puolestamme poikkesimme kuulemassa Sievän kuulumiset ja kertomassa omat matkalla Mäntyharjuun. Aina viimeisiin vuosiin asti, kun hän oli jo toisten hoidettavana Mallusjoen Lepokodissa ja Orimattilan sairaalassa koukattiin nelostieltä Sievän kautta. Pirkko syötti häntä sairaalassa vielä silloinkin, kun ei ollut enää väliä, oliko keittiörullaa, vai ruokaa. Kaikki mitä käsi hamusi, meni suuhun. Minä tutkin sillä aikaa vanhanmallista almanakkaa, jonka Sievä hankki joka vuosi ja näytti olevan sairaanakin mukana. Siihen oli kirjattu auringon nousut ja kuun kierrot ja päivän piteneminen ja lyheneminen. Näistä eivät tavalliset taskukalenterit kerro.

Sievä koki varmaan voimattomuutensa jälkikasvun suhteen, kun tuli rankatuksi lapsenlapsensa häistä tai ei tuntenut poikaansa. Kysymys ei ole voinut olla isoista asioista, ei ainakaan niin isoista, että niistä olisi perusteluksi mainittuihin tilanteisiin. Kun näitä miettii vanhemman vastuun kautta, vain harvoin syyllistämme omaa lasta, siinä viisaampi väistyköön. Syy voi olla toisessa tai molemmissa. Emme tiedä kuinka päin Sievä näin eteen tuodut asiat ratkaisi, mutta tiedämme, että henkinen alamäki alkoi. Häät hän vielä kesti, kun voimia oli, mutta jälkimmäinen oli jo liikaa. Tavatessa sen tunsi selvästi. Meille hyvä esimerkki hyvistä sukuyhteyksistä on aiemmin tuntemamme Nikulan ”dynastia”, joksi me heitä kutsuimme. Joitakin harvoja tapauksia on, jossa nuori ei poistu paikalta, kun puhe kääntyy hänestä vierailta tuntuviin juttuihin. Hyvässä tapauksessa keskusteluilla voisi olla tietoa lisäävä ja avartava merkitys. Ystävien kertomana myös näitä hyviä tapauksia olisi enemmän, mutta arvattavaksi jää voiko niihin luottaa.

Jaanan perheeseen syntyi ensi tapaamisesta pysyvät suhteet. Mirkun eloisa olemus ja valoisa mieli kantavat yli vaikeidenkin asioiden, jota Paulin ennenaikainen poismeno on hänelle ja hänen perheelle ollut. Mirkku on säilyttänyt laajan ystäväpiirinsä ja me olemme saaneet kuulua tuohon joukkoon. Mika nuoresta iästä huolimatta lisäsi vastuutaan kokonaisuudesta ja niin sukulaisuussuhde juurtui Jaanan ja Jarin siivellä erinomaisen toimivaksi. Ovathan Lindströmit juuriltaan pääkaupunkiseudulta ja me olemme muuttohaukkoja. Tämä on ollut vain myönteinen lisä käymiimme keskusteluihin. Kummatkin olemme höyrähtäneet mökkeilemään samoihin aikoihin ja kesäpaikat on koluttu nyt jälkikäteen moneen kertaan. Lindströmien kesäpaikka on saari Dragsfjärdissä lähellä Taalintehdasta, ja meille maakravuille, joille järveäkin on vain Hiukkanen, se on mielenkiintoisella tavalla erilainen. Siellä voisi mennä vaikka kalaan, mutta vanhat traumat pidättelevät. Jouluista tuli heti yhteinen ekumeeninen juhla. Myöhemmin Mirkku on sitä kehittänyt edelleen ja laventanut sen kattamaan jo pääsiäisenkin. Vuorottelu on ollut eräs periaate, mutta Mirkku on mennyt siinäkin meidän edelle. Sittemmin Mika toi vaimonsa Katin mukaan entisillä ehdoilla ja pidot vain parani. Eikä tässä kaikki. Mikan ja Katin perhe kasvoi. Tuli tyttö. Voiko enää paremmin osua kohdalleen. Wiivillä on nyt tämän ryhmän nuorimpana paalupaikka, kun tavatessa katsomme tätä päivää ja kurkistamme ajatuksissa tulevaan. Näin jatkukoon! Jari ja Jaana kummina ovat ansainneet Wiivin luottamuksen sata ja yksi prosenttisesti mikä lupaa hyvää myös jatkossa. 

Wiivi on tarkka tyttö valinnoissaan, mutta kummisetä ja täti täyttävät kaikki ehdot ja silloin mennään täysillä. Kuvassa Wiivi vanhempiensa, Jaanan veljen, Mikan ja vaimonsa Katin

hääkuvassa. Takana veikka Kristian.

Tässä kohtaa tulee kissa mieleen. Kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei se itse. Sodan aikana lähetettiin lapsia ilman vanhempia naapurimaihin suojaan sodalta. Ruotsiin heitä toimitettiin 70 000 ja Tanskaankin 4000 lasta. Nyt on alettu arvailemaan, oliko se oikein vai väärin. Pirkon eikä minun suvusta mennyt kyllä ketään mihinkään, vaan yritettiin selvitä sillä mitä oli. Olemme vahvasti sitä mieltä, että se oli ihan oikein. Tämä yhdistyy tavallaan myös omiin ratkaisuihin. Meidän lasten ollessa lapsia oli Suomessa vielä tapana lähetellä lapset kesäleireille. Leirit olivat omassa maassa, mutta lapset olivat kuitenkin kesän poissa kotoa. Tunnemme perheitä, jotka toimittivat lapsensa leirille joka kesä, pois jaloista. Se on oma ahdasmielinen tulkintamme. Meille ei tullut koskaan mieleen, että olisimme niin tehneet. Oltiin yhdessä kun oli kesä ja oli kesälomatkin. Vaikutteille altis nuori joutuu joskus koville.

Itse emme ole pulmusia, kaukana siitä, mutta yritämme pysyä ajassa mukana. Tätä kirjoitettaessa suosikkielokuva oli FC Venus. Salit täyttyvät viimeistä sijaa myöten. Näyttelijän työhön ei tarvittu luonnekuvauksia, koska repliikit ovat irrallisia heittoja aiheen ulkopuolelta. Tekstissä käydään moneen kertaan läpi kehon samat alaosan aukot etu- ja takapuolelta, erityisen usein naisen, estoitta ja yleisö taputtaa. Nainen on aina aloitteen tekijä ja mies ressukka häkeltyneenä tulee perässä. Samaan aikaan busseissa ja metrossa nuoret puhuvat samoin korostuksin ja aikuiset paheksuvat rivoa kielenkäyttöä. Aikuiset tekevät kuitenkin elokuvat, käsikirjoittavat ja mainostavat niitä nuorille. Valtio tukee Elokuvasäätiön kautta levitystä. Urheilijalla osanotto olympialaisiin on elämänsä suuri hetki ja hän on kansakunnan huomion kohde. Parhaansa yrittäneen tuloksesta valmentajan kommentti: ”päin persettä meni” ja hiihtäjätyttö lisää jotta ”vituttaa”. Tämä ei ole moralisoiva kannanotto, tämä on toden tunnustamista. Kielen huoltaja, Yliopiston dosentti antoi lausunnon elävän kielen muuttumisesta ja ”vittu” vakiintuneena käyttökieleen on tässä kielen luontevaa kehitystä. ”Voihan vittu” - siitä vaan iltasatujen tekstiä värittämään ja kieltä kuvittamaan seuraten kielen luontevaa kehitystä. Miten tämä liittyy sukupolvien välisiin suhteisiin? Ei mitenkään. On asioita joihin ei voi vaikuttaa, mutta ne on kuitenkin hyvä tunnistaa. Jos keskustelu on vaikeaa, vaihdetaan aihetta tai jätetään sikseen. Näin löytyy helpoin, vaikka ehkä ei antoisin tie edetä, mutta maailma pyörii radallaan.

