Pirkko suhtautuu näihin asioihin, joista minä niin kovasti vaahtoan, asiallisen rauhallisesti, ymmärtäen ja hyväksyvästi nyökäten. On jopa tehty yhdessä kotiseutumatkoja Venäjän Karjalaan sekä Orimattilaan Etelä-Suomessa. Tähän jälkimmäiseen onkin ollut aina helppo mennä, ja sen vuoksi kai siellä on viime aikoina käyty vain harvoin. Sievän poismenon jälkeen käynnit Orimattilassa harventuivat. Haudalla on poikettu ohi mennen. Kummitytön perhejuhlissa Merosella on oltu, Svärdin Kyllikin syntymäpäivillä on käyty, Sirkun ja Virtasen Karin luona on poikettu. Museossakin on käyty, jota ei siellä asuessa tehty. Varsinainen kotiseutumatka Orimattilaan tehtiin eräänä kesäpäivänä kun mukaan lähtivät Nadja ja Teemu. Tunnistimme Myllytuvan paikan, kävimme lähteellä, katselimme sillalta kosken lirinää tukkirännissä. Söimme eväät kosken kivillä. Kotona lapset olivat kertoneet näkemästään ja kosken mahtavasta putouksesta (lirinää) jonka näkivät. Pienistä purosista ne muistomme syntyvät.
Karjalaan sai matkustaa vasta kun sieltä lähdöstä oli kulunut viisikymmentä vuotta. Se on riittävän pitkä aika muokkaamaan käsityksiä, sopeutumaan ja unohtamaankin. Minä pidin yhteyttä siihen suuntaan tilaamalla vuosikausia Petroskoissa ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä Karjalan Sanomat. Noina vuosina sain sieltä muutaman viestin. Salmin kolhoosin lypsäjä oli palkittu tasavallan parhaana lypsäjänä. Huomionosoitus tuntui arvokkaalta ja olisin mielelläni nähnyt kuvan julkkiksesta. Pitkärannan sellutehtaan työläiset olivat olleet joukolla auttamassa Salmin kolhoosia perunannostossa syksyllä. Keskeytyikö sellun keitto, sitä ei mainittu, mutta luultavasti keskeytyi. Sen verran tärkeän tuntuisena asiasta kerrottiin. Syksyn sadon valmistuttua oli Salmissa avattu useita myymälöitä, joista voi ostaa juureksia ja vihanneksia niin kauan kuin tavaraa riitti. Sitten kaupat taas suljettiin – tietysti - sillä syksyllähän ne taas avattaisiin. Petroskoissa oli järjestetty viime sunnuntaina autokilpailut, kertoi kerran lehti. Auton ohjaajat olivat valmistautuneet huolella koko viikon ajan tulevaan kilpailuun. Petroskoin torilla oli kunnostettu autoja koko viikon ajan, viilattu kärkiä ja säädetty sytytystä, kerrottiin lehdessä laveasti. Kilpailtiin kolmessa sarjassa henkilöautot, kuorma-autot ja (kolmatta en enää muista). Kilpailulajit olivat auton ohjaus, kiväärillä ammunta ja kranaatinheitto. Muistan mielipidekirjoituksen, jossa Pitkärannassa kerrostalossa asuva moitti matkaa navetalle liian pitkäksi, kun se oli puoli kilometriä. Olisihan se kätevämpää jos navetta olisi kerrostalon yhteydessä joten hissillä vaan ruokkimaan ja lypsylle. Mielenkiintoisia olivat kuvaukset työpaikkakokouksista. Suunnitelmatalouden oloissa tuloksia käsiteltiin, hyviksi havaittiin, yhä parempaa luvattiin ja parhaat palkittiin. Tuntui liikuttavalta, kun sellutehtaan työläiset jättivät sellun keiton ja lähtivät perunannostoon auttamaan kolhoosilaisia. Nämä vähäisetkin tiedot herättivät uteliaisuutta, olivathan ne kuin muusta maailmasta. Ajatus käydä siellä oli täysin vieras. Oli kasvettu käsitykseen ettei se ole mahdollista, että kyllä siellä joku on, mutta vain mielikuvitus voi yltää kuvaamaan, jotta kuka ja miten. Kun sitten menimme moni asia alkoi vähitellen selvitä. Pitkärannassa joku toinen kerrostalon asukas oli ratkaissut pitkän matkan navetalle pitämällä kanat kammarin puolella. Toinen ruokki possunsa samalla tavalla. Huumorilla niistä puhuivat, mutta totta ne olivat.
Ensimmäinen matka tehtiin ryhmän mukana. Tämä mahdollisuus tuli ihan yllättäen. Toiveunissa se oli ollut, mutta viidessäkymmenessä vuodessa sekin oli rämettynyt ja kasvanut umpeen. Ei sinne päästetä. Ikään kuin seutua ei kartalla olisikaan. Oli opittu elämään ilman niitä. Äänieristetty rautaesirippu ympäröi koko laajan Neuvostoliiton, joten tietoa sieltä tuli vain vähän ja meidän alueilta ei mitään. Eräs mies kerran Karjalatalolla kertoi puolihiljaisella äänellä ja hihasta pari kuvaa esiin vetäen käynnistä Uuksun joella. Puolihämärässä paikallisen uskalikon kanssa oli soudeltu joella ilman matkustuslupaa. Karjalatalolla tämä mies piiritettiin. Kaikki halusivat kysyä lisää. Miltä näytti Peltolan talon kohdalla, oliko Partalat paikallaan, miten sinne pääsit. Vastauksia tuli tipoittain ja puolella suulla, ei nimiä. Kun sitten alettiin puhua mahdollisuudesta muidenkin mennä, olimme Pirkon kanssa jonossa ensimmäisenä.
Siihen aikaan alkoi tulla pieniä sekalaisia matkanjärjestäjiä, jotka tekivät pikku bisnestä, rahan vaihtoa ja tavarakauppaa siinä sivussa. Näin se näytti olevan meidänkin ensimmäisellä matkalla joka tehtiin Jyrkilän bussilla. Matka alkoi aamulla Helsingistä ja Salmissa olimme jälkeen puolen yön. Matkalaiset majoittuivat perheisiin. Meitä oli jaksettu odottaa, vaikka olimme ties kuinka paljon myöhässä. Perheet valikoituivat sattumanvaraisesti, ja meidät otti hoitoonsa Faina ja Peti (Pjotr) Haikara, joista Peti puhui huono suomi. Asuivat suomalaisten aikaisessa talossa ja meitä odotti tuvassa joukko väkeä, joka oli kiinnostunut näkemään ulkomaan eläviä. Sauna oli lämmitetty ja tutustumisen jälkeen menimme pesulle. Ylimääräinen väkikin oli poistunut kun tulimme nähdyksi.
Tuli uusi aamu ja uusi päivä. Pyhiinvaellusmatka kotipaikalle Ala-Uuksuun saattoi alkaa. Ryhmä oli kutsuttu aamulla koolle, jolloin saimme vinkkejä tulevien päivien varalle. Vuokrasopimukseen sisältyi kuljetuspalvelut, joita ystävämme auliisti meille tarjosivat. Sasha, Petin serkku omisti hyväkuntoisen Ladan ja he tarjosivat meille kyydin mihin halusimme. Hakivat liiteristä ämpärillisen bensaa ja valuttivat sen tankkiin tupakoinnin siitä häiriintymättä. Huoltoasemaa Salmissa ei ollut. Näin lähdettiin kohti Uuksua, heillä se näytti olevan Uxa. Meno oli melkoista, koska autolla näytti olevan huimat menohalut päällä. Valokuvattavaakin olisi ollut, mutta ei saatu autoa pysähtymään sitä varten. Toverit jättivät meidät sillan korvalle Ylä-Uuksussa. Nyt alkoi polttaa. Tuossa oli se Itä-Karjalan myymälä, johon äiti puhui aikoinaan minulle työpaikan. Edessä pitkä Saarikiven talo ja takana Semin Jussin talo jota vastapäätä Telegäisen kauppa. Kaupan paikalla oli nyt lentokone muistomerkkinä menneestä. Minulla oli tarkoitus toteuttaa nyt se unelmien matka, kävellä koulusta kotiin. Toverit lupasivat palata noutamaan meidät tästä kello 14, jolloin oli ruokailu Svabodassa, ravintola Salmissa.
Vuosien varrella oli käynyt usein mielessä saada joskus kävellä tuo matka ja nyt se sitten tapahtui. Yllättävää kun mikään ei ollutkaan entisensä. Enpä tuota tullut ajatelleeksi. Paikalliset kaupat olivat poissa. Tilalle oli tullut toisen mallisia rakennuksia, joiden välissä aina ansareita. Kävelimme kuitenkin oikeaan suuntaan. Ei ollut Itä-Karjalan myymälää tai punaista koulua, josta matkanteko alkaisi. Sahajauhomäki oli pieni kasa sahanpurua. Tie oli leveä ja suora, mutta eihän se näin ollut. Ei mitään tuttua, mutta kävellään nyt kuitenkin. Aika alkoi käydä vähiin. Yritin lukea Pirkon ilmeistä, miten luotettavana hän nyt pitää sitä, mitä olen kertonut. Mutta sitten vasemmalla peltoaukeama, tuttu kylämaisema pellon takana ja taustalla Uuksun lahti tuttuine saarineen. Entä miten sinne mennään? Nyt ei ole aikaa, mutta tullaan uudelleen. Pirkko pyysi peukalokyytiin sora-auton koppiin ja antoi palkkioksi kuskille sukkahousut (ylimääräiset). Tikkasen Maija huuteli matkalla pikkuautosta, löytyikö mitään? Vastasimme ei, ”emme mekään” oli heidän kokemus. Syödään ja yritetään uudestaan, sovittiin.