Tavisten tarina XVI: E-Instituutin aika, osa 1: Työ Tuutissa, koti Hakunilassa

Työpaikan vaihto tapahtui jo ennen muuttoa Vantaan Hakunilaan. Alue oli varsin pitkälle valmis. Talo oli uusi, talossa 54 huoneistoa kolmessa portaassa. Ympäristössä riitti tutustumista pitkäksi aikaa. Muutto ei vaikuttanut meidän muihin yhteyksiin mitään. Tarja jatkoi entisessä koulussa, josta nyt joitakin noutamisia Kalliosta seurasi. Jarin suhteet entiseen toveripiiriin jatkuivat samalla tavalla etäisyyden mitenkään häiritsemättä. Hän oli hankkinut työkokemusta jo kouluaikana kesätyönä OTK:n varastoilla. Kokeili myöhemmin pankissa Kauppatorin laidalla ja sitten pitemmän jakson Puolan laivaliikenteen parissa huolintatehtävissä. Jari puhui tuosta työstä paljon ja ymmärsimme, että hän piti siitä ja oppi uusia asioita. Työmatka Pirkon kanssa tehtiin omalla autolla pääosin yhdessä. Ajoin Roihuvuoreen Hakaniemen kautta jossa Pirkon työpaikka oli alussa pitkään. Vaikka hän joskus joutui menemään bussilla, ajoin silti ”unessa” vanhasta tottumuksesta Hakaniemen kautta kunnes perillä huomasin ettei hän tänä aamuna mukana ollutkaan. Asunnossa oli nyt tilaa jokaiselle oma lokero. Vain Sievä piti muuttoa tänne tyhmänä ympäristön takia. Taloja oli harvassa eikä käsityöliikkeitä lainkaan. Toisin oli Vaasankadulla. Täällä vain ruokakauppoja, apteekki, kirkko ja kapakka.

Hakunilassa juotiin minun syntymäpäiväkahvit kun pyöreät viisikymmentä tuli mittariin. Tuuttilaiset kävivät kahvilla. Tuo viisikymmentä on kummitellut aina mielessä Villen kautta. Hän vietti vastaavaa merkkipäiväänsä aikanaan Varkaudessa, enkä jostain syystä ollut silloin paikalla, olin Lahdessa. Itsellä oli silloin vuosia vähemmän, enkä ymmärtänyt näiden asioiden merkitystä, ja sitä olen harmitellut. Ville kirjoitti jälkeenpäin, jotta ”meillä kaikilla oli niin mukavaa, jospa oisit voinut olla mukana”.

Nyt omana merkkipäivänä oli kulunut viisitoista vuotta pääkaupunkiseudun kiemuroissa ja hyvään suuntaan oltiin menossa. Pirkko on merkkipäivinensä laahannut jatkuvasti viisi vuotta minua jäljessä tyynesti osaansa tyytyen.

Asuntoon asennettiin ennen sisään muuttoa kokolattiamatot. Nehän olivat jo odottamassa Pengerkadulla. Oki (Heiniö) oli töissä Renlundilla ja häntä käytimme siinä bulvaanina. Hän tuli myös asentamaan ne paikoilleen iltatyönä ennen kuin tavarat kannettiin sisään. Tämä mattojuttu on merkinnän arvoinen ilmiönä meillä vallitsevasta suhtautumisesta erilaisiin asioihin. Kokolattiamatosta oli tehty terveysriski. Meille se ei sitä ollut ja siksi meidän lattioille matto laitettiin. Kun amerikkalainen perhe kävi meillä myöhemmin, asuimme silloin jo Korsossa jossa oli parketit. He ihmettelivät puolestaan sitä. Heitä askarrutti yhtälö ”kylmä maa ja kovat lattiat”, ja kysyivät miksi. Sitä mekin olemme kysyneet, mutta tähän liittyy monta totuutta. Asian tiimoilta on myös monta hauskaa tarinaa. Terveysriski tuli kuulemma pölystä jota matto sitoi ja syötti sen sitten asukkaille. Meillä matto sitoi samoin pölyn mutta se imuroitiin pois. Imuroinnin välillä pöly ei leijaillut vapaana nautittavaksi asti kuten tapahtuu liikuttaessa kovalla lattialla. Flunssat ja nuhat ovat edelleen todellisuutta onko matot lattialla tai ei. Asuimme osakkeessa 9 vuotta, jonka jälkeen Pirkon työtoveri Postipankista osti meidän asunnon mattoineen. He puolestaan muuton yhteydessä välittömästi repivät matot pois ja veivät ne roskikseen. Instiuutissa oli opettajanhuoneet Kartanon tiloissa, joissa siviiliasutuksen jäljiltä oli kaikissa huoneissa kokolattiamatot kunnes toimistossa koulutussihteerit heräsivät. Näiden vaatiessa ja toisten kannattaessa matot piti poistaa, paljastuneet lankkulattiat piti hioa ja lakata. Kun pitkä remontti oli sitten valmis ja matot pois pilaamasta viihtyvyyttä, samat henkilöt vaativat ja toiset kannattivat, että oli saatava mattoja lattialle. Nyt ne olivat irrallisia sijoiteltuna sinne tänne viihdykkeeksi. Näin tapahtui heidän tahtonsa.

Meidän tapakulttuuriimme kuuluu myös erikoisuus riisua kengät jalasta kun tullaan vierailulle eikä sen tarvitse olla pyhä temppeli. Näin keräämme sukkasillaan näytteitä vieraan talouden pölyvaroista kenkään muhimaan ja kotiin vietäväksi. Tapa lienee käytössä vain kahdessa maassa maailmassa, Japanissa ja Suomessa joissa olosuhteet, sisärakenteet ja tapa istua ja elää lattialla ovat muuten kovin erilaiset.

Muistinvaraisesti Voltaire:
Olen täysin eri mieltä kanssasi,
mutta tulen taistelemaan viimeiseen
hengenvetooni asti, että saat esittää sen

Jari pyrki Kauppakorkeaan. Hän kävi valmennuskurssin ja luki sen kautta saadun kirjallisen aineiston innostuneesti ja opiksi ottaen. Pääsyvaatimukset olivat tiukat ja monelle vasta usean yrittämisen tai lisäansioiden kautta oli mahdollisia saada opiskelupaikka. Sisäänpääsykokeet oli rakentuneet osin myös muuta kuin tiedollista tasoa mittaaviksi karsimaan ja rajaamaan hakijamäärää halutulla tavalla. Jarille ei opiskelupaikka auennut ja Jaria tuntien se oli meille yllättävää. Samaan aikaan hänen toveripiiristä oli muita hakijoita. Meille jäi prosessista sellainen vaikutelma, että toveripiirillä oli jokin vaikutus lopputulokseen. Keskustelusta tuli läpi ikään kuin pääsykokeissa olisi joku porsaanreikä, aukko jos sen vain hiffaa ja nyt huomiota hukattiin tähän. Meidän vanhempina olisi pitänyt tämä sudenkuoppa tunnistaa, osata keskustella asiasta, ja jos siihen tuo sisältyi ei antaa periksi.

Sittemmin kokemusta rikkaampana, siis vasta sitten ymmärsimme, että jos ykkösvaihtoehto ei vedä, otetaan esille kakkonen. Olisi tullut etsiä uusi reitti, ja taas uusi ja niin edelleen. Jari on sittemmin näyttänyt kykynsä selviytyä ja sen me jo tiesimme, mutta toivoimme opintietä jotta se olisi käynyt helpommin, vähemmällä ponnistelulla sitten myöhemmin. Kaiken tarpeellisen tähän Jari kyllä kantoi mukanaan.

Minua työ tuutissa sitoi tuohon aikaan kovasti. Salkku kulki aina mukana. Töistä tultua oli vakiopaikka makuuhuoneen kampauspöydällä. Esitykset ja tunnit valmisteltiin viiden minuutin tarkkuudella. Se edellytti tekstin ja kalvojen tuottamista, mutta Kuinka tarkkaan noita minuuttiohjelmia sitten käytännössä tuli noudatettua on eri juttu. Ainakin verenpaineen sain sillä nousemaan sekä siihen liittyvän lääkityksen alulle.

Työt E-instituutissa olivat alkuun laskentakeskeisiä, mikä tiesi ravaamista toisten kursseilla käsittelemässä tätä osaa. Se oli jopa niin kiivasta, että oli työ pitää allakka ajan tasalla mitä, missä ja milloin, eikä päällekkäisyyksiltä säästytty. Sitten tuli vuoroon kurssikokonaisuuksien junailu kuten kuvan sivu kertoo. Myymälänhoitajien kurssit oli kuitenkin se varsinainen posti. Noista erityisaloista jäi parhaana kokemuksena Luontaistuotteet marketin valikoimissa. Siinä ja erityisesti erikoisalojen ollessa kyseessä tarvittava taustatyö viehätti ja asiantuntijoiden löytäminen ja käyttäminen oli sitä millä sisältöjä saatiin kiinnostaviksi ja oppimisen paikaksi kurssilaisille.

E-instituutin kursseja 1977 esitteestä s. 19

Taloyhtiössä oli nyt sauna, meille harvinaista herkkua pitkästä aikaa. Oli omat saunavuorot ja lisäksi lenkkisauna johon mentiin ilman ennakkovaroitusta. Tällä tavalla ja muutenkin tutustuminen uusiin ihmisiin toi tervetulleen lisän arkiseen aherrukseen. Taloyhtiön tilintarkastajan ominaisuudessa tuli tuttuja omalla tavallaan, kun juotiin kahvia vuoroon meillä ja vuoroon heillä samalla papereita selaten. Anja Nikula oli ensin toisena, ja kun he muuttivat niin eversti Erkki Silvon kanssa jatkettiin. Mielenkiintoisia tuttavuuksia kukin tavallaan. Nikuloitten kanssa perhetuttavuus jatkui vielä pitkään kun rakensivat talon Hakkilaan ja muuttivat Kimokujalta pois. Eversti Silvo oli mielenkiintoinen jo taustansa vuoksi ja hänkin muutti sitten pois talosta, tosin meidän jälkeen, mutta heti kun kaupunki sijoitti samaa rappuun somaliperheen.

Kiertelimme Hakkilan maisemissa Nikuloiden kanssa päiväkävelyillä aina Kuusijärvellä asti. Näyttivät olevan matkalla tositarkoituksella, koska ostivat sitten tontin tuolta alueelta. Mekin aloimme kysellä heiltä neuvoja mitä tehdä kun asuntolainat uhkaavat loppua. Ei se niin paha, ottakaa lisää oli neuvo. Sen jälkeen minä tein iltalenkkejä yksin kiertäen pientaloalueita. Erityisen viehättävää oli lenkit kevään korvalla kun pihoissa haravoitiin, sahattiin ja leikattiin.

Työpaikkana E-instituutti oli vaihtelua tarjoava, monipuolinen ja kehittävä. Laitos oli valtion tukea saava erityisoppilaitos. Valtion tukeen liittyi opetusohjelmista tiedottaminen tuen maksajalle. Toinen sidosryhmä oli OTK ja sen osuusliikkeet. Budjetin kolmijalka muodostui valtion tuesta, keskusjärjestön tuesta ja osuusliikkeiden maksamista opiskelijoiden kurssimaksuista. Kukin maksoi kolmanneksen budjetista. Rehtorina toimi pääosan minun ajastani Veli Lehtinen. Hänen pyrkimyksenä oli muuttaa budjettirakennetta itsenäisempään suuntaan. Sen mukaan keskusjärjestön osuutta tuli vähentää ja kurssimaksujen osuutta budjetista nostaa. Tällä laitos halusi lisätä itsenäisyyttä suhteessa keskusjärjestöön ja saada enemmän päätösvaltaa kurssitarjontaan.

Pyrkimys oli huono. Se olisi edellyttänyt E-instituutilta ylivertaista tietoa kaupasta toimialana ja osaamisen tasoa mitä alan kilpailu henkilöstöltä kattavasti vaati. Tätä ylivertaisuutta laitoksella ei ollut, mutta sitä siellä ei tiedetty. SOK:n Jollas ja Keskon vastaava kurssikeskus olivat oman kaupallisen organisaationsa jatkeita, ei erillään oleva ideapankki. Kaupan strategioita pyrittävillä keskusjärjestöillä oli alan osaamista, niin ainakin oletettiin ja noissa siihen uskottiin. Meillä kouluttajavoimat koostuivat pääosin kasvatus- ja käyttäytymistieteilijöistä. Kuitenkin toimiala jota palveltiin oli kaupallista laatua. Ihan loppuvaiheessa kävi kaksi kauppakorkean suorittanutta palkkalistoilla, mutta hekin vain kääntymässä. Viihtyivät vain lyhyen ajan, jolloin toinen lähti Onniselle ja toinen Partekille. Heidän aikana markkinointi käväisi ohjelmissa.

Koulun kirjastoon tuli amerikkalainen painos markkinoinnin alalta, tiiliskiven kokoinen kirja jonka minäkin luin. Kirja sai aikaan innostuksen ja kielenkäyttöön ja teksteihin tuli uusia asioita, mutta liian myöhään. Minua harmitti kovin että palautin kirjan. Ihan hyvin olisin voinut sen pitää, ei sitä olisi kukaan perään kysynyt. Tuutissa oli nimittäin pätevä kirjaston hoitaja jolla oli langat käsissä joka suuntaan ja sitä kautta hyvin toimiva tietopalvelu. Voi valita mieleisensä lehtikierron tai kirjan.

Henkilökunnan kouluttajana E-instituutti pyrki toimimaan ajan haasteita seuraten. Laitos oli jatke Osuuskauppakoululle ja sen perintö olisi ollut hyvä säilyttää. Sitä olisi voinut kiillottaa, mutta ei hukata. Perusasiat oli omaksuttu ja puhekielessä oli käsitteet tulleet tutuiksi. Tuomalla E- kirjain toiminimeen on ollut ensimmäinen hämäysyritys tai halu paeta todellisuutta ilman pätevää syytä. Yhteys koulutuksen ja kaupan strategioiden välillä oli ohentunut. Budjettikäytännön kautta etäisyyttä jopa haluttiin lisää. Strategiat ja koulutus harhailivat kumpikin omilla teillään. Niinpä nimillä kikkailu sai voiton ja saavutti huippunsa kun myymäläketjussa oli Tennaa, Mantelia ja Markettaa joita erotti toisistaan vain sanataiteilu suunnittelijan kirjoituspöydällä. Kuluttaja sivuutti sujuvasti mitään sanomattomat nimet. Yrityskuvahan on myytävä markkinoille ja se on monen vuoden työ. Lisäksi tuote tulee olla edukseen erottuva muuten se ei mene kaupaksi, myös liikekuva. Koulutus ja toimenpiteet olisi tullut kuitenkin kohdentaa, ja niin tietysti tehtiinkin, mutta keinotekoiseltahan se maistui. Yhteistyö konsernin sisällä olisi hyvässä tapauksessa voinut tuottaa tiedon jyväsen, että monen liikeidean samanaikainen markkinoille työntäminen oli kallista, lyhyellä tempolla mahdotonta. Hyvässä tapauksessa markkinoiden tuntemus, markkinoinnin osaaminen ja koulutus aukkojen paikkaajana olisi voinut tuottaa hyvän lopputuloksen. Toimiva synteesi olisi ollut mahdollista syntyä.