Toverit lähtivät meitä kyytiin jälleen iltapäivällä. Aamuinen harha selittyi sillä kun selvisi, että olimme lähteneet kulkemaan pitkin rautatietä jolta oli poistettu kiskot. Tätä en silloin tajunnut, kun tien suoruutta ja leveyttä ihmeteltiin. Anteeksi. Nyt pojat veivät meitä oikeata reittiä ”koululta kotiin.” Tie oli kuoppainen ja teki mahdolliseksi hidastukset, jopa pysähtymiset. Nyt tuntui tutulta. Ohitimme Anttosen, Partala oli paikallaan, tuolla asuivat Hipit. Mutta sitten. Tuossahan on Kohosen kauppa. Ulos autosta. Nyt kuului jo kylän ääniä kuin vuosien takaa. Kumma juttu muuten tuo äänimuisti. Kauppa oli rapistunut entisestään. Matka jatkui kotikulmille päin. Ala-Uuksun myymälä, jonka jätin aikoinaan inventoimatta ja puoliksi tyhjennettynä oli niin perusteellisesti puhallettu, etten tunnistanut missä kohtaa silloin oli oltu. Antin mökki oli vielä paikallaan ja asuttukin. Pirkko kurkisti ihan porstuan puolelle. Peltola oli viimeinen asutus sinne päin. Venäläinen rakensi saunaa rannalle tilkkeenä sammaleet, uusiutuva luonnonvara. Tästä eteenpäin ei rakennuskantaa enää ollut jäljellä. Ei ollut myöskään Vuaran mäkeä, suurta sorahajua eikä Lysinsuuta josta vesiväylä Laatokalle ja leikkausta soraharjussa radan varrella. Soraa oli tarvittu jossain muualla ja paljon kun jossain oli rakennettu ja täällä purettu.
Jatkoimme vanhaa maantietä. Arvioin paikan suunnilleen ja kiipesimme siltä kohtaa risukon yli pois tieltä. Tunnustelin seutua, mutta en ollut ihan varma. Ehdotin että pyritään tuonne missä on tsasouna. Pirkko sanoi, ettei siellä ole tsasounaa. Mennään nyt kuitenkin. Pirkko ehdotti suuntaa, jossa on Laatokka, tarkoitti Uuksun lahtea. Ei kai? No mennään nyt kuitenkin. Jatkettiin rämpimistä. Toivotonta, ei tästä tule mitään, unohdetaan koko p..ka, lähdetään pois. Onko tässä mitään tuttua, kysyi Pirkko ja tarkoitti vaahteroita ja tuomia? No oikeastaan on, vanha kuusi, kas mokomaa. Rantakasvillisuus peittää näkymän lahdelle, hiekkaranta on maatuneen kerroksen alla, saunan paikka on kohdallaan, ”iso” kivi entisellä hiekkarannalla. Kaikki muutkin merkit pitävät paikkansa. Entiset naapuritkin saa sijansa kuten Heikki, Vlaasovit ja Jonniset. Siinähän ne. Maantieltä kuului ohiajavan auton ääni metsikön takaa. Sama kummajainen, äänimuisti vuosien takaa kuten lasten kilkatus Kohosen kyläkaupan tienoilla.
Majailimme viikon Fainan ja Petin luona nauttien mitä talo tarjosi. Olivat päivät töissä, Faina pomona puhelinlaitoksella ja Peti samassa firmassa piti puhelinlinjat kunnossa. Menimme kolmannen kerran peräkkäin Ala-Uuksuun. Nyt otimme kunnanjohtaja Ivanovin vihjeestä ulkopuolisen ”taksin”, koska pojat olivat töissä. Nyt jo osasimme osoitteeseen ja ajelimme aina Kaitaan asti ja edelleen Uuksalonpäähän. Siellä olikin laituri, jonka kautta soraharjumme oli kuljetettu maailman markkinoille. Kiertelimme muutenkin päivät paikkoja katselemassa. Kävimme apteekissa, kaupoissa, torilla, postissa, rautakaupassa Vastaan karautti kylän mies polkupyörällä. Jarrut päälle ja kysyy: ”taitaa olla suomalaisia?” ”Niitä ollaan.” ”A mistä päin oletta?” ”Uuksulta.” ”A minä hain talon Uuksulta, hyvä talo oli. Se ei kyllä ole enää minulla kun muutin pois ja se annettiin toiselle. Vaan minä hain toisen talon, Uuksulta sekin, hyvä on talo tämäkin. Asun Miinalassa, tulkaa käymään, neljäs talo oikealla puolella.” ”Kiitos kutsusta, mutta miten Teillä Salmissa menee nykyisin?” ”A hyvin meillä nyt menee. Aikaisemmin jos sanoi kolhoosin lehmää huoraksi, sai kymmenen vuotta. A nyt saa puhua mitä vaan. Meillä kaikki haluaa nyt asua kerrostaloissa, kun siellä on sisävessa, vaan nyt ei ole mitä vietäväksi vessaan.” Lupasimme poiketa Miinalassa mutta emme ehtineet.
Elivät eräänlaista keräilytaloutta. Jo Karjalan Sanomista olin lukenut pihkan juoksutuksesta ja tuhkan keräilystä kemian tarpeisiin. Väestöä kannustettiin pihkan, nokkosien ja koivutuhkan talteenottoon, josta maksettiin korvaus. Merkkinä tästä oli apteekin eteisessä nytkin nipuittain pajun kuorta ilmeisesti asiakkailta ostettuna. Kylän keskustassa oli myös paikallinen Alko. Se oli hylätyn näköinen kioski, heinittynyt ympäristö, luukut kiinni, takaovella puomi ja munalukko päällä. Luukkuun kiinnitetyssä lapussa oli teksti ”Vodka loppu”. Meillä on kuva tuosta kun lapun tekstiä emme heti ymmärtäneet ja Pirkko jäi odottelemaan kaupan aukeamista. Kuvassa hän istuu portailla ja lukee Pravdaa, tosin lehti on kädessä väärin päin. Seuraavalla käynnillä viinakauppa oli saanut jo arvonsa mukaiset myymälätilat ja valikoimasta löytyi jo viinit ja konjakit.
Lempi Jermuskin seuraili meitä kaupassa sivusta ja tuli sitten juttelemaan. Kertoi missä asuu ja kutsui kylään. Paikka oli ihan lähellä Tulemajoen rannalla ja menimme sinne jo seuraavana päivänä. Vasilin kanssa asuivat kahden perheen talossa. Toinen perhe oli venäläinen ja kuulemma vähän kelvoton. Lempi kertoi inkeriläisen karkotustarinansa. Vasili kertoi puolestaan, että täällä toiset haluavat nyt, että pitäisi olla monta puoluetta. Se ei ole hyvä asia, siitä seuraa vain eripuraisuutta ihmisten kesken oli hän miettinyt. Kävelimme Vasilin kanssa pihalla. ”Tule tänne” hän sanoi, ”minä näytän sinulle jotain.” Menimme pieneen majaan jossa hän päivisin lepäilee. Sisäpuolella oven suussa vasemmalla penkin alla oli pieni matkaradio. Hän nosti sen pöydälle kulmaikkunan eteen ja kertoi. ”Tästä johtuu että minä tiedän niin paljon asioita. Tällainen radio minulla oli aikaisemminkin. Mutta se meni rikki. Ja täällä Salmissa on sellainen radiokorjaamo. Vein sen sinne. Sieltä se korjaaja oli muuttanut sitten täältä pois ja vei sen radion mennessään. Lempi osti sitten minulle uuden”, hän kertoili. ”Tällä minä voin kuunnella saksalaisia asemia ja suomalaisia” ja yritti virittää jotain mutta se ei tällä kertaa onnistunut. Radio pantiin takaisin penkin alle piiloon uteliailta. Vasili kertoi heillä näytetyn nyt televisiossa kuvia Saksasta. Ihan hyvän näköisiä ne rakennukset olivat, tuumaili Vasili. Tapasimme Lempin myöhemmin paluumuuttajana Tampereella. Kyselimme Vasilista. Vasili oli kuollut. ”Joku kaveri tappoi sen kirveellä siihen kynnykselle”, totesi tyynesti Lempi, Vasilin vaimo.
Tähän ensimmäiseen ja ryhmämatkana tehtyyn tapaamiseen liittyi myös ”kansojen kohtaamisen” meininki. Koulun ruokalaan oli järjestetty pienimuotoinen paikkakuntalaisten ja meikäläisten tapaaminen. Sali oli tupaten täynnä väkeä, joten tieto tilaisuudesta oli mennyt hyvin perille. Toimeenpanevan Komitean puheenjohtaja Ivanov esitti nykyisten salmilaisten tervehdyksen ja meidän yhdistyksemme kunniapuheenjohtaja Jussi Niemenlehto puhui meidän puolesta. Olimme ottaneet mukaan Suomesta tarpeellisen määrän grillimakkaroita ja olutta. Ne oli toimitettu koululle jo päivällä. Emännät olivat silloin päivällä myös lämmittäneet makkarat, jotka nyt tarjottaessa olivat jo jäähtyneet, mutta hyvin kävivät kaupaksi. Tästä sitten siirryimme Kulttuuritalolle, entinen Salmin Työväentalo. Siellä oli parituntinen vaihteleva ohjelma paikallisen nuorison ja Pitkärannasta tuodun vahvistuksen voimin. Erittäin tasokasta, taitavaa, hyvin harjoiteltua laulua, tanssia ym. ym. Ja sali oli taas täysi. Illasta jäi hyvät muistot. Hyvät muistot jäivät myös perheestä jossa vietimme viikon. Katselimme viikon varrella iltaisin Petin ansiomerkkikokoelmaa. Se sisälsi monenlaista prenikkaa pioneeri- ja työajalta. Sain häneltä niitä muistoksi kourallisen. Sijoitin ne kaikki takkini liepeeseen sisäpuolelle, ja niitä bussissa vilautin eräille vain osoittaakseni, ettei mikään huono tulos kansalaisena viikko Venäjällä. Kun sitten heidän poikansa Igor oli armeijassa, sain häneltä suikan ja ansiomerkit saivat paikan kokardin tuntumassa suikan reunustassa.