E-instituutin perustamiseenhan fyysisenä ratkaisuna liittyy kaunis ajatus. Roihuvuoren Kartanon omistaja vapaaherra Wintter halusi vanhuuden päivinään luopua kartanosta. KK tarjoutui ostamaan tilan. Kuultuaan ostajien tarkoituksen, jonka mukaan nuoret ympäri maata tulisivat hankkiman täältä oppia elämäänsä varten, tuntui kartanon herrasta viehättävältä ajatukselta. Näistä syistä hän suostui kauppaan ja luopui tilasta kohtuulliseen hintaan. Kohokuva päärakennuksen seinässä on muistona jalosta ihmisestä. Kerran tuutissa ruokapöydässä Hannes Tiainen KK:sta kertoi tästä kaupasta. Hän edusti ostajana KK:ta erään toisen henkilön kanssa. Hinta oli edullinen ja se toinen ehdottikin, että ostetaan se itselle ja myydään KK:lle käypään hintaan. Tiainen ei suostunut ja niin tila ostettiin opiston rakentamista varten KK:lle. Hanke toteutui vuosikymmeniksi kartanon herran toiveiden mukaisena. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin tämäkin taru. E-liikkeen kujanjuoksussa Osuuskauppakoulu kiinteistöineen joutui mutkien kautta Helsingin kaupungille. Kaupunki sijoitti kartanorakennukseen Itä-Helsingin musiikkiopiston, ja muu osa rakennuskompleksista on sosiaalisesti syrjäytyneiden ruoka- ja lepopaikka. Kohokuvasta käsin talon kulmalta katsottuna näyttää unelma edelleen täyttyvän osin, osin ei.

Rimpuilu irti keskusjärjestön holhouksesta, tai halu vähentää sitä sai aikaan kritiikkiä. Veli Lehtinen oli tullut SAK:sta Niilo Hämäläisen organisaatiosta ja tämän sanottiin sanoneen, että Veli olisi pitänyt erottaa jo ajat sitten. NH oli tuolloin KK: n johtajana ja Veli tavallaan taas Hämäläisen organisaatiossa. Me puolestaan vastalahjana irvailimme lausumaa rehtoria tukien. Lisää perusteita saimme kun Hämäläinen meni sittemmin eduskuntaan teemalla ”ääneen puhuja”, mutta ei eduskuntakautenaan käyttänyt yhtään puheenvuoroa. Eero Rantala EKA:n pääjohtajana käytti tuutin viisikymmenvuotispäivänä juhlijaa kipakasti arvostelevan puheenvuoron jota sitäkin sitten kummastelimme kuorossa. Yleisvaikutelmaksi jäi, että jossain mättää, mutta rehtorin tai kenenkään ilme ei tuutissa värähtänyt.

Kaikesta huolimatta johtavat kouluttajat nauttivat suurta arvovaltaa alansa osaajina. Kirkkain tähti Raimo Vainio halusi näyttää kykynsä myös käytännössä. Hän hakeutui Kansayhtiöön johtamaan sen markkinointia, mutta kahden vuoden kuluttua löysi itsensä työttömänä. Menestystarina Kansa-yhtiölle ei tätä kautta syntynyt.

Hyvää E-instituutin koulutuksessa oli äärettömän paljon, ja minulle työpaikkana parasta mitä toivoa sopi. Kokemuksia voi hankkia niin paljon kuin kantti kesti, ja tiedon jyväsiä noukkia talteen eri alueilta mihin vain aika ja voimat riitti. Itse voi osallistua laitoksen omille kursseille miten halusi, ulkopuolisille kursseille voi hakeutua kenenkään estämättä, toisten kursseilla voi pistäytyä katsomassa siitä paloja. Kesäyliopiston kursseille otin osaa joka kesä. Tapaamiset muiden vastaavien oppilaitosten kanssa rikastuttivat tiedon tasoa omalla tavallaan. Sellaisia olivat käynnit Säästöpankkiopistolla, OKO- pankin vastaavassa kohteessa Vuosaaressa tai Työnjohto-opistolla Matinkylässä sekä kaupan puolella SOK opisto Jollaksessa ja erään projektin yhteydessä K-instituutin tiloissa istuen tuli tuntuma siihen taloon ja jotain noista syytä merkitä muistiin.

Kesäyliopistot ovat alakohtaisia jatkokoulutuspaikkoja. Paria niistä muistan jollain tavalla. Lahden Mukkulassa oli viikko viestinnän kentästä. Se oli rakennettu Sanomatalon lehtimieskoulutuksen ja Yleisradion toimittajakoulutuksen käytäntöjen pohjalle. Mielenkiintoista ja konkreettista. Kouvolassa oli laskentatoimen teemalla viikko lineaarista tietojenkäsittelyä ajankohtaisena atk- guruna Kim Kuusi. Teoreettista oli, mutta toisella tavalla antoisaa oli vierailu Keskon paikallisessa filiaalissa. Paikallisjohtaja oli kutsunut kurssin vierailulle, tarjosi illan ja kertoi toiminnasta sillä alueella ja laajemminkin Keskosta. Minä olin kärpäsenä katossa. Heillä oli uusi ote niin sanottuun sisään veto artikkelit markkinoinnissa ja se kiinnostikin lineaarista laskentaa enemmän. Tosin sillä tavalla kiinnostavaa, että toimintoja ohjaava atk oli vielä alkumetreillä, mutta meillä oli jo yksi toimiva sovellutus.

Tukon Kauppiasopisto Hämeenkylässä oli useamman kerran käyntikohteena erityisesti opiston rehtori Raittilan ansiosta, joka välitti asiaa kevyellä otteella.

Oulussa oli Työnjohto-opistolla syvältä kouraiseva seitsemän päivää mittainen kurssi. Se oli alusta loppuun itseohjautuva, jossa kouluttajat kurssin alkaessa vain esittäytyivät ja jäivät istumaan luokan eteen puhumatta mitään. Kurssin tarkoituksena oli tuoda esiin johtajuus ryhmässä. Se onnistui täydellisesti. Kurssi oli Kauppakorkean jatkokoulutuslinjan tuote. Persoonallisuudet erottui, avautuminen loi ryhmähengen ja jätti mieliin pysyvän merkin. Muistin pitkään henkilöt OKO-pankista, Kauppa- ja teollisuusministeriöstä, VR:stä ja erityisesti erään atk- alan henkilön joka tuli vielä vetämään kursseja omilleen E-instituutissa. Kurssin loppupäivinä eräs paitatehtailija piirteli jo illalla asuntonsa seinille tussilla ja joutui maksamaan korvauksia. Itse kokeilin siellä sovellettua teemaa pienimuotoisesti omilla kursseilla ja toimihan se jotenkin. Kerroin tästä muille kouluttajille ja ainakin Veli-Matti Räsänen sanoi kokeilleen. Antoisa juttu, vaikuttava kokemus, ihan jäi kaipaamaan viikolla mukana olleita. Teemana johtajuus ryhmässä tuotti reilun viikon yhdessäolon aikana konkreettisia Edustaja VR:ltä oli kasvattanut itseluottamusta ja vahvistanut omia sisäisiä tuntemuksia. Erottui monen muun tavoin myönteisellä tavalla. Kurssi ohjattiin tilanteeseen, jossa osoitettiin muutamia ryhmätiloja ja yhtä monta vapaaehtoista vetäjää. Kurssilaisten tuli hajautua noihin ryhmiin vapaasti valiten. minne kukin halusi mennä joko tilan tai sinne ilmoittautuneen vetäjän perusteella. VR:n edustajan tilaan ei tullut ketään muita kuin hän.

Instituutin kursseilla käytettiin asiantuntijoita ja kouluttajina myös muista oppilaitoksista. Lifim oli ja varmaan edelleen on johtava liikkeenjohdon koulutuslaitos. Yleistä oli, että vieraileva tähti sieltä veti muutaman päivän mittaisen harjoituksen kohteena jokin tunnettu ala tai yritys. Tällaisia joissa olin mukana oli Amerikan moottorisahateollisuus, Singer, Nyblin (valokuvaamoala Suomessa), sveitsiläinen kelloteollisuus tai lankateollisuus ja tarranauhojen tuotanto. Prosessina oli kuvaus yrityksestä, sen kehityksen kulku ja tila. Kurssi arvioi yrityksen mahdollisuuksia, hahmotteli tavoitteita ja määritteli toimenpiteitä. Ne käsiteltiin vetäjän ohjauksessa, joka lopuksi paljasti kuinka todellisuudessa oli toimittu ja miten silloin kävi. Lopuksi arvioitiin ryhmän osumatarkkuutta.

Tanskasta tuotiin työssä oppimisen malli. Sieltä Osuuskauppakoulusta tuli kaksi kouluttajaa mallin mukana opastamaan meitä prosessin ohjauksessa. Tällaista tehtiin sisäisenä koulutuksena joululoman aikana kun kurssit eivät olleet päällä. Kurssin kesto oli muutaman päivän mittainen, se rakentui kokonaisvaltaiseen tuotantoprosessin ohjaukseen. Saatiin tilaus tuotekuvauksin ja mittatarkoin piirroksin. Tehtiin hintatarjous ja käynnistettiin tuotanto. Asiaan kuului materiaalin hankinta, palkkaneuvottelut, lakonuhat, laadun valvonta ja valmista tuotetta tilaajalle toimitettavaksi. Toin näitä tuotteita kotiinkin ja Pirkko tulkitsi ne hiiren ruumisarkuiksi. Näitä me olimme työllä ja tuskalla valmistaneet ja käyttäneet siihen monta päivää. Hyvä yritys tanskalaisilta, mutta meidän koulutukseen siitä ei työkalua tullut.

Luppoaika käytettiin yleensä omiin kehittämistoimiin. Vähemmän konkreettista sisältöä oli kun juhlasalista tehtiin leikkikenttä. Meillä oli siellä teltat, oli oma pieni koti, piilotettiin appelsiineja ja löydettiin ne, enkä muista sen enempää joten kerrottavaa ei jäänyt käteen. Itse en koskaan osallistunut patjoille luokan lattialla viikonloppuna, vaikka sitäkin tarjolla oli. Siellä käytiin varmaan hyviä keskusteluja. En myöskään hankkinut mantraa. Kävin kyllä valmennuskurssilla, mutta peräännyin kun mantra tuli vastaan. Alanteen Matti, huonetoveri osallistui ja seurusteli päivittäin parikymmentä minuuttia mantran kanssa.

Japanilainen laatupiiri oli yksi ajan ilmiöistä mikä piti ehdottomasti meilläkin sisäistää. Sodan jälkeinen Japani oli tinkinyt laadusta määrän kustannuksella ja siitä tuli rasite maan viennille. Maa oli puuttunut ongelmaan laatupiiriajattelulla ja nyt Japanin talous kasvoi kohisten. Meidän kaupallinen edustusto Tokiossa eli tietysti ajan hermolla, ja virkamiehemme siellä oli saanut harvinaisen tilaisuuden perehtyä aiheeseen sisältä päin. Pääsi osanottajaksi laatupiiri kurssille ja sillä tavalla suuren salaisuuden jäljille. Tämä suotiin vain harvoille ulkomaalaisille. Kaupallinen edustaja vieraili vuoden vaihteessa kotimaassa ja hänet blokattiin kertomaan meille mistä oli kysymys. Lisäarvoa edustajan esiintymiselle toi se, että meidän Eero Rantala oli tuolloin kauppa ja teollisuusministeri. Niinpä saimme kuulla menestystarinan japanilaisittain. Keskeistä ideassa oli, että jokainen tuotantoprosessissa oleva ja työn kaikissa vaiheissa asettui valintatilanteeseen kahden välillä ”kyllä tai ei”. Paperille piirtyi työn kuvan edetessä monihaarainen verkosto. Esimerkkinä ongelmasta auto ei käynnisty. Onko tankissa bensaa, valinta kyllä - johto irronnut, valinta ei - näin jatkaen kunnes selvisi miksi auto ei käynnisty. Kaikki tuotantolinjassa olivat näiden kysymysten edessä ja hyvä kokonaisuus tuotti hyvän laadun. Näin yksinkertaista se oli tai sitten ei. Kyllä me jäljittelimme tuota polkua omassa koulutuksessa vaikka ei se helppo tie laadukkaan palvelun jäljille ollut.

Yhteisiä kurssikeikkoja tehtiin aika usein ja mm. Matti Alanteen kanssa olimme joskus kahden. Hän oli jännä kaveri. Kerran tulimme jostakin hänen autolla. Toi minut Hakunilaan, tuli istumaan iltaa ja jäi yöksikin vaikka asui Myyrmäessä. Kerran olin hänen kanssa viikonlopun heidän saaressa Inkoossa. Eväinä oli pilttiruokaa koska hänellä oli vaippaikäinen lapsi kotona ja pilttiruoat valmiina jääkaapissa mukavasti matkalle pakattavaksi. Niitä siellä söimme ja katselimme yön pimeydessä tähtiä taivaalla ja aavaa merta jossa tuli ja meni valtamerilaivoja täydessä valaistuksessa Inkoon selällä. Matti muutti sittemmin Ekonomiliiton (SEFEK) koulutuskeskukseen ja kävin siellä hänen vetämillä kursseilla. Viimeisin kurssi käsitteli aihetta savukepaperitehtaan murtautuminen tupakkateollisuuden markkinoille. Ei mikään helppo juttu tuo savukepaperin laadun lanseeraus.

Anja Nyroosin kanssa olimme kerran Salossa. Kaksi päivää meni mielestämme ihan hyvin. Iltaa istuimme isännän kanssa tavan mukaan, sauna oli lämmitetty ja ruokaa tarjottiin. Juttua riitti yö myöhään. Yllätys tuli myöhemmin. Tuo kaveri, joka oli päivät mukana ja istui iltaa kanssamme, oli lähettänyt E-instituuttiin kriittisen arvion koskien koulutuspäiviä. Ei siitä sen enempää, ihmeteltiin kovasti, eihän meissä mitään vikaa ole, eihän. Tapasin tuon salolaisen kerran myöhemmin OTK:ssa ja vähän vaisun oloinen hän oli. Hän sairastui kohta ja kuoli pois enkä ollut laskemassa seppelettä hänen haudalle. En tiedä miten Anja, mutta epäilen. Ei pitäisi mennä arvostelemaan.