Kutsuimme ystävämme Haikarat vastavierailulle ja tulivatkin mielellään. Yksityiset vierailut tulivat mahdollisiksi ja niihin liittyi tietyt muodollisuudet. Meidän tuli kutsujina käydä maistraatissa allekirjoittamassa sopimus, jolla sitouduimme taloudelliseen vastuuseen siitä mitä vieraillemme täällä olon aikana saattaa sattua. Vastavuoroisesti vieraillessa siellä tarvittiin heiltä yksityishenkilön kutsu, mutta heidän taloudellisesta vastuusta emme tiedä. Siihen aikaan jokaisen täällä kävijän tavoite oli saada ostaa käytetty Lada. Niin piti meidänkin vieraiden. Kiertelimme summassa autoliikkeitä. Illalla Pirkko luki Hesarin autoja myytävänä - sivuja ja huuteli sieltä numeroita. Minä naputtelin niitä puhelimeen. Näin Keravalta löytyi sellainen hintaan 2500 mk. Olivat lainanneet tullessaan sukulaisilta Leningradista osan ja me annoimme hankkeeseen 500 mk. Viikon työ tuotti tuloksen. Vierailun aikana ajelimme ympäristössä katselemassa paikkoja. Kävimme Eduskunnassa lehterillä istunnon aikana. Olivat tästä vähän ihmeissään. Heillä demokratia ei kuulemma yllä Kremlin Duuman keskusteluja kuuntelemaan. Tarkkoja olivat. Tunnistivat illan uutislähetyksestä Tarja Halosen, silloin ulkoministeri. Esittelimme valtiomme päämiehiä näköispatsaina Eduskuntatalon ympäristössä. Kyllä Paasikivikin vaikka ei näköis. Mannerheim oli vähän liikaa, siirryttiin kadun toiselle puolelle. Ajelimme myös Espoossa ja Kirkkonummella. Näytimme missä oli Porkkalan vuokra-alueen raja. Kun illalla istuimme kaljamukin ääressä, Peti muisteli mitä oli päivän mittaan nähnyt. ”Näytit Pauli meille missä myö olimma silloin kun olimma Porkkalassa, miksi emmä ottannu kaikkee ku niin lähellä jo olimma.” hän tuumaili ja ihmetteli syvästi. Kerroimme, että seuraavalla kerralla ette pääse niin lähelle. Irakissa on juuri todettu teidän aseet kelvottomaksi romuksi. Tähän Peti ei uskonut. Hän vakuutti heiltä löytyvän aina rahaa aseisiin. Oli äänestänyt viime vaaleissa Zirinovskia siksi, että tämä vastustaa kiihkeimmin Karjalan palautusta. Näin ilta jatkui ystävyyden merkeissä ja luottamukselliset suhteet maittemme välillä kehittyivät myönteiseen suuntaan. Suhteemme eivät ole koskaan olleet niin hyvät kuin ne nyt ovat, kirjattiin julkaisemattomaan julkilausumaan näin vallankumouksen vuosipäivän aattona. Palasivat juuri vuosipäiväksi kotiin ja nyt omalla autolla
Haikaran tytär Irina meni sitten naimisiin ja perhe kutsui meidät häihin. Mietimme pitkään kannattaako yleensä lähteä ja soitimme sitten tulosta. Elettiin vielä vanhaa hyvää aikaa, ja valmistelut piti tehdä huolella. Kyselimme seuramatkan hoitaneelta liikennöitsijältä paljonko kertyy kilometrejä Helsingistä Pietarin kautta Salmiin. Ajomatka piti ennakoida, koska siellä päin ei ollut meidän autoon sopivaa bensaa eikä Salmissa yhtään huoltoasemaakaan. Hankimme tarvittavan määrän kanistereita joiden bensamäärällä olisimme matkalla omavaraisia. Ostimme häälahjan, varasimme tuliaiset ja muut eväät. Lähtöä edellisenä iltana oli kaikki kunnossa ja näin olimme kaksi rohkeaa suomalaista valmiina lähtemään omalla autolla Venäjälle takakontti täynnä herkästi palavaa ainetta.
Puoli yhdeksän uutisissa illalla kerrottiin, että Karjalassa on liikkeellä kurkkumätää ja sinne matkustavien on otettava rokotus. No eihän tähän aikaan kukaan enää meitä rokottaisi eikä häitä sillä perusteella voi siirtää. Lähtö oli sitten aamulla klo 6. Karttaa meillä ei ollut. Luotimme tienvarsiopasteisiin ja sitä varten olimme opiskelleet aakkoset. Katsoimme riittäväksi ohjeeksi itselle, että älä mene Pietarissa Nevan yli. Aina Nevan rannalle asti kaikki menikin ihan hyvin. Nyt Nevan rantakadulla sattui olemaan tietyö, ja liikenne ohjattiin ihan eri suuntaan mikä oli meidän tarkoitus. Olimme lähteneet luottaen opasteisiin jotka ohjaisivat meidät Muurmanskiin johtavalle tielle ja sieltä edelleen Laatokan eteläpuolitse kohti pohjoista. Mutta nyt olikin Muurmansk hukassa. Kiertelimme ja kaartelimme, vilkaisimme kelloa ja auringon asentoa. No nehän olivat kohdallaan ja voi sitä riemua kun kadun yli olikin eräässä vaiheessa isosti tuo pohjoinen kohde. Ollaan oikealla tiellä. Huoli pois. Matka jatkui ja seurasimme matkamittarin lukemia. Alkoi näyttää siltä, että kuljetusliike oli antanut kilometriarvion lipasta. Kohta olimme ajaneet sen mitä pitikin, mutta tienviitat näyttivät Salmiin vielä 100 kilometriä. Sinne bensa riittää, mutta entä takaisin. Huoli päälle. Perillä olimme klo 22. Ensimmäiseksi täytimme tankin tarkistuksen vuoksi jääkö kanisterin pohjalle jotain. Sitten auto liiteriin lukkojen taakse ja saunaan. Kaikki hyvin.
Aamulla olimme mukana valmistelemassa heidän häitään. Ajelimme kylillä haeskelemassa pöytäliinoja ja muita tarvikkeita hääpaikalle. Räimälästä haimme pöytäliinoja. Faina kävi paikallisessa kyläkaupassa. Osti jotain pientä ja sai vaihtorahana muutaman tulitikkuaskin. Sashan luona Salmin keskustan kerrostalossa oven avasi Sashan vaimo. Tsuajuu vai koufii, kysyttiin. Koufii kiitos, missäpä on Sasha kun ei näy. A hän on kammarissa kun sillä on kurkku kipeänä, mutta tulee kyllä kahville meidän kanssa. No sehän mukavaa, sanoin. Pirkko sen sijaan alkoi nieleskellä tyhjää. Ensimmäiseksi tuli kuulemma mieleen lapsenlapset joita ei karanteenin aikana saa tavata. Sasha tuli ja kahvit juotiin. Illalla hääpaikalla istuimme samalla puolella pöytää me morsiamen ”sukulaiset. Kioskista oli ostettu iso pullo limsaa. Juomalasit oli täytetty vodkalla ja limsa juotiin pullon suusta. Pullo kiersi ja jokainen otti vuorollaan, Sashakin. Kun pullo tuli Pirkon kohdalle hän muistaakseni kiitti ja sanoi ettei nyt janota.
Häät pidettiin paikallisen koulun ruokalassa. Heillä häät kestävät kaksi päivää. Aikaisemmin ne kestivät kolme, mutta nyt ruokatalouden ollessa heikompi tyydytään kahteen. Silloin kolmantena päivänä morsian valmisti aterian lähisukulaisille, jotka tällä tavalla testasivat morsiamen kyvyt selvitä tulevan puolisonsa ruokinnasta. Häävalmistelut koulun ruokalassa suoritettiin loppuun. Puolelta päivin alettiin laittaa parasta päälle. Jotain jännää ja valmisteltua oli tapahtumassa. Morsian oli puettu kauniisti ja odotti kammarin puolella ilmeisesti sulhasen saapumista noutamaan häntä. Kaikki me sitä hetkeä sitten odottelimme rauhattomina. Kesäinen päivä oli kaunis, oltiin vuoroin ulkona ja sisällä. Ja sitten se hetki koitti. Sulhanen todistajineen karautti Ladalla talon portin portille. Menimme joukolla vastaan. Portti oli suljettuna. Sulhaselta kysyttiin aidan yli millä asioilla ollaan. Portin sisäpuolelle levitettiin valkea liina kulmista kiinni pitäen. Sulhanen ojensi aidan yli liinalle jotain (rahaa?). Sitä tutkittiin ja kysyttiin miten hän aikoo pitää huolta morsiamesta. Lunnaat ja lupaukset miellyttivät ja portti aukesi. Mutta ei siinä kaikki. Portilta taloon johti lankuilla päällystetty käytävä. Käytävään oli piirretty jalan jäljet jotka johtivat portaille. Jokaisessa askelmassa oli lukuja liittyen morsiameen tai tämän perheeseen, heistä jonkun ikään, syntymäaikaan tai muuta. Vasta kun tunnisti askelman tiedon, sai astua seuraavalle. Sulhanen oli läksynsä lukenut ja oli askel askeleelta lähempänä portaita. Vielä eteisessä heti ovensuussa oli jakkara, jolle oli asetettu kolme naisten kenkää. Nyt piti tunnistaa mikä niistä oli morsiamen. Tämäkin onnistui ja sulhanen oli vihdoin tuvan puolella ja melkein perillä. Kammarissa morsian istui malttamattomana mutta helpottuneena. Sulhanen nappasi hänet syliinsä ja kantoi morsiamen pihalla odottavaan autoon meidän taputtaessa riemulla.
Vuorossa oli vihkimistilaisuus. Se oli Toimeenpanevan Komitean talolla ja sinne lähtivät vain me lähimmät omaiset. Muu hääväki meni suoraan hääpaikalle koululle. Kokoonnuimme istuntosaliin arvokkaasti odottamaan seremonian alkamista. Pienen odottelun jälkeen alkoi tapahtua. Istuntosaliin kuului matala näyttämöosa salin edessä. Sinne oli tuotu jakkara, jolle oli asetettu pieni radionauhuri. Toimeenpanevan Komitean sihteeri astui saliin, painoi radionauhurin nappulaa ja Mendelsohn`in Häämarssi viritti tunnelmaan. Musiikin soidessa morsiuspari asteli arvokkaasti eteisestä saliin puolelle taputusten saattelemana, asettuivat näyttämölle ja sihteeri puhui heille pitkään ja kauniisti toivottaen onnea ja menestystä näin vahvistettavalle suhteelle. (puheen sisältö on arvaus) Morsiuspari, nyt mies ja vaimo istuivat allekirjoittamaan jonkun paperin. Todistajat, kaksi nuorta, tulivat lavalle vahvistaman allekirjoituksin näkemänsä saman pöydän ääressä. Parin vanhemmat esittivät kukkatervehdyksensä ja tilaisuus todettiin päättyneeksi. Morsiuspari kiirehti sankarihaudalle, jonne me tietysti perässä. Siellä me lähiomaiset hiljennyimme hetkeksi kunnioittamaan Puna-armeijan urhoollisia sotilaita, jotka henkensä uhraten vapauttivat tämän seudun valkofasisteilta meidän (näiden ihmisten) asuttavaksemme (asuttavaksi).
Kokoonnumme koululle. Pöytärivi kiersi huonetilaa, keskellä oli vapaata. Toiselle laidalle sijoittuivat morsiamen sukulaiset ja toiselle sulhasen. Päädyssä keskellä oli paikat morsiusparille ja todistajille. Nämä kaksi todistajaa olivat parin ystäviä ja vastasivat ohjelmasta koko kahden päivän ajan. Ja ohjelmaa riitti. Tyttö lauloi ja soitti haitaria ja poika soitti suuta. Olivat yhdessä mainio pari ja vauhdilla mukana. Laulettiin yksin ja yhdessä. Toivoimme laulua Viimeisen kerran katsoin Djnepriin…, mutta sitä ei siellä tunnettu. Ruokaa oli lautasilla pöydät täynnä ja lisää lajeja tuotiin. Kaikki oli omasta takaa talkoilla tehty. Vodkaa oli laatikoittain mutta humalassa ei oltu. Välillä pantiin potkuhousut kiertämään pöytiin. Jos vasempaan punttiin tuli enemmän rahaa se tiesi poikalasta, jos oikeaan, tulee ensimmäisenä tyttö. Liemiruoka tarjottiin ilman lusikkaa, sen sai käyttöön maksamalla pienen summan. Meiltä ei peritty mitään. Onnitteluja esitettiin vuorotellen. Fläpeille kirjoitettiin toivotuksia. Luettiin leikkimielisiä sähkeitä. Tanssin lomassa leikittiin. Renkaan pujotus narun varassa pullon kaulaan edellytti vakaata kättä. Tämän kilpailun voitti vielä puolen yön jälkeen Pirkko. Sillä kertaa kemut päättyivät kello 03:00.
Seuraavana päivänä jatkettiin. Aloitus oli klo 12. Jatko oli edellisen illan toistoa. Vain morsiamen hääpuku oli vaihtunut. Samoin todistajatytön puku lyhyestä punaisesta vielä lyhyemmäksi vihreäksi. Ohjelman vetäjät jaksoivat, vain pientä väsymystä ehkä havaitsi pojassa. Kaikki oli ohi klo 18:00.
Lähiomaiset Irinjan ja Jurin vihkitilaisuudessa Toimeenpanevan Komitean tiloissa. Edessä oikealla Jurin isä ja äiti vain osin näkyvissä. Pirkko takana keskellä vaalea puku ja kukka rinnassa.
Morsiuspari suorittaa allekirjoituksen valvovien silmiemme alla.
Siitä me lähipiiri läksimme luontoon. Tulemanjoen suvantopaikka oli ollut näitten ihmisten leikkipaikka silloin lapsina, kun asuivat Salmissa. Nyt elivät hajallaan laajan Venäjän eri puolilla, ja oli aika palauttaa mieliin lapsuuden aikaisia muistoja. Hääpaikalta otimme mukaan kassillisen kurkkua, vodkaa ja pullaa. Toiset uivat puoliväliin, toiset joen vastarannalle, joku heitti virveliä ja suurin osa oleili muuten vaan. Meillä kaikilla oli niin mukavaa. Muistot palasivat mieleen kullakin omalla tavallaan.
Perhe osti meille lahjaksi samovaarin. Saimme sen kun läksimme kotimatkalle. Venäjän rajalla tullimies kiinnitti huomiota meidän lahjaan, avasi paketin ja kyseli jotain. Emme ymmärtäneet mitä asiaa hänellä oli, mutta olimme kuulleet että koppalakit ja hiilillä toimivat samovaarit ovat sitä kansallisomaisuutta, jota ei saa viedä maasta. Meidän masina toimi hiilillä, siis aito sellainen ja valmistuspaikkakin on Tula, joten antiikkia, antiikkia sitten joskus. Tullimies toimi sääntöjen mukaan, ja vaati ilmeisesti selitystä miksi ollaan viemässä maasta kiellettyä tavaraa. Me olimme tulossa Irinjan häistä ja olimme siellä oppineet kaksi sanaa venäjää, svuabjat da pobrah häät ja lahja. Näitä kahta tarjosin selitykseksi. Virkailija katsoi minua pitkään, vilkaisi Pirkkoon ja viittasi kädellä, menkää, jo oli aikakin - tulkitsimme hänen tarkoittavan. Poistui paikalta kertomaan kahvitauolla työkavereilleen päivän jutun. Jatkoimme seuraavaan tulliin, jossa suomalainen virkailija oli kiinnostunut samovaarista samalla tavalla. Se kuitattiin sillä kun kerroimme, että tuolla puolella ei ollut huomauttamista, siellä ei niuhoteta. Meidänkin virkailija viittasi kintaalla.
Kävimme vielä myöhemmin muutaman kerran Salmissa. Olot siellä olivat tulleet vain huonommiksi. Kolhoosin toiminta oli lopetettu, työtä ei ollut ja elämä jatkui toinen toistaan tukien. Petistä oli tullut kirvesmies, rakensivat parhaillaan taloa jonka sanottiin tulevan tietöissä olevalle kylän miehelle. Halusimme käydä rakennustyömaalla ja Peti vei meidät illalla sinne. Pieni hirsitalo oli harjassa ja seinät pystyssä. Pirkko huomasi ettei talossa ole ovia ja ikkunoita, No ei niin, kas isäntä ei ole vielä käynyt näyttämässä, mille seinille ja mihin kohtiin ne laitetaan. Aukot sahataan sitten kun kuullaan tulevaa asukasta.
Kuvassa Pirkko ja morsiamen isä Peti rennosti häitten jälkeen luonnossa Tulemajoen rannalla
Käyntien myötä, erityisesti häissä opimme tuntemaan tuttavaperheen sukua laajemminkin. Lempi ja Viktor asuivat Petroskoissa. Ihana kaupunki, minä rakastan sitä kaupunkia, kertoi Lempi ja oli tosissaan ja kutsui käymään. Lempi oli esimies rakennuselementtitehtaalla ja silloin vielä vaaleilla valittuna toimenhaltijana. Viktorin työ oli huoltaa puhelimia, jotta yhteydet toimisivat Petroskoissa moitteettomasti. Ja niin ne toimivatkin. Työstään Viktor kertoi ehtivänsä päivittäin lukea tosi paljon erilaisia kirjoja työtehtäviä odotellessa. Kävimme sittemmin heillä ja he meillä.