Sarjassa opetuksen konkretisoiminen on tapaus Simpele. Sain päähäni tehdä hyvin toimivasta myymälästä aineiston jota voisi käyttää havaintovälineenä tunnilla. Valitsin Simpeleen myymälän. Asuin Imatralla ja ajoin parina päivänä Simpeleelle. Kerran oli Anjakin mukana ja se oli sitä aikaa kun Kirvesniemet olivat suksineet huipulle. Pitihän meidän käydä katsomassa sekin, että tuossa talossa ne kuuluisuudet asuvat. Siellä oli edellisenä iltana ollut kansalaisjuhla ja koko kylä oli vielä hurmoksessa. No aineistoa syntyi. Se oli silläkin tavalla hyvä, että se tuntui itsestäkin toimivalta. Leo Karetvaara oli Ekan henkilöstölehden toimittaja ja tuli tekemään lehteen juttua E-instituutin koulutuksesta. Oli ohjattu minun tunnille ja Leo istui ja kuunteli. Kirjoitti siitä hyvin myönteisen jutun painottaen juuri käytännönläheisyyttä. 

Tuutin henkilökunnan vapaa-aikaa Kartanon nurmikolla. 

E-instituutin vapaa ilmasto suosi idealisteja. Kati Eränteestä tuli tällainen markettien kehittämisprojektien luojana. Hän sai aikaan innostuksen aallon puhumalla kauppapaikasta johon tullaan viihtymään ja joka ilmeellään kertoo tehtävästään. Painotus oli paljolti miltä se näyttää asiakkaan silmissä ja mitä myönteisiä kokemuksia kauppa voi asiakkaalle tarjota. Kuvaavaa ajattelusta oli, kun hänet sitten suurten ideoiden saattelemana siirrettiin OTK:lle saattamaan koko kauppaketju uuteen nousuun, hän vaati ja sai työhuoneensa sisustettua ikkunaverhoja myöten sellaiseen asuun jolla oli suora yhteys tavoitteeksi asetettuun miljööseen myymälässä ja siihen työhön jota tässä huoneessa tehtiin. E-instituutistakin tuli sitten myöhemmin AVA- instituutti. Taas pari piirua kauemmaksi siitä mitä oikeasti ollaan, eli tuottaa palkitsevat jäsenedut ja kilpailukykyiset kaupan palvelut. ”Konkretiaa” luotiin kun tuotettiin muun muassa kallis video Heinolan myymälästä opiksi muille. Sama Kati asialla. Siinä myyjä tuli töihin jo paljon ennen myymälän avaamista ja hyvää esimerkkiä osoittaen asetteli hedelmät ja perunat nätisti esille pyyhkäisten loppusilauksena pinnat puhtaaksi esiliinan kulmaan. Henkilökunta oli pantu marssimaan jonossa myymälässä edessään ja selässään isot tekstit ”me lupaamme…” Vaikutteina tästä tai sitten ei, Alpo Rantalan ollessa aluejohtajana syntyi Järvenpäähän uusittu moderni myymälä. Kävimme tietysti katsomassa. Myymälä oli nätti kuin karamelli.

Eräs kurssikuva

Järvenpäässä oli nyt toteutettu uutta ilmettä oikein olan takaa. Oli erillistiskejä, palvelupisteitä, paljon koreja, paljon peilejä seinillä. Koristeluun oli panostettu näkyvästi ehkä juuri viihtyvyyden vuoksi. Koko tuo hössötys synnytti epäilyn. Tuskin kauppaan tultiin viihtymään. Ovatko Järvenpääläiset valmiit maksamaan hinnoissa peileistä. Sen verran kuin olin ollut yhteydessä keskolaisiin, heidän periaatteensa olivat karummat. Viittaan kokemukseen Kouvolassa ja eräs sivusta kuultu keskustelu lentokentällä. Keskolainen näki, että kaupan kilpailu ratkaistaan myymälän takaovella. Niinpä! Meillä ripustettiin peilejä myymälän seinille. Tosin Järvenpäässäkin tuo viritys purettiin lyhyen ajan kuluttua pois.

Osuustoiminta olisi voinut olla yksi osa koulutuksessa jos yhteys ihmiseen olisi löytynyt. Näin ei tapahtunut. Oppiaineena osuustoiminta oli mainittuna yhdellä rivillä joissakin kurssiohjelmissa. Vetovastuu oli rehtori Veli Lehtisen. Kumma kyllä hän ei yhteiskuntatieteilijänä löytänyt mitään sanottavaa joukkoliikkeen ja satoihin tuhansiin nousevan jäsenkunnan välisestä yhteydestä. Jäsenyydellä oli korostetusti arvo ja merkitys vain asiakkaana. Jäsenyys ei edellyttänyt erityiskohtelua tai velvoitteita hänen opetuksessaan. Puhuessaan aiheesta osuustoiminta Veli listasi taululle samat termit kuin puhutan aiheesta markkinointi. Vain 17 prosenttia jäsenistä teki ostoksensa omasta liikkeestä. Tämä oli tutkittua tietoa. Syyllisenä väärään ostokäyttäytymiseen oli asiaa ymmärtämätön jäsen. Osuuskunta ei tosin tehnyt mitään houkutellakseen, hyvittääkseen tai palkitakseen jäseniä jäsenyydestä ei oltu tehty, mutta kyllä niitten kuuluisi meiltä ostaa. Kurssilta ei lähtenyt kipinää myymälään vietäväksi, sillä siellä ne jäsenet olivat ja joskus kävivät jos kävivät. Tuula Määttänen sai tehtäväksi tuottaa osuustoiminnasta kirjan joka toimisi opintovälineenä. Tuula etsi kirjalle muotoa ja kysyi muun muassa minulta minkälainen sen tulisi olla. Kerroin käsitykseni omista kokemuksista. Yliopistolla oli osuustoimintaopin professuuri, jonka kai Pellervolainen puoli maksoi. Professoria oli käytetty luennoimassa meillä sisäisessä koulutuksessa. Hänen esityksistä olin pannut merkille hänen tapansa lähestyä osuustoimintaa esimerkillä hiekka meren rannalla. Vuorovesi tulee ja menee, hiekka liikkuu mutta pysyy. Tarjosin tätä ajatusta. Ei hyvä. Tuotteena syntyi sitten nippu monisteita artikkeleista osuustoiminnasta, eikä sitäkään ohjelmoitu kurssien sisältöihin.

Samaa pinnallisuutta kuvaa toisenlainen tapaus. Minun vastuulla oli myymälänhoitajien koulutus. Kurssi koottiin ilmoittautuneista ja se toteutettiin kolmena kurssijaksona. Osanottajille lähetettiin valmentavaa ennakkoaineistoa. Kerran kävi niin, että joku ilmoitti peruuttavansa tulon. Kyselin siihen syytä. Hän kertoi saaneensa ennakkoaineiston ja tutustuttuaan nyt siihen tuli toisiin ajatuksiin. Tarkemmin kertoi materiaalista joka muodostui kysymyssarjoista jotka tuntuvat vaikeilta ja etäisiltä kun ajattelee omaa työtään. Esimiehenäni ja koulutuspäällikkönä oli Matti Piiparinen. Kerroin hänelle tästä peruutuksesta ja kurssilaisen perusteluista. Tämä ennakkotyö oli Piiparisen tuote. Kerroin, että Sinun tehtäväsi on pelästyttänyt eikä uskalla lähteä koko kurssille. Mitä sanoi Matti. Ei hänen tehtävänannossa ollut vikaa, vika oli väärässä oppilasvalinnassa ja se oli tietysti minun syytä. Tämä henkilö ei ollut kypsä vaativan koulutuksen aloittamiseen. Minusta Matin työ oli äärimmäisen paperinmakuinen juttu, mutta vain harva kurssilainen uskalsi olla kriittinen materiaalista mitä sai.