Lempi ja Viktor Ryppievin perheessä oli ihan mukavaa vierailla. Heidän vanhempi poikansa Santeri oli miliisi, fiksu, täsmällinen, isänmaallinen nuori mies joka pukeutui hyvin. Nuoremmalla pojalla Ilmarilla oli haku päällä mitä tekisi isona. Ainakin myöhemmin hän tarjosi taksipalveluja kaupungilla Suomesta ostamallaan Ladalla. Saimme heiltä kutsun ja menimme. Iltakeskusteluissa Santeri oli tyylikkäästi mukana. Häntä kiinnosti suomalainen poliisi. Miten se toimii, paljonko saa palkkaa, tai minkä kokoinen armeija meillä on. Poliisin palkasta kerroimme tietävämme, että se on kohtalainen meidän oloihin. Että tällä tavalla on saatu luotettava, lahjomaton poliisikunta ja poliisin yleinen arvostus on korkealla tasolla. Kerroimme poliisin toiminnasta Jakomäen pankkiryöstön, joka päättyi takaa-ajon jälkeen Mikkelissä räjäytykseen. Santeri sanoi, että heillä vastaavassa tilanteessa olisi ryöstäjä ammuttu jo alkumetreillä. Armeijan kooksi meillä arvelimme 700 000, jos niin paljon joskus tarvitaan. Myöhemmin tarkistimme mitä tuli luvattua, ja se osui kyllä oikeaan. Santeri oli avioitumassa Ludmilansa kanssa ja kävimme katsomassa asunnon johon olivat muuttamassa. Vasta sohvakalusto oli paikalla. Santeri oli ollut poliisitehtävissä Petroskoin sisääntuloväylällä, jossa oli ottanut peräkärrymiehen lähempään tarkasteluun. Kärryssä oli sohvakalusto ja jotain selvitettävää oli tullut. Myi kaluston miliisille edullisesti niin asia tuli selväksi. Myös isä Viktor kertoi muistavansa mainita jos jotain sattuu, että poika on miliisi niin asia jää sikseen. Hyvä meininki. Miliisin arvostus ja asema on tärkeää säilyttää korkealla tasolla.
Idyllistä siellä oli. Kun iltaa istuessa viini alkoi loppua, alakerran ruokakauppa oli auki yölläkin. Ja aamulla varhain samassa myymälässä oli omaperäinen tunnelma. Jonkin verran varhaisia asiakkaita oli sisällä, koira kiertelemässä kaupan kalusteita nuuhkien ja makupaloja etsien. Kissa istumassa kiltisti unisen raukeana tiskillä itseään pesten. Myymälän ulkopuolella, saman kerrostalon pihalla on kolhoosin maitoauto. Se on tavallinen kuorma-auto, jonka lavan reunalta myydään tuoretta maitoa. Yksi kaataa maidon ostajien ojentamiin omiin astioihin ja toinen rahastaa. Asiakkailla on toisilla peltiastia toisilla lasipurkki. Kun kaikki ovat maitonsa saaneet, auto siirtyy seuraavan talon pihalle ja näin on kaupunkilaisen päivä lähtenyt hyvään alkuun. ”Tätä kaupunkia minä rakastan”, sanoo Lempi, ”ja meil on tääl kaikkee, on suomalaisii, ruotsalaisii, amerikkalaisii” sanoo Viktor ja uskottava se on. He tuntevat parhaiten mikä on muuttunut ja vertaavat tietysti entiseen, josta meillä ei ole tuntumaa. Kiitos että näimme ja kuulimme ja saimme nauttia heidän vieraanvaraisuudesta. Ihan selväksi ei tullut kumpi ”hyötyi” enemmän. Saimmeko me heiltä, vai he meiltä, toivottavasti jotain myös meiltä.
Hekin halusivat ostaa Ladan joka kerta, kun täällä kävivät. Eräänä kertana löytyi Vantaalta vähemmän tunnettu maahantuoja ja muutakin idänkauppaa harjoittava yritys. Sillä oli myynnissä uusia Saksassa myymättä jääneitä Ladoja. Autot oli varastoitu Seutulan maastoon ja kävimme siellä valikoimassa mielestämme parhaan yksilön. Maahantuojan tuli valmistaa se luovutuskuntoon ennen kuin vieraiden oleskelulupa maassa päättyi. Siihen he eivät kuitenkaan pystyneet ja rajan ylitykseen tarvittiin erityisjärjestelyjä. Vierailun viimeisen päivän iltamyöhällä auto sitten saatiin, mutta se kulki vähän ontuen. Sillä kuitenkin seuraavana aamuna lähtivät ja pääsivät Petroskoihin asti. Siellä masina tunnettiin paremmin ja osattiin asettaa säädöt kohdalleen. Vika oli ihan nippelijuttu mikä ei kuitenkaan Seutulan maastossa auennut. Käypä auto siitä tuli heille moneksi vuodeksi.
Seuraava käynti sattui sitten auton ostajalle huonoon aikaan. Viktorin ja Lempin, jotka tulivat kutsusta kahdestaan, tarkoitus oli ostaa auto silloinkin, nyt Ilmarille. Täällä ollessa tuli uutinen, että käytettyjen autojen tuontivero Venäjälle oli nostettu pilviin. Tällä oli tarkoitus lopettaa kerta heitolla romujen rahtaaminen rajan yli. Tilanne olikin päässyt sietämättömäksi, täältä oli jo kaikki nurkat koluttu tyhjiksi. Me Pirkon kanssa lupasimme viedä heidät loman päättyessä Petroskoihin. Niinpä menimme yhdessä konsulaattiin ja teimme siellä viisumihakemuksen. Se järjestyi hetkessä, kun kutsujat olivat itse paikalla. Niinpä taas kerran kohti itää heti seuraavan viikon alussa. Menimme Värtsilän kautta ja nyt olivat maanmiehet oppaina mukana rajalla. Veronpalautus heidän ostoksistaan ei aukioloaikojen vuoksi rajalla onnistunut, mutta me maksoimme sen heille ja saimme omamme takaisin kun palasimme. Salmissa poikettiin vain kaupassa. Aunuksen hotellissa Lempi tarjosi kahvit. Loppumatkan Viktor ohjasi autoa, mikä oli ihan hyvä. Kun saavuimme Petroskoihin, oli jo ilta ja pimeä aika. Kaupungissa ei ollut katuvaloja, olihan vielä virallinen kesäaika joten omin neuvoin olisikin hyvät neuvot olleet tarpeen.
Viktor puhui aina lämmöllä kotikylästään Selkistä. Se on Petroskoista pohjoiseen jossain Joensuun korkeudella, matkaa Petroskoista noin 200 km. Matkustimme sinne viikolla pariksi päiväksi. Päivä mennessä, toinen tullessa ja kaksi yötä Viktorin kotona. Hänen isänsä ja äitinsä elelivät siellä eläkeläisinä. Samaan aikaan olivat kaksi muutakin poikaa nyt käymässä. Tulivat tekemään porukalla talven polttopuut vanhemmilleen. Perinteinen karjalainen talo. Ihmiset ja navetta saman katon alla. Vanhemmat olivat lopettelemassa talonpitoa, lehmä oli juuri myyty pois eikä muita elukoita ollut. Isä kalasteli. Verkkomäärää ei enää rajoitettu. Ystävällisiä, vieraanvaraisia, isänmaallisia ihmisiä. Jatkosodan aikana olivat kumpikin olleet Suomessa, mutta kun sota meni niin kuin meni ja sai palata takaisin, niin kipinkapin kumpikin. Puhumatta jäi, miten Viktorin äiti oli jatkosodan aikana Suomeen tullut. Talouskoulua hän oli nuorena täällä käynyt, mutta kun sai sitten palata, niin käytti heti tilaisuutta. Viktorin isä oli autonkuljettajana Petroskoissa. Kun suomalaisille tuli sitten äkkilähtö sodan kulkiessa niin päin, hänet pistettiin auton rattiin ja käskettiin ajaa tiettyyn suuntaan. Suomalaiset halusivat perääntyessään mukaan mahdollisimman paljon hyödyllistä tavaraa. Hän ja eräs toinen yrittivät paeta ennen Suomen puolelle saapumista, mutta pakoyritys paljastui ja matka jatkui sitten Joensuun tienoille. Siellä tämä petroskoilainen nuorimies toimi maitokuskina jossain meijerissä kunnes sota loppui ja tuli mahdolliseksi palata Karjalaan. Aluksi Leningradiin kuulusteluja varten ja sitten siviiliin. Soutelimme järvellä, kävimme Präkkilän puolen taloissa joissa kaikki puhuivat suomea. Kyläläiset kävivät puolestaan katsomassa meitä kuin ulkomaan eläviä. Kaikki kehuivat sitä aikaa kun suomalaiset olivat jatkosodan aikana täällä. Hyvin meitä kohtelivat.
Selkistä meillä oli ennakkotietoa. Olimme ostaneet Sortavalasta aikaisemmalla matkalla sattumoisin katupojalta kirjan Markku Nieminen: Isät Suomessa sydän Karjalassa. Emme olleet lukeneet vielä kirjaa kun Viktor näki sen meidän auton takapenkillä ja kertoi sen olevan hänen kotikylästään. Luimme sitten välittömästi. Siinä kirjoittaja kertoo isästään sotilasvirkamiehenä jatkosodan aikana Karjalassa. Tämä ihastui Karjalaan ja Karjalan kansaan ja uskoi sen parempaan tulevaisuuteen. Samalla hän kertoi siitä sissitoiminnasta, jota suomalaiset kohtasivat siellä ollessaan. Kylän nuorukaiset liikkuivat öisin suomalaisten linjoissa, virittivät ansoja, katkoivat puhelinyhteyksiä ja tekivät erilaisia tihutöitä. Kerran eräs nuorukainen viritti ansansa väärin, viritys laukesi ja nuorukainen menetti näkönsä.
Nyt olimme Selkissä. Tämä sokea mies oli talon sukulainen, asui naapurissa Koppolan talossa, mutta oli juuri hiljattain kuollut pois. Kävimme tuossa talossa. Iäkäs sisar siellä asusti vielä, mutta oli seuraavana päivänä muuttamassa Petroskoihin talveksi. Poikansa tulee hakemaan hänet luokseen, koska talvisaikaan ei talossa ole voinut asua enää pitkiin aikoihin. Sankarillinen teko pojalta aikanaan, mutta minkä puolesta - kysyy vieras kävijä astellessaan kallelleen kääntyneen ja lahoavan ison hirsitalon narisevalla lankkulattialla. Olisi ollut mielenkiintoinen tapaaminen, tämä nuorukainen sota-ajan muistoineen, mutta aika kulkee eteenpäin ja sille me emme kukaan mahda mitään. Mielenkiintoinen siksi, että miten urheus häntä palkitsi. Henkisesti tietysti, isänmaanrakkaus ei kysy hintaa, mutta miten aineellisesti. Taloa, heidän kotiaan, jossa sisarukset asuivat ja jossa nyt olimme sisällä, ei oltu saatu talviasuttavaan kuntoon.
Illat istuimme tuvassa pitkän pöydän ympärillä ja kuulimme vuolaita kertomuksia miten Karjalassa oli eletty. Miten sähkö oli saatu Selkiin ja Präkkilään vain pimeän ajaksi ja kuinka talon isäntä oli ollut sähköntekokoneen käyttäjänä. Oli ollut rajoituksia ja vapauksia mutta yleensä oltiin tyytyväisiä. Keittoa (lohkoo) oli joka päivä. Emäntä kysyi Pirkolta, ”onko teillä lohkoo joka päivä?” Hän päivitteli kovasti kun kuuli ”että ei ole lohkoo joka päivä”. Ei niin, selitti Pirkko. Samovaarilla oli paikkansa talossa. Se oli aina päällä ja vaikutti käytännölliseltä kapineelta. Vesi kannettiin taloon rannasta ja sauna oli vesirajassa. Muistinvaraisesti merkiten jotain sosiaalipalveluista eläkeläisille. Heille käytiin kantamassa tiettyinä päivinä tupaan vesi ja sauna lämmitettiin valmiiksi pari kertaa kuukaudessa. Kodinhoitajaksi kai meillä tuon homman tekijää kutsuttaisiin. Terveydenhuolto oli maksutonta. Pojat olivat rakentaneet saareen kalastusmajan, sillä maapohjahan oli kaikille yhteistä omaisuutta. Talven polttopuut hankittiin aina ajoissa. Tuulen kaatamat sai ottaa metsästä maksutta ja vahvalla vinssillä nurin väännetyt niin, että juurakko nousi näkyviin, tulkittiin tuulen kaatamiksi. Salmissa talven puut toimitti metsäkombinaatti tontille pätkittynä. Se oli kevään vahva merkki kylällä. Siitä ne menivät pinoon toisilla nopeammin ja toisilla keko kuivi taivasalla pitempään. Nukuimme kammarin puolella. Sängyn vieressä oli kidesokeria pari sadan kilon säkkiä, jotka pojat olivat hankkineet kaiken varalta. Niihin aikoihin, kun siellä olimme, sattui ruplan arvon romahdus. Tämänkin talon lehmärahat olivat pankissa ja nyt sillä summalla rahalla sai puoli kiloa voita. Kun me kaupungissa kävimme pankissa, oli luukulla lappu ”ruplat loppu”. Lempi valitti virkailijalle meidän kovaa kohtaloa turistina, jolloin pieni summa ruplia vielä löytyi, ja kun Lempi valitti lisää, löytyi lisää ruplia.
Viktorin äiti Selkissä paistamassa piirakoita aamupöytään ennen meidän heräämistä. Emännällä ovat vielä arkikäytössä samovaari, riähtilä ja ufatkat.
Aamupalan jälkeen pojat menivät metsätöihin, isä laskemaan verkkoja, äiti valmisti lounaaksi lohkoo ja me läksimme Lempin kanssa kävelylle kylälle. Lupasimme käydä myös kylän kalmistossa. Äiti pakkasi ruokakorin haudalle vietäväksi. Talon tytär oli kuollut nuorena, ja tapahtumasta oli aikaa vasta pari vuotta. Tämä tapaus oli elävästi perheen muistissa ja sen tunsi hyvin heidän kaikista puheista. Ruokakori oli menossa kalmistoon tyttärelle. ”Kerro hänelle”, äiti evästi Lempiä, ”että nyt en ehtinyt lähteä teidän mukaan, Sano että en kerinnyt, tulen käymään ensi tiistaina iltapäivällä. Sano, että nyt on pojat tekemässä halkoja ja me kaikki voimme täällä hyvin.” Lempi kuunteli tarkkaan mitä piti kertoa, sillä viestiin sisältyi paljon jutustelua ja monenlaista asiaa josta tässä vain korvakuulolta jotain. Lupasi viedä terveiset. Asia, joka tässä välittyi, oli kummallekin mitä luontevinta ja luonnollista ja ne herkut korissa.
Kalmisto oli lähellä, ihan näköetäisyydellä kylästä pieni aidattu alue. Tämän kylän ihmisiä täällä kaikki, tässä lähellä olivat eikä heitä ollut unohdettu, kuten huomaamme, kuolema ei heitä erottanut. Ortodoksista perintöä tämäkin. Kalmistolle johti vain vähän käytetyn näköinen kärrytie ja perillä rauhan tyyssija. Talon tyttären haudalla oli kimppu tekokukkia muoviin käärittynä. Lempi avasi kukat, asetti ne hautakummulle ja laittoi kotoa tuodut eväät kälynsä hautakummulle. Kertoi äidin terveiset tyttärelle. Sillä aikaa kun katselimme vielä viereisiä hautapaikkoja, parvi mustia lintuja lehahti paikalle kuin tietoisena tilanteesta ja ruokakorin anti oli hetkessä poissa. Hetken viivyttyämme Lempi laittoi kukat takaisin kääröön suojaan sateilta ja siisti käyntimme jäljet. Poistuimme hiljaa paikalta. Terveiset lähtivät nyt vuorostaan kotiin päin. Minulle tässä oli viestiä entisestä. Ei kovin vahvana, mutta äidin kanssa omaisten haudoilla Uuksulla oli ulkoiset merkit samat. Muistan että viestiä välitettiin, mutta en ollut silloin kiinnostunut sen sisällöstä. Vahvimpana muistissa on puhdas kori.
Syksy oli tulossa Selkiin. Jo toisena päivänä alkoi siellä sadella lunta ja lähtöpäivänä sitä oli jo riesaksi asti. Aamusta pitäen läksimme paluumatkalle. Oli työn ja tuskan takana selvitä auraamatonta tietä eteenpäin. Päivä siihen meni. Mäki toisensa jälkeen vauhdilla, peruuttaen ja uusi yritys joukolla takaa tyrkäten. Etelämpänä oli jo helpompaa. Poikkesimme Keisarin lähteellä hörppäämässä ruosteista terveysvaikutteista vettä. Kovimmat kolhut tällä reissulla kärsi sitkeä Lada. Mutta isäntämme jaksoivat viihdyttää meitä. Veivät vielä kaksi kertaa Ääniselle. Paikallisen pursiseuran purjeveneellä menimme töiden jälkeen satamaan. Ilma oli lämmin ja aivan tyyni. Vene oli ilman moottoria, niinpä peilityyni ilta ei ehtinyt kuljettaa purjeilla kovin pitkälle vaikka kaikki samaan purjeeseen puhalsimme. Ihan mukavaahan se oli meille maakravuille sekin. Sen sijaan matka kantosiipialuksella Kishin saarelle oli jo toinen juttu. Kishi on tunnettu museosaari jossa esitellään monimuotoisesti vanhaa asumiskulttuuria Venäjän Karjalassa. Meidän Karjala oli hyvin lähellä tätä. Kirkkorakennukset saarella lienevät ainutlaatuisia koko maailmassa. Aivan erityisesti puurakentamisen mestarinäytteitä nuo taidokkaasti veistetyt kirkkorakennukset, joissa ei ole käytetty yhtään rautanaulaa. Museosaaressa ei asuta, mutta muissa saarissa jonkin verran, koska laiva poikkesi niissä reitillään. Jatkosodan ajalta on muistikuva, jonka mukaan Kishin saari olisi määrätty poltettavaksi, mutta suomalainen toimija olisi määräysten vastaisesti jättänyt käskyn täyttämättä.
Paluumatkalla saateltiin meidät Sortavalaan asti. Lempi ja Viktor mukana osattiin käyttää oikotietä Petroskoista Sortavalaan. Reitti kulki Pitkärannan yläpuolelta Lemetin kautta. Pysähdyimme teiden risteyksessä ja saattajamme tuntuivat tuntevan paikan merkityksen. Minäkin jotain tiesin, mutta en sillä hetkellä paikallistanut missä olimme. Se oli paikka jossa puna-armeijan eteneminen Talvisodan aikana pysäytettiin. ”Oman kylän miehet” siinä kotiseutuaan puolustivat, savolaisten tukemana. Pysähdyimme teiden risteykseen hetkeksi. Paikka on saanut nimen kuoleman laakso, jossa kaatui 6 000 suomalaista ja 38 000 venäläistä tuhottiin varustuksineen ammuttuina tai nälkään nääntyneinä. Veljeni Niilo kaatui tässä 7. päivä helmikuuta 1940 ja Eero Merannon, tuttavamme Korsosta, isä 8. päivä. Eero on tutkinut tapahtumien kulun tarkoin Sotamuseon lähteistä ja minäkin hänen mukanaan jotain Niilosta. Ville selvisi siitä kuin myös muista koitoksista sen jälkeen yhden haavoittumisen kautta elävänä. Olimme alueella jolle Venäjän armeija motitettiin (saarrettiin) ja tuhottiin. Vielä tänä vuonna Petroskoilainen Karelia- lehti on kirjoittanut suomalaisia arvostelevaan sävyyn tuosta maanmiestensä kovasta kohtalosta. Leo Mirala, lehden nykyinen tilaaja lähetti tästä vastakirjoituksen kysymyksellä miksi venäläiset tuolloin olivat Lemetissä. Sehän oli kylä Suomen puolella. Tietääkseni eivät ole vastanneet.