E-instituutissa pidettiin myös ylimmän johdon kurssit. Me osallistuimme jos aika antoi myöten. Pari hauskaa tapausta. Pääjohtaja Eero Rantala piti puhetta joukoilleen ja kaikki olivat tarkkana. Porukka oli ollut Tukholman risteilyllä ja tulivat aamupäivällä suoraan rannasta jatkamaan seminaaria. Pekka Pick, johtaja Lahden Osuuskaupasta torkkui pulpetissa. Tuli puolipäivä lounastauon aika ja porukka poistui ruokasaliin mutta Pekka jäi nukkumaan pulpettiin. Ei huomannut toisten poistuneen. Samasta tilaisuudesta muistan Pekka Kallberg´in. Rantala käsitteli jotain tilaisuuden luonteeseen kuuluvaa koskien odotuksia taloudellisen tuloksen suhteen. Kallberg Jokelan Osuuskaupan johtajana halusi huomauttaa, että mehän olemme osuustoiminnallinen, eikä voittoa tavoitteleva yritys. Huomautusta ei kommentoitu.

E-instituutin henkilökunta teki Varsovaan viikon mittaisen kulttuurimatkan. Tällä teemalla sai apurahan. Matkan tarkoituksena oli tutustua kaupan rakenteisiin siellä ja verrata käytäntöjä alan koulutuksessa. Se oli vielä Neuvostovallan aikaa Puolassa, ja muodolliset jäykkyydet oli käsin kosketeltavissa. Monipuolinen ohjelma sisälsi runsaasti käyntikohteita Varsovassa ja sen ulkopuolella. Kaikkiin ohjelmaan otettuihin kohteisiin päästiin. Lisäksi oli yhteistä omaa aikaa virallisen ohjelman ulkopuolella. Virkamiehet selvittivät maatalouskauppansa rakennetta, johdon koulutusjärjestelmiä, vähittäiskaupan muotoa ja montaa muuta asiaa. Oli kiertoajelua Varsovan ulkopuolelle ja tietysti oopperaa. Meillä oli varalla kuvia omista marketeista, mutta ne eivät heitä kiinnostaneet. ”Meillä on kaikki tarpeellinen omasta takaa, kiitos vaan” oli ystävällinen vastaus kun kiinnostusta tiedusteltiin. Ohjelman ulkopuolella pyysimme päästä ohi ajaessa suurelta näyttävään markettiin sisälle. Sekin järjestyi oppaan neuvoteltua ensin jossain. Ongelmana oli meidän aikomus käydä kaupassa ilman ostoskoria. Kaupan kapasiteettia säädeltiin ostoskorien määrällä. Se selitti miksi jono oli kaupan ulkopuolella, meillähän se on kaupan kassalla. Käyntikohteissa oli merkillistä, kuinka kiihkeästi eräät uskalikot pyrkivät kosketuksiin meidän ulkomaalaisten kanssa tuimailmeisten merkkihenkilöiden seuratessa kaiken aikaa, ettei mitään virhettä pääse tapahtumaan. Asiapuolelta ihan antoisa matka. 

Kuvassa varsovalaisen Liikkeenjohdon koulutuslaitoksen atk-

laitteisto esittelyvuorossa.

Viihteellistä puolta näytti Varsovassa edustavan mahtava kulttuuritalo, Moskovan lahja ystävyyskaupungille. Korttelin kokoinen rakennuskompleksi näytti olevan keskeinen vapaa-ajan keskus. Sisällä paljon ravintoloita. Ilotyttöjäkin siellä vilaukselta nähtiin, ensi kerta elämässä meille maalaispojille. Hotellin ravintolassa höristimme korvia kun orkesteri alkoi soittaa ”mua potkaisi polle päähän, määhän jo siitä hevoinen”. Kutsuimme solistin pöytään. Hän kertoi kuulleensa, että salissa on suomalaisia ja päätti näin tervehtiä meitä. Kysyimme mistä kielitaito peräisin. Kertoi olleensa Suomessa. Mitä siellä? No soittamassa ja nus... nuuskimassa. Missä päin? Helsingissä, viekää terveisiä. Kaveri kirjoitteli lapulle naisten nimiä ja osoitteita. Siitä kiertyikin kylmä rinki ryhmälle, jännät paikat, onko nyt laulajan lapuissa ehkä jonkun kotiosoite. No ei osunut, tällä kertaa ja orkesteri jatkoi.

OTK:n ollessa vielä Osuustukkukauppa 1980- luvun alussa alkoi pyrkimys mitä moninaisimpiin muutoksiin. Yrityssuunnitteluosastoa oli tullut johtamaan VM Eero Rantala ja hänestä alkoi kehittyä pelastaja vähitellen kilpailun puristukseen painuvalle osuustoiminnalliselle yritykselle. Osuusliikkeet toimivat mitä moninaisimmilla aloilla ja taloudelliset resurssit olivat vielä vahvat. Tosin osa osuusliikkeitä tarvitsi jo keskusjärjestön tukea, ja tukea tarvitsevien osuuskauppojen määrä kasvoi vuosittain. Oli luotu varastokeskusjärjestelmä. Oli luotu omaa tuotantoa puutavaran sahauksesta Otavassa aina Leca- soran yksinoikeuteen rautakaupassa. Elintarvikkeissa oli omaa tuotantoa jauhot, ryynit, margariinit, kahvit, omat keksit. Ryynikaupasta muistamme, että kilpaileva makaronin valmistaja olisi halunnut ostaa vehnäjauhot OTK:n uudelta vehnämyllyltä hyvän laadun vuoksi. Vaateteollisuus ja sen oma mallisto oli luku sinänsä. Kaupparyhmä oli maan suurin jalkinekauppias. Teknokemian tehdas valmisti omat pesuaineet, jalkarasvat, käsivoiteet. (Emännän käsivoide tunnetuin) tai hammastahnat. Vahva säästökassa tuki rahoitusta. Vakuutustoiminta etsi uusia muotoja. Rakennustoiminnalla luotiin uutta asuntokantaa.

Oman tuotannon ideana oli saada koko tuotteen jakeluketju hallintaan ja väliportaiden laskutushyöty kokonaan samaan pussiin. Ongelmaksi tuli riittävä kysyntä omille tuotteille. Se ei ollutkaan helppo juttu, kun kilpailijat tyrkyttivät omiansa väliin. Vähitellen merkkituotteet vain vahvistivat asemiaan ja omat tuotteet antoivat tilaa. Vähittäiskauppa ja tuotanto alkoivat eriytyä. Toiset valmisti ja toiset myi, eli suutari pysyköön lestissään- periaate alkoi voimistua. Kauppa alkoi luopua omasta tuotannosta vähitellen. Kesko ensimmäisenä myi paitatehtaan Lahdesta. Oma tuotemerkki alkoi tuntua enemmän taakalta kuin myyntivaltilta ja sen käyttöä alettiin aristella. Kuitenkin Kesko lanseerasi kohta Pirkka- tuotteen. Se olikin uusi alku omille tuotemerkeille erilaistamaan laajasti valikoimia, mutta se olikin hoidettavissa ilman omaa tuotantoa.