Lemettiä ei voi ohittaa enää huomaamatta. Paikalle on pystytetty tapahtumista muistuttava muistomerkki - Surunristi. Se syntyi pitkän prosessin kautta yhteistyönä valtioiden tukemana, ystävyyskaupunkien Kuopio - Petroskoi yhteistyöllä ja yksityisten lahjoitusvaroin. Muistomerkkiprojektin vetäjänä oli petroskoilainen arkkitehti Vjatsheslav Sheviljakov ja lopullisen version teki samoin petroskoilainen kuvanveistäjä Eduard Akulov. Hanke kaikkinensa kesti toteutuakseen monia vuosia.
Muistomerkki Surun risti vihittiin 27.06.2000 isojen herrojen läsnäollessa.
Surunristin läheisyydessä on isoon kiveen kiinnitetty laatta jonka päällä on ensiksi 1939-1940 ja alla tekstit rinnakkain suomeksi ja venäjäksi.
VENÄJÄ-SUOMI KAKSI SISARUSTA,
SUOMI-VENÄJÄ KAKSI ÄITIÄ.
NYT HE MUODOSTAVAT
TÄMÄN MURHEEN RISTIN ITSESTÄÄN.
HEIDÄN PÄÄNSÄ ON SULAUTUNUT,
LIITTYNEET YHTEEN TOIVOSSA.
ETTÄ RAKKAUS VOITTAA.
SE RIIPPUU MEISTÄ JOKAISESTA
Molempien maiden hyväksyvää symbolia oli vaikea löytää. Erityisesti tekstin osalta hanke oli jopa pysähdyksissä kun yhteistä viestiä jälkipolville ei tahtonut löytyä. Muistomerkki on viisimetrinen risti, jonka molemmin puolin seisovat kaatuneita surevat venäläinen ja suomalainen äiti. Tekstin viesti jälkipolville voi välittyä kullekin tavallaan. Lopputuloksen tiedämme. Hyökkääjä tuhottiin tältä osin tässä. Sodan sääntöjen mukaan seudun tulisi olla Suomen aluetta. Silloin muistomerkki olisi erilainen ja sen viesti jälkipolville sanottu tekstissä toisin. Kun se nyt kuitenkin on näin, se on arvokas tavallaan, se on viesti, mutta ei juuri siitä vaan jostakin muusta. Jälkipolvet selvittäkööt. Tämän kirjan alkupuolella Ville kertoo paikalla olleena Niilon kohtalosta ja samassa yhteydessä ”tunnelmapaloja” tilanteesta tuolloin. Tämän pidemmälle hyökkääjä ei asevoimin päässyt, armeijaamme ei saarrettu ja antautumiseen ehdoitta ei suostuttu. Venäläisten tavoitteet tällä lohkolla eivät toteutuneet. Tämä selventämään muistomerkin epämääräistä sanomaa.
Ei aseilla vaan kynällä rajat vedettiin suuremman sanelemana ihan muualle jossa ei ammuttu. Tämä johti jatkosotaan, jonka rauhanehdot olivat tunnetusti pääosin samat mutta vielä ankarammat. Kynällä ja ampumatta tulee alueet vaatia myös palautettavaksi. Taistelujen tauottua Suomen sotilaat aloittivat pikamarssin uudelle rajalle kauaksi selän taakse mutta kohti kotia. Simo Härkönen kertoo tästä kirjasessaan Impilahden sotilaspiiri esikunnan toimintakertomus 8.8.1941 - 7.10.1944 sivulla 82. sotilaan tuntoja poistuessa alueelta joka nyt oli jätettävä hävityn sodan seurauksena ja suurin osa muuten vaan.
Viimeinen päivä Impilahdella.
Välirauha oli tullut ja se merkitsi jälleen Karjalan luovuttamista Neuvostoliitolle. Sama, mikä oli jo kerran, toistui samaan tapaan, samoissa tunnelmissa. Armeija alkoi vetäytyä uusille rajoille, ensin huoltojoukot, sitten tykistö ja lopuksi jalkaväki vaelsivat ohitse loputtomana virtana länttä kohti.
Saamansa määräyksen mukaisesti oli sotilashallintopiirin esikunnan poistuttava Impilahdelta viimeisen rykmentin mukana. Keskiviikkona 20.9. kylvettiin läksiäissauna ja järjestettiin läksiäisillanvietto, johon osallistui oman henkilökunnan lisäksi erään yksikön komentaja adjutantteineen ja is. komppanian päällikkö. Mieliala illallispöydässä pysyi alakuloisena. Mieskvartetin laulut ja tutut yhteislaulut eivät kyenneet kohottamaan tunnelmaa, vaan ahdisti kaikkia huomisen lähdön ankeus. Aamulla kello 7 sai päällikkö ilmoituksen, että oli pidettävä lähdön kanssa kiirettä, koska paikkakunnan luovutus tapahtuisi odotettua aikaisemmin. Puhelinsoitto erään yksikön operatiiviseen toimistoon selvitti, ettei ollut pakko poistua ennen puolta päivää. Muut joukko-osastot asianomaisista viivytyspataljoonaa lukuun ottamatta olivat jo lähteneet. Venäläiset olivat jo Leppäsillassa, ja sot. hallintopäällikkö katsoi parhaaksi määrätä esikuntansa lähdön tapahtuvaksi nyt 21.9. klo 12.
Viimeiset pakkaustyöt suoritettiin aamupäivän kuluessa. Syötiin viimeinen ateria Impilahdella ja vähän ennen klo 12 oli esikunta paikalla lähtövalmiina. Järjestyttiin parijonoon, joka marssi valkoisen suurristin luo. Sen juurelle laski eräs esikunnan lotista kukkalaitteen. Entuudestaan oli jokin paikkakunnalla majaillut joukko-osasto muistanut sankarivainajiaan seppeleellään ja lisäksi laittanut ruohottuneet haudat siistimpään kuntoon. Paljastetuin päin lauloi esikunnan pienoinen joukko virren: Jumala ompi linnamme. Äänet värähtelivät liikutuksesta ja naisten ryhmä nyyhkytti ääneen. Tuo hetki oli jotain ennen kokematonta, suurta ja syvää. Tuntui, kuin aseveljet kumpujen alla seisoneet siinä kanssamme suremassa maamme ja Karjalan kohtaloa.
Sanattomina poistui joukko haudoilta, naiset itkettynein kasvoin ja joku mieskin kyyneleen kuivaten. Autot lähtivät liikkeelle. Kaunis kirkonkylä jäi taakse. Sivuutettiin Metsäkylä ja Välimäki, jonka kohdalle oli joku tykistöosasto pysähtynyt valmiusasemiin. Saavuttiin Kerisyrjän ylänteelle. Sumuinen aamu oli nyt selvinnyt ja ja aurinko loi säteitään kauas avautuviin, värikylläisiin syysmaisemiin. Vielä kerran katselimme menetettyä, kaunista ja meille niin äärettömän rakasta kotiseutuamme, jonka arvo ja kalleus tuntui nyt suuremmalta kuin koskaan ennen. Mikä oli se tulevaisuus, mikä oma kohtalomme? Siinä ajatukset, jotka ahdistivat viimeisiä impilahtelaisia, jotka siirtyivät pois kotiseudultaan, kohti länttä, kohti - Suomea. Impilahti oli Salmin naapuripitäjä.
Vielä kerran teimme Petroskoin matkan ja sillä kertaa lentäen. Auton jätimme mennessä Joensuun kentälle ja jatkoimme koneella. Petroskoin lentokenttä oli vaatimaton. Tuloselvittelyä, ja lähtiessä lähtöselvittelyä varten oli rakennuksen pihalle laitettu lankut pukkien päälle. Siihen tulivat ja siitä lähtivät matkatavarat. Lempi ja Viktor olivat kentällä vastassa kun menimme. Samoin olivat saattamassa meidät paluumatkalle. Lempi tuli kanssamme lähtöselvitykseen asti. Hän selitti tiskillä mitä meidän purkeissa oli, kuten tyrnimehhuu, viinimarjoi ja kristalliloi mitkä hyö olliit lahjaks meil antaneet. Todellisuudessa me ostimme ne Karjala- tavaratalosta lopuilla ruplilla ja tämä kaikki kävi tulliselvityksestä. Lähtöaikaa odotellessa kiersimme vielä ympäristössä. Kävimme katsomassa minkälaisessa maisemassa Maria Kajava asustaa. Kajavalta on kirja, jossa hän kuvaa elävästi suomensukuisen karjalaisen elämää ja rohkeaa taistelua selviytymisestä neuvostovallan aikaan, karkotettuna Siperiaan ja paluusta takaisin. Nykyinen asuinpaikka näytti olevan tyypillistä venäläistä keskittynyttä kyläasutusta. Koneen lähtöaika tuli ja lento Petroskoista Joensuuhun osoitti jälleen selvät merkit missä kaikessa raja meidät erottaa. Niin lähellä mutta niin kaukana.
Matkat ensimmäistä seuramatkaa lukuunottamatta olivat kutsun perusteella tehtyjä. Se edellytti, että isäntien piti viedä meidät miliisin toimistoon näytille. Salmisssa meidät vietiin Pitkärantaan ja Petroskoissa oli kaupungissa joku poliisitoimisto jossa poikkesimme ilman erityistä huomiota. Pitkärannassa selvitettiin meidän henkilöllisyys jollain lailla kaluunat olkapäillä istuvalle naiselle. Syntymäpaikka Salmi aiheutti paikallisten keskinäistä vilkuilua. Virkailija tiedusteli haluammeko käydä jossain muualla nyt samalla. Saa matkustaa vapaasti kun merkitään se tässä mihin halutaan. Emme nyt halunneet laajentaa reviiriä. Olimme liikkeellä omalla autolla ja Igor jäi aina istumaan autoon siksi aikaa kun asioimme jossakin. Faina ja Peti Tarjosivat meille juhlan kunniaksi lounaan paikallisessa ravintolassa. Söimme lautasellisen lohkoo. Igor päivysti senkin aikaa autossa. Peti omisti sivuvaunullisen moottoripyörän. Sillä hän vei meidät Jukakoskelle. Tulemajoessa on kaksi Suomen aikaista voimalaitosta, jotka henkeään pidätellen jauhavat vieläkin sähköä salmilaisille, nyt nykyisille. Peti esitteli niitä kuin omiaan. Pirkko istui moottoripyörän sivuvaunussa ja minä tarakassa. Oma auto oli muun ajan vajassa lukkojen takana. Päivisin saimme käyttää talon Ladaa, kun isäntäväki olivat töissä. Olimme Ladalla myös Salmin torilla vastassa kun sinne tuli suomalainen turistibussi. Toivotimme heidät tervetulleiksi Salmiin. Ihmettelivät ensimmäiseksi meidän hyvää suomen kielen taitoamme ja kyselivät kauanko olemme täällä asuneet. Kerroimme kohta viikon jo täällä vietetyn.
Ehdimme kokea myös kaupallistumisen merkit erään käynnin yhteydessä. Sillä matkalla olimme lähdössä pois Pietarin kautta. Faina laittoi eväät ja Igor oli nauhoittanut meille paikallista musaa kuunneltavaksi autossa kotimatkalla. Lempi Jermushkin kävi pyrkimässä josko pääsisi meidän kyydissä Aunukseen. Pojan poika tulisi mukaan. Oli kesäaika, ja koululaisten tuli poimia marjoja talveksi koulun keittolaan. Poika oli Salmissa suorittamassa tätä kansalaisvelvollisuutta yhteiskunnalle. Peti oli myös mukana saattamassa meitä. Matkalla juttelimme vielä tutusta asiasta, puutteista arjessa. Kysyimme Lempiltä mikä olisi se päällimmäinen asia johon hän toivoisi saavansa apua. Kengät tälle pojalle olisi se tärkein. Koulun alkaessa ei voi pitkälle mennä paljain jaloin ja hänkään ei ole voinut poikaa auttaa vaikka haluaisi. Panimme asian korvan taakse. Lempi kertoi, että vävypoika Salmista on tulossa Helsinkiin ja antoi osoitteen Helsingissä. Katsotaan mitä voidaan tehdä. Me aloimme kerätä kamaa. Minä panin laatikkoon oman nahkatakin, Pirkko puhui töissä asiasta ja sai sieltä laatikollisen tavaraa, itse ostimme jotain lisäksi. Yhteensä pari isohkoa laatikollista niistä tuli. Sitten läksimme annettuun osoitteeseen Helsingissä. Se oli Etelä Esplanadin kulmatalo. Osoite löytyi, mutta mistä sisäänkäynti? Tulimme Esplanadin puolelle ja siellä tervapadat roihusivat portailla, siitä sisään. Talo oli vahvasti valaistu, sisällä vei portaat yläkertaan josta kuului puheen sorinaa. Virkailija tuli vastaan ja kysyi minne matka. ”Talonmiestä tässä etsimme.” ”Saanko pyytää tänne, menemme tästä keittiön kautta.” Meidät ohjattiin talon takapihalle. Katselimme ympärille. Pihalla yksi auto, kameroita siellä ja täällä, ei yhtään ihmistä. Aikamme odoteltua tuli joku, joka oli kovin hämmästyneen näköinen. ”Miten te tänne olette tulleet?” ”Tuolta Esplanadin puolelta, etsimme talonmiestä.” ”Sen niminen talkkari on muuttanut pois, mutta miten voin auttaa?” Osoite ja tervapadat portailla oli Valtioneuvoston Juhlahuoneisto Smolna. Siellä istui hallituksen iltakoulu yläkerrassa ja sinne me ensin pyrimme, mutta meidän osallistuminen kohteliaasti estettiin. Saimme hakemamme miehen osoitteen ja olimme häneen yhteydessä. Hän tuli sitten Lempin vävyn kanssa Korsoon hakemaan meiltä tuliaiset Lempille ja Vasilille. Tarinan opetus oli se, kun seuraavalla kerralla Salmissa totesimme, että mitään meidän hankkimista tavaroista ei kulkeutunut Lempille asti. Olimme olleet tekemisissä uuden sukupolven kanssa. Vävy oli matkatoimistovirkailija Salmissa, ja hän oli ilmeisesti muuttanut rahaksi Salmin torilla sen mitä me olimme täällä keräilleet. Vaikutelmaksi jäi, että talkkarimme taisi olla ringissä mukana. Eikä matkatoimiston virkailijan poika ollut syksyllä kouluun menossa paljain jaloin. Sen pituinen se.
Matkailu avartaa. Minulle on matkustelu itärajan takana ollut tärkeää perimän takia. Oli tarve nähdä ketä siellä oikeasti on ja kuinka he käyttävät sitä mitä meiltä saivat. Muutoksen kokeminen, kun vertaa entiseen on ollut suurin anti. Ihmiset ovat eri puolilla erilaisia ja tässä se on juuri näin. Tuntuu kuin luontokin olisi pettänyt meidät ja liittoutunut heihin. Vain joet, järvet ja saaret muistuttavat entisestä. Kaikki muu luonnossa vaikenee entisestä ja on muuttunut samassa suhteessa kuin väestö. Ihmiset ja luonto käsi kädessä, sitäkö tämä tarkoittaa? Minä kuljen eräänlainen mittatikku kädessä, kun Pirkolla ei tätä rasitusta ole. Tuo pieni osa siellä oli minulle erityistä, kaikki muu oli yhteisesti uutta. Enhän minä ollut kyliä aikoinaan juuri kiertänyt, joten näillä matkoilla on kumma kyllä nähty monin verroin enemmän.
Siellä tavatut ihmiset ovat pieni otanta siitä, mitä aikanaan oli, kun omat suvut asuttivat alueen. Kuitenkin tämäkin pieni otos antoi jonkinlaisen kuvan tavasta elää toisenlaisessa yhteisössä. Kuitenkin kävi niin, että ystävämme sieltä ovat nyt siirtyneet rajan tälle puolelle. Jos nyt menisimme Salmiin, siellä ei olisi ketään jonka luokse voisi päiväkahville pyrkiä. Kaikki ovat muuttaneet Lahteen.
Ei vain tuttavat vaan koko heidän lähiomaisensa asuvat Lahdessa. Presidentti Koiviston lausumasta inkeriläistaustaisille annettu oikeus niin sanottuun paluumuuttoon toi mahdolliseksi muuton puolisoille, lapsille ja lapsenlapsille. Ohut yhteys inkeriläisyyteen antoi mahdollisuuden muuttoon halukkaille venäläisille, ja niin maahamme muodostui huomattavan suuri venäläinen vähemmistö. Kuinka paljon pahoja tekoja voikaan kasaantua yhden presidentin kontolle. Olemme tapailleet ystäviämme myös täällä jonkin verran. Ei paljon. He ovat hyvin kiireisiä. Ovat yritteliäitä ja käyvät usein Karjalassa. Täytyy tunnustaa, olemme vähän surullisia heidän puolestaan. Meidän on ollut vaikea ymmärtää miksi muuttaa omaperäisestä, tuhatvuotisesta kulttuurista tänne hektiseen lyhytjänteiseen epävarmaan elinympäristöön. Tuntuisi siltä, aivan kuten Suomi on paras paikka suomalaiselle, niin on Venäjä paras… Sen verran erilaisia me olemme, ihmisinä ja järjestelmänä. Muuttajammekin tämän tietävät ja varmaankin myös kokevat. On vaarallista, jos tulee ruokituksi väärillä odotuksilla. Siellä palkat ja hinnat on asetettu alhaiselle tasolle ja solidaarisuus ilmenee toistensa auttamisena. Täällä vieraalla maalla oma rinki on pienempi, mutta kyllin suuri keskinäiseen sitoutumiseen. Yhteyttä kantaväestöön ei ole helppo luoda. Mutta onhan heillä suuren isänmaansa tuki, jos vaikeuksia tulee. Sehän on luvannut pitää huolen kansalaisistaan myös rajojen ulkopuolella. Toivomme menestystä tuttaville yli rajojen.