Eero Rantala sai liikkeessä johtajuuden ja rumba alkoi. Itsenäisiä osuusliikkeitä oli liian monta, ja ne piti saada keskitettyyn ohjaukseen. Perusteluna oli, että osuusliikkeen johto, jolla oli johdettavana useita toimialoja ei voinut onnistua tehtävässään 101 prosenttisesti. Osuusliikkeellä saattoi olla ja oli myymälöitä, ravintoloita, hotelleja, leipomo, paahtimo, juomatehdas, rautakauppa, autokauppa, maatalouskauppa. Rantala tarjosi käsitystä, että selviytyäkseen kilpailusta noilla aloilla niistä jokainen tarvitsi alansa osaamista, eikä osuuskaupan hoitaja voinut hallita noiden kaikkien edellyttämää tietotaitoa. Keskusohjauksen kautta tuli tuottaa erityisosaaminen tarvittaville alueille.

Tyytymättömyys entiseen johtoon oli kasvanut uusien teesien alkaessa viehättää. Lopullisesti tilanne kääntyi Rantalan hyväksymiseen, kun 36 suurten osuusliikkeiden johtajaa siirtyivät kannattamaan muutoksia lupaavaa uutta johtoa. Eero Rantalasta tuli pääjohtaja ja osuusliikefuusiot toteutettiin. Syntyi neljä osuuskauppa-aluetta ja täsmäohjausta eri toimialoille keskittymisen kautta. Näin torjuttiin vanhan järjestelmän heikkoja kohtia, jossa paikallisella johdolla oli mahdollisuus hämärtää tietyn alan tuloksen muodostusta sisäisillä siirroilla. Vallitsevan käsityksen mukaan esimerkiksi myymälätoiminnan tappiota voitiin kattaa ravintolatoimen tuotoilla jos se sen salli. Rantala edellytti, että kukin toimiala on järjestetty niin, että se kattaa omat kulunsa. Vain sillä tavalla toteutuu toimialojen kyky vastata niiden väliseen kilpailuun. Sisäiset siirrot vääristävät kilpailua ja antavat toiminnasta väärää tietoa.

Konserni oli nyt Rantalan johdossa. Sitä alettiin yhtiöittää ja osuuskuntaa eriytettiin liiketoimintayksiköistä. Tradeka oy toimi kauppajärjestönä ja Restel oy sisälsi hotelli- ja ravintolatoiminnan. En muista tarkkaan kuvioita, mutta nämä tähtäsivät luomaan konsernista pörssikelpoisen. Se oli yksi hurjista jutuista. Kuinka pääomaköyhä ja vähemmän dynaamisessa liikkeessä oleva yhtiö voisi menestyä sijoituksen kohteena vapailla pääomamarkkinoilla. Tätä hegemoniaa pidettiin yllä vain vähän aikaa kunnes realiteetit näyttivät muuta.

Sitten seurasi varsinainen rumba. Pääjohtaja syyllistyi samaan mistä hän oli moittinut osuusliikkeiden johtajia ja jonka vuoksi keskittäminen nähtiin tarpeelliseksi. Konsernijohtaja pani nyt itse samaan hattuun vakuutustoiminnan (Kansa), rakennustoiminnan (Haka), vähittäiskaupan (Tradeka) ja ravintolatoiminnan (Restel). Hatussa kaikki sekoitettiin ja nyt alkoivat suuren luokan sisäiset siirrot. Nyt meni sekaisin eläkevarat, vakuutukset ja rakentaminen joista riitti selvittämistä oikeuslaitosta myöten vuosikymmeneksi. Pikaista hätäapua heikoimpien turvaksi jouduttiin hakemaan valtioneuvoston kautta, jossa Tarja Halonen, vaikka oli ulkoministerinä tuli apuun.

Ensimmäiset hälyttävät uutiset otettiin vastaan myös E-instituutissa. Radiossa haastateltiin Rantalaa. Haastattelun johdosta pyydettiin audienssia Yleisradioon. Siellä meidät otti vastaan Mikko Valtasaari ja esitti uutisvälityksessä käytetyn nauhan kysellen samalla oliko meillä jotain lisättävää tai muistutettavaa kuullusta. Eipä ollut, mutta olihan nyt tarkistettu mitä on ulos tullut. Tilanne julkitulon jälkeen kehittyi sitten nopeasti. Tallettajat nostivat rahansa säästökassasta. Yhtiö joutui yrityssaneeraukseen kymmeneksi vuodeksi. Sinä aikana velkojat istuivat yhtymän hallituksessa eikä uusia investointeja sallittu. Kaupanalan kehitys kulki pahasti yrityksen ohi ja alku uuteen nousuun saneerausajan päätyttyä vaikeutui. Saneerauksen jälkeiseen elämään osuuskunta valitsi yhtiökumppaneiksi Wihuri oy:n ja ruotsalaisen rahoittajayhtiö Industri Kapitalin. Tähän yhteistyöhön entinen OTK menee muodossa Tradeka oy vähittäiskauppaa harjoittavana ja Restel oy hotelli ja ravintolatoimintaa harjoittavana yrityksenä jotka omistaa Osuuskunta Tradeka-yhtymä jäsenhallintoineen. Tässä on huomionarvoista se, että osuuskunta, siis jäsenet niin sanotussa E-liikkeessä eivät harjoita enää kaupallisia toimia. Se on kyllä mukana 16 prosentin osuudella (muutaman vuoden kuluttua) rahoitusyhtiössä ja yrityksissä jotka kaupallista toimintaa harjoittavat sijoitusyhtiön kautta, jossa ei ole kovin määräävä (16%) asema yhtiöiden päätösvallassa

Jäsenyys E-liikkeessä on tullut uuteen vaiheeseen. Jäsenkunnan päätöksellä se on siirtynyt rahoitusyhtiöön. Jo lähitulevaisuus tulee osoittamaan mitä panostus jäsenyyteen sijoittajalle antaa. Jos jäsenyydeltä odotetaan jatkossa esimerkiksi tasokkaita vähittäiskauppapalveluita kohtuulliseen hintaan, tulee jäsenen olla entistä tarkempi. Rahoitusyhtiömmehän on ulkoistanut vähittäiskauppapalvelut ja ne hoitaa toistaiseksi Tradeka, joka näkyy markkinoilla Valintataloina ja Siwoina. Jäsenen rooli tässä uudessa asennossa on seurata tarjoavatko nuo mainitut yritykset parhaan tasoon ja tuloksen, vai olisiko palvelujen tarjonta kilpailutettava.

Osuusliike Elanto ei liittynyt fuusioiden myötä OTK:laiseen osuusliikeryhmittymään. Sekin kävi läpi yrityssaneerauksen Ekan tapaan, mutta maksoi velkansa etuajassa johon saneeraus päätyi. Elanto liittyi S- ryhmän ja fuusioitui HOK:in kanssa josta syntyi Osuusliike HOK Elanto. S- ryhmä on saavuttanut elintarvikekaupassa markkinajohtajan aseman Suomessa. Fuusio oli kivuton, eikä kohdannut vastustusta asiakkaiden tai poliittisen tahon suunnalta. Elannon omaisuus siirtyi S-ryhmälle kirjanpitoarvosta ilman inventaarioita ja kilpailemaan markkinoista finanssileiriin ryhmittyvän Tradekan kanssa. Itse olisin pitänyt parempana koko osuustoiminnan yhdistymistä. Kulutusosuustoiminta on tullut hyväksytyksi markkinoilla ja yritysmuoto on saanut kasvot. Yksityisestä sektorista on puolestaan tullut kasvoton klobalisaation oloissa ja laajojen ja konstikkaiden fuusioiden myötä. Mielestäni olisi ollut parempi Tradekalle siirtää omaisuus vaikka lahjakirjalla S-ryhmälle jos mitään arvokasta ei enää ollut. Mieluummin näin kuin 16 prosentin osakkuuden tarjoavalle ruotsalaiselle Industri Kapitalille. Lopun alku tästä mieleen tulee.